Kaikki skenaariot, mitä seuraavaksi tapahtuisi, pyörivät mielessäni. Oliko Serenalla puukko kädessään? Aikoiko hän lyödä sen selkääni ja katsoa kuinka vuotaisin kuiviin? Oliko hän oikeasti seonnut sen jälkeen, kun Gabriel jätti hänet? Miksi muuten hän halaisi minua? Siihen ei ollut mitään järkevää selitystä, hän oli seonnut, niin sen täytyi olla ja nyt hän tappaisi minut kylmäverisesti.
En ehtinyt kunnolla tajuamaan mitä tapahtui, kun tunsin kuinka minut riuhtaistiin irti Serenan otteesta. Seuraavaksi tuijotin hämmentyneenä jykevää selkää ja tajusin, että Xenon oli työntänyt minut taaksensa.
– Te kurja olento kehtasitte koskea tämän maan tulevaan kuningattareen! Xenon karjui äänellä, joka olisi saanut kenet tahansa pelkäämään.
– Xenon, minä tunnen hänet, sanoin nopeasti ja siirryin pois hänen selkänsä takaa.
Vaikka en pitänytkään Serenasta, en silti halunnut hänen kuolemaansa kontolleni. Xenon oli hyvin äkkipikainen ja näin kuinka hänen kätensä piteli tiukasti miekan varresta kiinni. Hän oli täydessä valmiudessa, jos joku uhkaisi minua.
Serena tuijotti silmät suurina henkivartijaani, sitten hän siirsi katseensa minuun. Hänen kasvonsa olivat hieman kalpeahkot, kun hän yritti saada äänensä takaisin.
– Ööh...e–en tarkoittanut mi–mitään pahaa, hän takelteli hermostuneena, – haluan vain puhua tulevan kuningattaren kanssa.
Hämmennyin hieman Serenan sanoista, hän ei ollut koskaan puhunut tuolla tavalla ainakaan minun läsnä ollessani. Hän kuulosti melkein normaalilta, eikä inhottavalta hemmotellulta tytön hupakolta.
– Teillä ei ole...
– Xenon rauhoitu, tokaisin nopeasti ja mulkaisin häntä tuimasti, – anna meille hetki aikaa.
– Mutta kuningas...
– Xenon, minä pyydän, kuiskasin ja sain nuorukaisen huokaisemaan syvään.
Hän nyökkäsi minulle siirtyen hieman kauemmaksi. Käänsin katseeni takaisin Serenaan, joka tuijotti minua omituinen ilme kasvoillaan, jota en osannut tulkita.
– Minä halusin puhua kanssanne, koska halusin kiittää teitä, Serena totesi saaden minut yllättymään.
– Anteeksi, mutta kuulinko oikein? kysyin epäuskoisena.
– Kuulitte. Minä kiitin teitä, Serena sanoi hymyillen liiankin aidosti.
En voinut sille mitään, että aloin miettiä mitä katalaa suunnitelmaa hän oikein punoi. Ehkä hän halusi kostaa minulle jollain todella monimutkaisella tavalla, etten edes tajuaisi mitään, kun hän oli saanut kostonsa.
– Mutta miksi? kysyin epävarmasti.
– Koska te pelastitte minut, Serena naurahti ottaen yhden askeleen minua kohti.
Minä jähmetyin aloilleni ja tarkkailin häntä kuin haukka. Valmistauduin henkisesti kamppailuun, joka voisi syntyä, jos Serena hyökkäisi äkisti kimppuuni.
– Miltä? kysyin silmät sirrilläni.
– Onnettomalta avioliitolta.
– Mitä? Siis...te tai siis...ettekö..., takeltelin sillä en saanut muodostettua kunnon lausetta aivojeni käydessä ylikierroksilla.
– En rakasta kuningasta, en ole koskaan rakastanutkaan. Olin vain ihastunut häneen ja kuka voisi moittia minut, Serena naurahti, – kuningas on komea ja mukava silloin, kun hän haluaa olla, mutta en silti haluaisi viettää hänen kanssaan loppuelämääni. Se olisi ihan sama kuin kävelisi veitsenterän päällä.
– Mitä te tarkoitatte? kysyin otsa kurtussa.
