Kolmen Kuun Valtakunta

70. Tähtitaivaan alla

Päivät kuluivat hyvin hitaasti, kun mietin mahdollisia keinoja joilla saisin Gabrielin rakastumaan itseeni. En kuitenkaan keksinyt mitään tähdellistä tai erikoista kuninkaan sydämen sytyttämiseksi. En halunnut muuttaa itseäni tai käyttäytymistapojani. Hänen piti rakastaa minua tällaisena kuin olin, ei toisenlaisena.

Olin yrittänyt olla erityisen ymmärtäväinen häntä kohtaan. En ollut puhunut Serenasta mitään, vaikka minua häiritsikin syvästi hänen läsnäolonsa linnassa. Olin nähnyt hänet pari kertaa käytävillä, mutta hän oli esittänyt ettei minua ollut olemassakaan ja se sopi minulle aivan hyvin.

Kävelin huoneeni ikkunan luo ja katselin hetken aikaa pihalle. Päivä oli melkein jo ohitse, aurinko mollotti vielä taivaalla, mutta kohta se laskisi horisontin taakse antaen kuille tilaa.

Hätkähdin hieman kun kuulin rapinaa oven luota. Käännyin katsomaan taakseni ja näin kuinka oven alta lennähti valkoinen paperi. Katsoin hämmentyneenä, kuinka se luisui pitkin lattiaa minua kohti pysähtyen jalkojeni juureen.

Nostin sen varovasti käsiini, se olikin kirjekuori, hyvin pieni ja soma. Se oli täysin vitivalkoinen kuori, jonka päällä oli kirjoitettu mustalla musteella nimeni. Aukaisin kuoren sormet täristen ja otin käsiini valkoisen ohuen lapun, jossa luki:

Tule auringon laskun aikaan puutarhaan keinun luokse. Rakkaudella: G

Sydämeni pompahti kurkkuuni. Rakkaudella. Se oli ensimmäinen kerta, kun Gabriel oli kirjoittanut tai edes maininnut r–sanan minulle. Sen täytyi merkitä jotain. Kukaan ei koskaan käyttänyt rakkaus sanaa noin vain huvikseen. Ehkä hän vihdoin ja viimein alkoi ymmärtää omia tunteitaan, ehkä hän kuitenkin rakasti minua.

Painoin lapun riemuissani rintaani vasten, ja suljin hetkeksi silmäni kun yritin rauhoitella mieltäni. Auringon laskuun ei olisi enää pitkä aika joten aloin valmistella itseäni kuninkaan tapaamista varten.

Pukeuduin kauniiseen mekkoon, jota en ollut käyttänyt koska se oli liian juhlallinen muihin tilaisuuksiin. Nyt oli mielestäni hyvinkin juhlallinen hetki, sillä vertasin tätä ensimmäisiin treffeihin. Mekko oli tummansininen, jonka pinnassa kiemurteli hopeisia kirjailuja. Hihat levenivät hieman ja niiden suissa oli valkoista pitsiä.

Avasin hiukseni ja harjasin ne ainakin kolme kertaa ennen kuin olin tyytyväinen. Istahdin hetkeksi peilipöydän ääreen ja meikkasin hieman. Halusin olla erityisen kaunis Gabrielin silmissä. Minä katsoin itseäni peilistä ja hymyilin itselleni, olin ihan nätin näköinen ainakin omasta mielestäni.

Istuuduin sängylleni ja odotin niin kauan että aurinko alkoi pikku hiljaa laskea.

Hain vaatehuoneestani Gabrielin mustan viitan ja heitin sen huolettomasti harteilleni. Sitten hiivin huoneestani ulos ja sipsutin alakertaan. Kurkin nurkkien taakse etten varmastikaan törmäisi palvelijoihin.

Onnekseni en nähnyt ketään linnan sisällä ja pääsin hyvinkin helposti puutarhaan. Kävelin nopein askelin tutun puun luokse jonka oksalta roikkui keinu. Puun luona näkyi tumma hahmo. Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin, kun erotin Gabrielin komeat kasvonpiirteet auringon hämyisessä valossa.

Gabriel hymyili minulle huomattuaan tuloni. Hän ojensi minulle kätensä ja tartuin siihen ajattelematta sen enempää.

– Sinä olet kaunis, Gabriel mutisi hiljaa vetäen minut syleilyynsä.

– Kiitos, vastasin ennen kuin Gabrielin huulet tukahduttivat ääneni.

Hän suuteli minua kiivaasti aivan kuin emme olisi nähneet tuhanteen vuoteen. Mutta kuningas oli hyvin kiihkeä rakastaja. Hänen vuokseen en ollut nukkunut öitäni rauhassa pitkään aikaan. Hän oli aina kimpussani, mutta en valittanut. Minä en tylsistyisi koskaan Gabrielin kosketukseen, se oli kuin huumetta minulle. Tarvitsin päivittäisen annokseni tai muuten sekoaisin.