Kolmen Kuun Valtakunta

18. Hirviön veli

Olin ylpeä itsestäni, todella ylpeä. Edellisiltana olin sanonut kuninkaalle suorat sanat. Tai no melkein. Mutta ainakin hän oli tajunnut mitä minä ajattelin pikku lemmenkohtauksestamme. Se ei merkinnyt mitään, ei yhtään mitään.

Valehtelija.

Sisäinen minäni huomautti, mutta en kuunnellut sitä, sillä kaikki oli nyt jokseenkin hyvin, vaikka eilinen ilta ei ollut mennyt täysin suunnitelmieni mukaan. Sillä hienossa ideassani oli ollut pieni aukko. Olin tajunnut sen vasta siinä vaiheessa, kun kuningas oli jo mennyt ruokasaliin. Silloin olin ymmärtänyt ettei minulla ollut mitään ulospääsyä pois käytävästä. En voinut mennä samoista ovista joista olin tullut, sillä kaikki illallisseurueessa olijat olisivat luulleet minun olleen kuninkaan kanssa ja en ollut ikinä nähnyt kenenkään muun käyttävän niitä ovia.

Olisin tietysti voinut mennä katsomaan mitä mustan oven takana oli, mutta en halunnut löytää kuninkaan huoneesta puolialastomia naisia. Siksi olinkin päätynyt istumaan käytävällä koko sen ajan. Jossain vaiheessa olin nukahtanut käytävän pehmeää mattoa vasten.

Heräsin myöhemmin ja hämmennyin, kun huomasin, että joku oli peitellyt minut punaisella viltillä. Olin hetken aikaa katsonut sitä hämilläni, enkä voinut olla ajattelematta sitä vaihtoehtoa, että kuningas oli peitellyt minut. Mutta se tuntui niin mahdottomalle. En voinut uskoa, että hän olisi vaivautunut hakemaan peiton ja tuonut sen minulle. Mutta toisaalta en uskonut, että kukaan muu sai käyttää sitä käytävää. Mutta en vain pystynyt kuvittelemaan kuningasta peittelemässä minua. Sen oli täytynyt olla joku muu. Mutta kuka se henkilö sitten olikaan niin olin hänelle hyvin kiitollinen, sillä ilman peittoa olisin voinut sairastua, sillä käytävä ei ollut kovinkaan lämmin.

Onneksi olin kuitenkin päässyt nopeasti omaan huoneeseeni, koska ruokasali oli ollut täysin tyhjä ja iltahämärä oli jo laskeutunut linnan ylle. Ja kerrankin olin saanut nukuttua hyvin, sillä mikään ei painanut mieltäni, ei mikään.

Mutta minulla oli omituinen kutkuttava tunne, että tänään tapahtuisi jotain ikävää, jotain sellaista että en saisi unta tänä yönä. Mutta en välittänyt tuosta tunteesta vaan keskityin tiivistelmien tekoon. Koko aamupäivä menikin tutkimushuoneessa Emman kanssa. Ja vaikka kuinka yritimme piristää toisiamme vitseillä ja hassuilla jutuilla päädyin haukottelemaan koko ajan.

Kun kello oli kolme huokaisin syvään. Päivä tuntui menevän hyvin hitaasti eteenpäin, hyvin hitaasti. Katsoin Emmaa hetken aikaa, hän oli hyvin keskittynyt kirjoittamiseen.

- Emma, sanoin herättäen hänet todellisuuteen.

- Niin? Emma kysyi nostamatta katsettaan papereista.

- Voisimmeko käydä kirjastossa tai arkistossa? kysyin varovaisesti.

- Tietysti, Emma sanoi ja katsoi minua sitten kysyvästi, - kumpaan haluat mennä?

- Vaikka arkistoon, sanoin nopeasti sillä kirjasto ei liiemmin houkutellut minua.

- Ööh...saitko luvan käyttää molempia arkistoja? Emma kysyi ja aivoni löivät hetken ajan tyhjää.

- Onko niitä kaksi? kysyin hämilläni.

- On, kellarissa on vanha arkisto, joka on myös vanha kirjasto. Siellä on sekalaista tietoa, kirjoja ja asiakirjoja. Ja uusi arkisto on tässä kerroksessa. Antoiko kuningas luvan käyttää molempia?

Ei. Sanoin mielessäni, kuningas oli maininnut vain arkiston, mutta ei hän ollut eritellyt kumpaa arkistoa hän tarkoitti. Eikä Emman tarvinnut tietää sitä.

- Kyllä, hän antoi luvan, valehtelin ja hymyilin hieman.

- No, mennään sitten kellariin, siellä on vanha arkisto, sieltä voi löytyä enemmän tietoa ihmisistä, kuin uudesta arkistosta.