– No kyllähän te tiedätte minkälainen hän on. Hän voi muuttua yhdessä hetkessä kiltistä kuninkaasta armottomaksi hallitsijaksi, Serena totesi silmät tummuen, – hän on itsekäs, hyvin itsekäs ja arvaamaton.
– Te ette tunne häntä, tiuskaisin, kun tajusin hänen moittivan minun tulevaa miestäni.
– En tunne, mutta tiedän hänen historiansa, Serena totesi liiankin mukavalla äänellä, joka sai taas hälytyskelloni soimaan, – ja siksi minä varoitan teitä, älkää antako hänen kahlita teitä itseensä.
– Miksi minä kuuntelisin teitä? kysyin närkästyneenä, – te inhoatte minua.
– En inhoa teitä, Serena julisti saaden minut häkeltymään entistä enemmän, – ja olen pahoillani kaikista loukkauksista, mutta silloin kun olen epävarma, yritän saada lisää itseluottamusta purkamalla pahaa oloani muihin, hän selitti vilpittömästi.
Minä vain pysyin paikoillani, täysin hiljaa. En tiennyt uskoako Serenaa vai ei. Miksi hän halusi varoittaa minua Gabrielista, kun tiesin ettei kuningas voisi koskaan satuttaa minua. Hän rakasti minua, tai ainakin oletin niin. Mutta Gabriel ei voisi ikimaailmassa tehdä minulle pahaa. Jos hän pystyisi satuttamaan minua, se tekisi hänestä hirviön, eikä hän ollut sitä, ei todellakaan.
Hiljaisuuteni aikana Serena kertoi minulle asuvansa varakkaan kreivin luona, josta hän sanoi pitävänsä aidosti. He olivat puhuneet jo kihloista, ja Serenan isä oli hyväksynyt tyttärensä suhteen. Onnittelin häntä hieman väkinäisesti, mutta en tiennyt miten suhtautua tähän kaikkeen. Olin oikeasti pitänyt Serenaa vihollisenani ja nyt hän sanoi lähettävänsä kutsun häihinsä, se jos mikä oli omituista.
Hyvin lyhyen juttelutuokion jälkeen, Serena jätti minut yksin. Xenon tuli heti vierelleni ja jatkoimme matkaa kohti kirjakauppaa. Mietin koko kävelyn ajan Serenan sanoja, en tuntunut saavan niitä pois mielestäni, vaikka kuinka yritin. Miksi hän olisi nähnyt sen vaivan, että hän varoitti minua Gabrielista, jos hänen varoituksensa ei olisi totta? Serena ei hyötyisi valehtelusta mitään, hän oli ilmiselvästi onnellinen kreivinsä kanssa, joten miksi hän valehtelisi?
Oliko hän sitten oikeassa? Myös Amelia ja Alex olivat varoittaneet minua kuninkaasta, mutta ei hän voinut olla sellainen minua kohtaan. Hän oli muuttumassa, hän ei voisi ikinä satuttaa minua, sillä jos hän sen tekisi, hän uppoaisi sellaiseen pimeyteen, josta ei olisi ulospääsyä.
Pudistelin negatiiviset ajatukset pois päästäni ja astelin kirjakaupan sisään, joka haisi hyvin tunkkaiselle. Pieni myyjätär tervehti minua ja katseli minua mielenkiinnon vallassa, kun kävelin kirjahyllyn luo, jonka päällä luki kissan kokoisin kirjaimin: ihmisten kirjoittamat kirjat.
Xenon tuijotti minua tylsistyneenä, kun selasin kirjoja lävitse. En ollut itsekään kovinkaan innostunut kirjoista, mutta tiesin Gabrielin olevan hyvinkin kiinnostunut ihmisistä ja heidän tekemistä asioista.
Hetken aikaa selattuani kirjoja, löysin vihdoin ja viimein Kolme Muskettisoturia ja ostin sen.
Kielsin Xenonia kertomasta kuninkaalle mitään ostoksistani, sillä ne olivat hänelle lahja, enkä halunnut hänen tietävän mitään etukäteen. Xenon tietysti suostui pitämään suunsa supussa, ei hänellä ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin taipua tahtooni, olinhan sentään hänen tuleva kuningattarensa.
