Kolmen Kuun Valtakunta

7. Haavekuva

- Elle, sinulla on tasan viisi minuuttia aikaa nousta ja tulla syömään! huuto kajahteli aivoihini.

Avasin silmäni ja katsoin tuttua kattoa, se oli vaaleanpunainen, täysin samanlainen, kuin kotona oli ollut. Hieroin silmiäni ja katsoin uudestaan, mutta se pysyi siinä, minun ikioma kattoni, josta minun oli pitänyt luopua sen onnettomuuden jälkeen.

Nousin varovasti istumaan ja hätkähdin, olin omassa huoneessani, siinä samassa huoneessa, jossa olin elänyt neljätoista ensimmäistä vuottani. Se kaikki oli niin tuttua, mutta silti niin omituista. Vaatekaappi nurkassa, koulupöytä ikkunan edessä, vanha kitara nojasi seinää vasten ja koulukirjat lojuivat pitkin lattiaa.

Oliko tämä unta? Kysyin mielessäni. Mutta ei se voinut olla. Tämä tuntui todelta, aivan oikealta. Mutta ei tämä voinut olla totta, ei mitenkään!

Miten olin edes tullut tänne? Jotain oli tapahtunut, mutta mitä? Mietin kuumeisesti, mutta en jaksanut muistaa, kaikki muu tuntui niin kaukaiselta. Tämän täytyi olla totta. Tämä oli minun elämäni. Oikea elämäni. Nipistin itseäni kymmenen kertaa ennen kuin tajusin tämän olevan oikeasti totta. Olin kotona. Hymy nousi huulilleni, nostin käteni poskilleni ja tunnustelin muhkuraista ihoani. Jopa finnit saivat minut hymyilemään kilpaa auringon kanssa.

Hyppäsin alas sängyltä ja juoksin pyjama päällä alakertaan. Katselin lumoutuneena portaiden alapäässä olevaa lattiamattoa, joka repsotti edelleen. Naurahdin ääneen ja ryntäsin keittiön ovelle.

Äiti hääräsi siellä tuttuun tapaansa esiliina yllään, minä pysähdyin ja katselin häntä salaa. Hän oli pieni hoikka nainen, jolla oli kiharat ruskeat hiukset, olin niin kaivannut häntä. Ryntäsin hänen luokseen ja halasin häntä takaapäin.

- No mistäs nyt tuulee? äiti kysyi nauraen.

- Minä rakastan sinua äiti, kuiskasin kyyneleet silmissä.

Äiti tarttui hartioistani kiinni ja työnsi minut hellästi etäämmäksi tarkkaillen kasvojani.

- Onko kaikki hyvin? hän kysyi epäillen.

- On. Minä vain...minä vain näin ihan kamalaa unta ja.., änkytin ja yritin kertoa millainen painajainen oli ollut, mutta se tuntui niin utuiselta, etten edes muistanut sitä.

- Voi sinua reppanaa, äiti kuiskasi ja halasi minua, - unet ovat unia, ei niistä kannata välittää.

En vastannut mitään, haistelin vain äidin ominaistuoksua ja yritin pullottaa sen mieleni sopukoihin muistiin.

- Onko aamiainen jo valmis? pieni pojan ääni kuului takaani.

Irtauduin äidin karhunhalauksesta ja käännyin katsomaan taakseni. Pikku Joel nojasi oven pieleen ja katsoi minua melkein turhautuneena. Hän oli juuri sellainen kuin muistin. Lyhyt tamppi, jolla oli isot ruskeat silmät ja kiharat vaalean ruskeat hiukset.

Minä hyppäsin hänen luokseen ja suukotin poskelle saaden pojan yökköilemään liioitellusti.

- Hyi! Joel huusi ja juoksi eteiseen äidin naurun saattelemana.

Minä juoksin hänen perässään ja pörrötin hänen hiuksiaan. Joel kiljui ja huusi, mutta minä vain nauroin ja sieppasin hänet halaukseen.

Äiti ja Joel eivät ymmärtäneet miksi olin niin erilainen. Miksi käyttäydyin sillä tavalla? Yleensä olin aamuisin hiljaa ja näykin aamupalani huomaamattomasti. Sitten pukeuduin pikimustiin vaatteisiin ja raahauduin kouluun, jossa istuin tylsistyneen näköisenä koko päivän.

Mutta nyt tein kaiken toisin, tuntui siltä, kuin olisin saanut uuden mahdollisuuden. Minä unohdin kaiken muun, unohdin sen tosiasian, että olin elänyt tämän ajan ennenkin. En muistanut enää mitään elämästäni jota olin vielä hetki sitten elänyt.