Kolmen Kuun Valtakunta

2. Keskiaika

Olin hullu, seonnut, menettänyt viimeisetkin järjenrippeeni. Ei kukaan selväjärkinen olisi edes miettinyt toiseen maailmaan matkustamista, tai edes ajattelisi toista maailmaa, sillä monen mielestä maailma oli tässä, tämä meidän oma pikku maapallomme. Ei täällä voinut olla ketään muita. Ei, se oli täysi mahdottomuus. Vaikka universumi olikin niin iso, että ihmiskunta tuskin koskaan pystyisi sitä kartoittamaan, niin monen mielestä täällä ei ollut ketään muita kuin me, ihmiset.

Silti minä mietin sitä, joka sekunti, joka minuutti, joka tunti. Aina se tuli ajatuksiini, täältä lähteminen. Alex oli itse ehdottanut sitä, hän oli saanut selville tarkasti minä kolmena päivänä portti ehkä aukeaisi, mutta suoraa sijaintia hän ei ollut kertonut minulle. Ehkä hän pelkäsi, että ilmoittaisin internetissä kaikille nörteille, jotka haaveilivat ufoista ja haltioista, että nyt olisi vapaa pääsy toiseen maailmaan! Kuitenkin hän luotti minuun sen verran, että pyysi mukaansa.

Mutta se tuntui jotenkin lopulliselta, mutta toisaalta mitä menettäisin? En mitään. Minulla ei ollut täällä ketään, ei mitään, ei yhtään sidettä kehenkään. Olin vain yksinäinen ihminen, jonka viikon kohokohta oli se, että kalapuikot olivat alennuksessa.

Huokaisi syvään ja ojensin käteni kohti kaukosäädintä, joka lojui sohvapöydällä, katseeni kiinnittyi kirjahyllyssä olevaan valokuvaan. Sydämeni muljahti. Se oli sellainen ilkeä tunne, kun tuntee kaiken mitä oma sydän tekee, silloin tietää olevansa herkimmillään.

Annoin käteni luisua takaisin reittäni vasten, en välittänyt uutisotsikoista, jotka soljuivat pitkin television ruutua, hetki sitten olin halunnut kääntää kanavaa, en enää. Mitä väliä sillä edes oli? Mitä väliä millään oli?

Painoin silmäni kiinni, mutta tuo valokuva oli piirtynyt mieleeni kuin polttomerkki ihoon. Äidin tuimat kasvot, Joelin irvistys, minun hammasrautarivistöni. Ihana kesäpäivä ja kamera, joka otti kuvia silloin, kun sitä itseään huvitti. Siksi kuva olikin hieman utuinen, ehkäpä vähän typerä, sillä siinä ei ollut mitään järkeä. Meillä kaikilla oli erikoiset ilmeet, koska kamera laukesi itsestään. Silti se kuva oli kaikkein tärkein, parempi, kuin valokuvausstudion lavastuskuvat, joita esiteltiin kaikissa kissan ristiäisissä sukulaisille. Tämä kuva oli aito. Juuri sellainen, joka oli vanginnut meidät siihen hetkeen, siihen paikkaan, siihen aikaan.

Hymy nousi huulilleni, tunsin vastaleikatun nurmen tuoksun sieraimissani, tuuli tuiversi kasvoilleni, Joel nauroi, hän nauroi niin, että sai minutkin nauramaan.

- Eleanora...

Äidin ääni sai minut hätkähtämään nykyhetkeen.

Katsoin ympärilleni aivan, kuin varmistaen, että olin yksin. Huojennuin siitä tosiasiasta, etten löytänyt ketään kyyhöttämässä nurkissa tai sohvan takana.

Minä pyyhin kuvan mielestäni ja pureskelin kynsiäni. En tiennyt mitä tehdä. Olin todellakin kuin puun ja kuoren välissä. Toinen puoli minusta halusi lähteä, kokea jotain uutta ja mahtavaa. Mutta toinen puoli pelkäsi. Se pelkäsi niin paljon, että luulin virtsarakkoni pettävän minä hetkenä hyvänsä. Siksi juoksinkin äkkiä vessaan ja mietin oliko toisessa maailmassa vessoja? Miten tulisin toimeen ilman juoksevaa vettä, vessanpönttöä tai tiskikonetta puhumattakaan suihkusta? Entä hygieniatuotteet? Pitäisikö minun ostaa kaupasta säkillinen terveyssiteitä ja toivoa, että pääsisin aina välillä omaan maailmaan ostoksille.

Huokaisin syvään, miesten elämä oli todellakin niin paljon helpompaa, kuin naisten. Ei heidän tarvinnut ajatella tällaisia, jos he matkustivat maailmasta toiseen. Oli väärin, että naiset kärsivät naiseudestaan enemmän, kuin miehet miehuudestaan.