Kolmen Kuun Valtakunta

79. Majakanvartija

.– Minulla on sinulle lahja, totesin Gabrielille, joka istui työpöytänsä takana mietteliään näköisenä.

Hän oli istunut siinä jo monta tuntia ja minä olin vain katsellut häntä, aivan kuin olisin tuijottanut maailman kauneinta taideteosta. Mutta sitähän Gabriel oli, tämän maailman mysteeri maalaus, josta kukaan ei ottanut selvää. Hänen kasvoillaan oleva hymy, oli yhtä salaperäinen kuin Mona Lisalla. Hän oli arvoitus, jonka minä halusin ratkaista, mutten tiennyt pystyisinkö siihen koskaan.

Gabriel nosti katseensa hitaasti minuun, kohottaen samalla kysyvästi kulmaansa.

– Miksi? hän kysyi selvästi mietteliäänä.

– Koska haluan näyttää sinulle kuinka paljon välitän ja rakastan sinua, huomautin hymyillen.

Nousin ylös tuoliltani ja kävelin hänen työpöytänsä eteen, joka notkui papereista. Niitä oli joka puolella, etten enää edes nähnyt pöydän omaa pintaa. Mutta kuninkaan oli pakko käydä kaikki asiakirjat lävitse, hänen oli myös määrä saada Askoldia koskevat tiedot kohta käsiinsä, mikä lisäsi hänen paineitaan. Hän oli ollut hyvin ahdistunut, koska hän ei vieläkään voinut käsittää, miksi minä pystyin tappamaan Askoldin ja hän ei.

En tiennyt miksi hän halusi niin kiivaasti saada tietää miksi pystyin tappamaan Askoldin. Omasta mielestäni se oli vain tärkeää, ettei Askold enää pystynyt lietsomaan ketään kapinaan, mutta kuningas halusi selvittää asian perin pohjin.

– Minä inhoan lahjoja, kuningas mutisi hieroen otsaansa, johon oli ilmestynyt stressin aiheuttamia uurteita.

– Ilmeisesti inhoat kaikkea mukavaa, naurahdin ja kävelin hänen viereensä.

Tartuin hellästi Gabrielin kädestä kiinni, vedin hänet ylös tuolilta ja raahasin hänet mukanani käytävään. Kuningas ei vastustellut, kun johdatin hänet minun omaan makuuhuoneeseeni.

– Odota tässä, sanoin Gabrielilla ja jätin hänet sänkyni viereen, kun itse kipitin vaatehuoneeseeni, jossa lahja oli piilossa.

Kuulin Gabrielin hymähtävän jotain itselleen. Mutta kun tulin lahja kädessäni takaisin huoneeseeni, näin kuinka hän katsoi minua odottava ilme kasvoillaan. Minua alkoi hymyilyttää se, kuinka paljon hän oli muuttunut. Hän selvästi yritti vieläkin taistella vastaan ja olla kylmä oma itsensä, mutta pikku hiljaa hän menetti kovan ulkokuorensa antaen hyvyydelle vallan.

Kävelin kuninkaan eteen ja ojensin lahjani hänelle. Painoin suudelman hänen poskelleen ja kuiskasin:

– Ole hyvä.

Gabriel otti lahjan varovaisesti käsiinsä, hän tuijotti sitä hetken aikaa, siirtäen sitten katseensa minuun.

– Kiitos, mutta en vieläkään ymmärrä miksi ostit minulle lahjan.

– Koska halusin ostaa, sanoin nauraen.

Gabriel pudisteli päätänsä, ennen kuin hän istahti sänkyni laidalle. Hän laski paketin syliinsä, aloittaen avaamaan sitä. Olin iloinen siitä, ettei hän repinyt pakettia auki, vaan käytti aikaa sen avaamiseen. Hän oikeasti arvosti sitä, kuinka paljon vaivaa olin nähnyt paketoimalla paketin vaikka olisin voinut vain ojentaa hänelle lahjat ilman käärettä.

Minä istahdin hänen viereensä ja katsoin hänen kasvojaan, kun hän näki mitä paketin sisältä löytyi. Ensiksi hän otti käsiinsä kirjan. Hän katsoi sitä mielenkiinnon vallassa, käännellen sitä käsissään kuin se olisi ollut jonkinlainen aarre.

– Kolme muskettisoturia, – Gabriel sanoi ja kysyi sitten, – onko se sinun maailmastasi?

– On, totesin hymyillen.