Seuraavaksi menin kangaskauppaan, jossa minut otti vastaan vanha nainen. Hän hymyili minulle aurinkoisesti tallustellen luokseni hieman horjuvin askelin. Naisen kasvoilla oli jo monia uurteita, kielien siitä, että hän oli jo hyvin vanha.
– Miten voin auttaa? nainen kysyi katsellen minua kiinnostuneena.
– Etsin jotain...jotain lahjaksi kihlatulleni, mutisin ja annoin katseeni kiertää isoissa kangaspinoissa, jotka peittivät alleen melkein koko huoneiston.
– Onko teillä mitään erikoista mielessä? nainen uteli.
– Jotain sellaista minkä hän muistaisi aina, selitin sillä tiesin, että Gabriel oli nähnyt elämässään jo paljon hienoja asioita.
Häntä oli hyvin vaikea miellyttää, sillä hän omisti jo melkein kaiken mitä tästä maailmasta löytyi. Siksi olinkin miettinyt pääni puhki miten voisin antaa hänelle jonkin kauniin asian, jota hän ei ikinä unohtaisi.
Nainen näytti mietteliäältä, hän siristeli hieman vanhoja silmiään ennen kuin hän löi kätensä yhteen innokkaasti.
– Minulla on juuri teille sopivaa, hyvin erikoista lankaa, hän hihkaisi vetäen minut mukaansa.
Xenon seurasi meitä, kun nainen ohjasi minut kahden ison kangaspinon väliin, jossa oli kori erilaisia lankoja. Nainen paiski hyvin kovaotteisesti päällimmäiset langat pois korista, ennen kuin hän nosti eteeni hopeisen lankakerän, joka kiilteli kauniisti.
– Kun tällä kirjoo kankaalle jonkin kuvion, niin kuvio liikkuu aina, kun ajattelette sitä henkilöä jota ajattelette, kun kirjotte kuviota.
– Onko se totta? henkäisi syvään ja kosketin hellästi pehmeää lankaa, joka soljui sormieni lävitse kuin tähtinauha.
– On, nainen myhäili tyytyväisenä.
Minä hymyilin hölmösti, kun vain ajattelinkin kuinka upean lahjan Gabriel saisi. Teettäisin hänelle viitan ja kirjoisin sen pintaan hahmon, joka liikkuisi aina, kun ajattelisin häntä. Se jos mikä oli osoitus rakkaudestani hänelle.
Myyjätär esitteli minulle kankaita ja valitsin täysin mustan kankaan, joka sopisi kuninkaalle hyvin. Nainen lupasi ommella käden käänteessä viitan ja niin hän tekikin. Minä ja Xenon olimme molemmat hämmentyneitä, kuinka taitava nainen oli käsistään, vaikka hän olikin jo vanha.
Lähdin kaupasta iloisin mielin ja kiiruhdimme takaisin linnaan. Jalkani olivat aivan turta, kun kävelin omaan huoneeseeni ja jätin ostokseni vaatehuoneeseeni. En ollut viettänyt aikaani huoneessani kovinkaan paljon sen jälkeen, kun heräsin koomasta ja tiesin ettei Gabriel menisi vaatehuoneeseeni.
Katsoin hetken aikaa ympärilleni. Kurtistin hieman kulmiani, kun huomasin että pari lipaston laatikkoa oli hieman raollaan. En muistanut avanneeni niitä, mutta ehkä Ariana oli koskenut laatikkoihin, tuumin mielessäni ja otin vaatehuoneestani pari mekkoa mukaani.
Loppupäivä kului hyvin nopeasti. Kävin syömässä päivällisen salissa ilman Gabrielia, sillä hänellä oli kokouksia. Minun piti pitää seuraa hoville, joka oli jokaisessa ruokailuhetkessä mukana. Mutta aloin jo tottua siihen, että he pitivät minua tulevana kuningattarena.
Päivällisen jälkeen menin omaan huoneeseeni ja kirjoin ostamaani viittaan pienen tytön, jolla oli kukkakimppu kädessä. Kirjoin myös kolme kuuta tytön yläpuolella ja ajattelin koko ajan kuningasta, hänen komeita kasvoja, hänen kaunista ääntä ja hymyä, joka valaisi pimeimmänkin huoneen.
En ollut koskaan ennen kirjonut, mutta olin hyvin tyytyväinen työni laatuun. Minä katselin hetken aikaa kangasta ja säpsähdin, kun näin tytön liikahtavan hieman. Hieraisin silmiäni ja tuijotin viitan pehmeää pintaa, jossa kirjomani tyttö alkoi juosta pitkin viitan helmaa. Minä naurahdin ääneen, kun tajusin naisen puhuneen totta. Tämä oli taikuutta, kaunista taikuutta, jonka minä olin luonut.
Viikkasin viitan kauniisti ja laitoin kirjan sen päälle. Käärin lahjan kauniisti pakettiin ja piilotin sen vaatehuoneeseeni.
Palasin vasta illalla Gabrielin makuuhuoneeseen, enkä mennyt illalliselle, sillä tiesin, ettei hän ollut siellä. Olin väsynyt ja tahdoin vain nukkumaan. Käperryin pehmeän sängyn uumeniin ja vedin peiton korviini asti.
Ajattelin vain positiivisia asioita, en Serenan sanoja, jotka aina välillä kaikuivat mielessäni kirosanojen lailla. Minä uneksin vain kuninkaasta ja siitä kuinka kaunis elämä meitä yhdessä odotti.
Ja niihin ajatuksiin minä nukahdin.
- Hmmmm, hymisin hiljaa, kun tunsin vahvan käsivarren ympärilläni.
Avasin hitaasti silmäni, auringon heikot säteet valaisivat hieman huonetta. Siirsin katseeni käteen, jonka tunnistin heti. Raskaat sormukset kiiltelivät sormissa, muistuttaen minua siitä, että tuleva aviomieheni oli todellakin kuningas.
Käännähdin varovasti ja kohtasin Gabrielin komeat kasvot, jotka näyttivät heltyneemmiltä, kun hän nukkui. Hänen hiuksensa olivat valtoimenaan vasten tyynyä, hänen päällään oli samat vaatteet, jotka hän oli edellispäivänä pukenut. Hän ei ollut ilmeisesti jaksanut ottaa vaatteitaan pois ennen nukkumaan menoa.
Painoin hellän suudelman Gabrielin huulille ja painauduin vaistomaisesti hänen rintakehäänsä vasten. Tunsin hänen säpsähtävän hieman kosketustani, mutta suutelin häntä uudelleen, tällä kertaa hieman rajummin. Hän rentoutui heti, tajuttuaan että se olin minä.
– Elle..., Gabriel mutisi avaten hitaasti silmänsä.
– Mitä? kysyin viattomasti ja suukotin hänen pehmeää poskeaan.
– Sinä herätit minut, hän kuiskasi ummistaen silmänsä takaisin kiinni.
– Niin tein, koska minulla on ikävä sinua, huomautin ja käperryin häneen kiinni.
– Minullakin on ikävä sinua kultaseni, mutta minun on pakko mennä kokouksiin, Gabriel sanoi väsyneesti, – se on työtäni, minun velvollisuuteni.
Minä vain hymähdin itsekseni, tiesin että hänen täytyi tehdä työnsä, mutta sen hinnalla ettei hän ehtinyt viettää minun kanssani aikaa. Se oli karu totuus, jonka meidän molempien piti maksaa. Olin tuleva kuningatar, minun täytyi tottua siihen, että kuningas ei voisi aina olla läsnä arjessani.
– Onko Askoldista selvinnyt mitään uutta? utelin.
– Tutkijat ovat jäljittäneet hänen aikaisempia elämänvaiheita ja he tuovat tiedot minulle hyvin pian, niistä on hyvin paljon hyötyä, sillä en voi vieläkään käsittää, sitä ettei hän kuollut minun miekkani kautta, kuningas mutisi, – mutta ei puhuta siitä enää, en halua pilata hyvää oloani, Gabriel kuiskasi painaen kevyen suudelman huulilleni.
Hänen huulensa vaelsivat ihoani pitkin kaulalleni, hän painoi samalla kätensä vyötäröäni vasten. Hänen sormensa hivuttautuivat yöpaitani alle, tunnustellen pehmeää ihoani, joka värähteli hänen kämmenensä alla. Minä suljin silmäni ja annoin Gabrielin hyväillä minua. Hänen kosketuksensa sai minut aina tuntemaan itseni niin heikoksi, niin haavoittuvaiseksi, mutta rakastin sitä tunnetta.
Vain ja ainoastaan mies, jota rakastin, pystyi saamaan sen tunteen aikaan minussa.
Heittäydyin taas kerran siihen hetkeen mukaan, kun Gabriel oli vain ja ainoastaan minun. Hänen läsnäolonsa sai minut hehkumaan, hänen kosketuksensa sai minut syttymään liekkeihin, jotka korvensivat sydäntäni hyvällä tavalla.
Ihanan rakkauden täyttämän hetken jälkeen, minä makasin selälläni Gabrielin vieressä. Hän antoi sormiensa soljua pitkin ihoani, saaden minut naurahtelemaan.
Katsoin hieman hämmentyneenä, kuinka siniset kiekurat jäivät hetkeksi ihooni aivan kuin tatuointi. Sitten ne haihtuivat hitaasti pois. Gabriel piirsi pienen sydämen ihan napani viereen, minä katselin sitä lumoutuneena. Sitten se haihtui pois kuin savuna ilmaan.
Katsoin ihoani hieman pettyneenä, se sydän oli ollut kaunis. Gabriel varmasti huomasi ilmeeni, sillä hän kuiskasi hiljaa:
– Voin tehdä siitä pysyvän, jos haluat.
– Voitko? kysyin innoissani.
– Voin, Gabriel nyökkäsi ja puhalsi napani viereen, saaden ihoni kihelmöimään.
Pieni sydän ilmestyi näkyviin, saaden hymyn nousemaan kasvoilleni. Tuijotin sydäntä, joka jäi paikoilleen, se oli kauniimpi kuin mikään tatuointi.
– Se on ihana, henkäisin syvään ja kosketin sormenpäälläni sydäntä.
Gabriel naurahti, hän ei ilmeisesti ymmärtänyt kuinka tärkeä tuo pieni sydän minulle oli. Se oli melkein kuin rakkaudentunnustus häneltä. Se kertoi minulle, että hän välitti minusta enemmän kuin antoi ymmärtää.
– Tänään on illalliset, joissa on muiden maailmojen hallitsijoita, Gabriel totesi ja nousi sängystä ylös.
Hän meni vaatehuoneeseensa ja katosi hetkeksi näkyvistä. Hetken päästä hän tuli takaisin yllään valkokultainen puku, jossa oli paljon erilaisia koristeluja. Hän suoristi paitaansa, katsellen samalla minua tietäväinen ilme kasvoillaan.
– Sinä saat valita itsellesi tiaran, jota pidät illallisilla. Silloin kaikki näkevät, että olet valittu, kuningas sanoi painottaen selvästi viimeistä sanaa.
Valittu? Toistin mielessäni. Se kuulosti niin tärkeältä, mutta en tiennyt mitä se tarkoitti. Gabriel aavisteli, etten tiennyt mitä hänen sanansa tarkoittivat, sillä hän käveli sängyn viereen ja istahti sen laidalle, katsoen minua suoraan silmiin.
– Tiara on lupaus, lupaus siitä, että olet minun tässä ja seuraavassa elämässä, hän sanoi hyvin matalalla äänellä, joka sai ihokarvani pystyyn.
Hymy nousi huulilleni ja se taisi olla hyvin kaunis hymy, sillä Gabriel hymyili minulle takaisin.
Minä hyppäsin Gabrielin kaulaan kiinni ja suutelin hänen huuliaan, poskia, otsaa, silmiä, kaikkia kohtia, jotka tulivat huulieni eteen.
Gabriel nauroi, hän nauroi hyväntuulista naurua, joka kaikui pitkin huonetta. Hän kaatoi minut selälleen sängylleen katsoen minua hiljaa. Minä odotin hänen sanovan ne sanat, jotka halusin kuulla, että hän rakastaa minua. Mutta hän ei sanonut mitään. Gabriel vain tuijotti minua hiljaisuuden kietoutuessa meidän ympärille.
Hän kumartui puoleeni, painaen suudelman huulilleni, se oli hyvin hellä suudelma, melkein täydellinen. Minä vastasin suudelmaan hieman rajummin ja kiersin käteni hänen kaulansa ympärille.
– Minun pitää mennä, Gabriel mumisi vasten huuliani, mutta minä pudistin päätäni ja vedin hänen paitaansa ylemmäs, – Elle, hän sanoi nuhtelevasti, mutta hän ei estänyt minua, kun avasin hänen paitansa napit yksitellen, suudellen häntä nälkäisenä.
Hän vastasi suudelmiini voimalla, hänen ihonsa värähteli kosketukseni vaikutuksesta, kun hivelin hänen rintakehäänsä.
– Mitä minulle on tapahtumassa? hän henkäisi suudelmien välissä saaden minut pysähtymään.
– Miten niin? kysyin hämilläni ja tuijotin hänen kirkkaita silmiä, joissa myrskysi.
Gabriel haroi hiuksiaan hermostunein elkein, hän painoi kasvonsa nopealla liikkeellä kaulaani vasten. Tunsin hänen kuuman hengityksensä ihollani, kun hän liikutteli huuliaan edes takaisin kaulallani.
– En ole koskaan ennen jättänyt kokouksia väliin, hän kuiskasi.
– Ehkä sinulla ei ole ollut ennen hyvää syytä, totesin ja sain kuninkaan nauramaan.
Sitten tuli hetkeksi melkein hiljaista, vain hengityksemme raskas ääni kaikui huoneessa, kun olimme omien ajatuksiemme vankeina.
– Minun pitäisi oikeasti mennä, kuningas mutisi, pysyen kuitenkin paikoillaan.
Ehkä hän pelkäsi lumouksen särkyvän, jos hän liikahtaisi.
– Älä mene, anelin, vaikka tiesin, ettei hän kuitenkaan jäisi.
– Elle, emme voi maata koko päivää sängyssä, Gabriel huomautti saaden minut hymähtämään.
– Miksi emme?
– Koska...en minä tiedä, Gabriel takelteli lysähtäen viereeni selälleen.
Minä tiesin, että hän kamppaili vieläkin omien tunteidensa ja halujensa kanssa. Hän oli elänyt vuosikymmenet kuninkaana, joka ei tuntenut armoa, ei minkäänlaisia hyviä tunteita. Ja nyt hän tunsi liikaakin. Hän ei osannut hallita muutosta, joka hänessä tapahtui.
Se oli huono juttu, sillä hän voisi hetkenä minä hyvänsä palata takaisin sellaiseksi mikä hän oli, kun tapasimme ensimmäisen kerran.
– Sinä olet kuningas, kuiskasin ja painauduin Gabrielin kylkeen kiinni, – saat tehdä ihan mitä vain, huomautin.
Gabriel hymyili hieman, hän painoi suudelman otsalleni ja veti minut halaukseen. Painoin pääni hänen rintakehäänsä vasten, kuuntelin kuinka tasaisesti kuninkaan sydän löi hänen rinnassaan. Ummistin silmäni kiinni ja henkäisin syvään.
– Gabriel, minua pelottaa, kuiskasin ja toivoin että Gabriel sanoisi, ettei minulla olisi mitään pelättävää.
Mutta hän ei koskaan täyttänyt odotuksiani, ei. Hän nytkin päätti sanoa ne sanat, joita en olisi halunnut missään nimessä kuulla.
– Niin minuakin, hän sanoi heikosti.
– Mikä? kysyin yllättyneenä.
– Että joku kaunis päivä, tämä kaikki loppuu ja minä jään taas yksin, Gabriel kuiskasi, sanoen juuri ne sanat, jotka olivat pyörineet ajatuksissani jo pitkään.
[Kirjailijan kommentti:] Hello! Uusi luku, jee! Pahoittelut, että tämän tarinan kanssa on kestänyt, mutta oikeasti olen keskittynyt vain Anton tarinaan ja kouluun. Joten sen vuoksi, tämän tarinan päivitykset ovat jääneet. Lupaan kuitenkin saada seuraavan luvun nopeammin julkaisukelposeksi.
Ja Anton tarinaan on tulossa uusi luku, mutta en tiedä vielä milloin. Olkaa kärsivällisiä! :)
Charlotte