Olin keskellä pimeyttä, joka leijui ympärilläni pitäen minut vankinaan. Se oli kuin verho ylläni, joka sai minut melkein tukahtumaan. Minua ahdisti, koko kehoni tuntui hyvin raskaalta enkä voinut liikauttaa sormeanikaan.
Silmäni eivät auenneet, ei vaikka kuinka yritin aukaista ne. En tiennyt missä olin tai mihin se omituinen nainen oli minut lähettänyt, mutten tuntenut oloani kovinkaan hyväksi. Minua pelotti hieman tämä epätietoisuus, olinko kuollut vai elossa? Vai olinko kumpaakaan. Jäinkö johonkin välitilaan jossa odottaisin tuomiopäivää tulevaksi?
Aina välillä kuulin ääniä, hiljaisia kuiskauksia jotka voimistuivat aika ajoin. En saanut puheesta selvää, mutta äänet kuulostivat tutuilta. Ne soljuivat korvieni lävitse yrittäen saada mieleni muistamaan kenelle ne kuuluivat, mutten koskaan muistanut. Lopulta äänet aina kaikkosivat viereltäni jättäen minut yksin pimeyteen.
Välillä tunsin kosketuksen kädelläni, hellän hipaisun poskellani. En tiennyt oliko se totta vai unta, olinko enää edes olemassa?
Sekunneista tuli minuutteja, minuuteista tunteja. Lopulta en tiennyt kauanko olin ollut tässä unen kaltaisessa tilassa, jossa en kuitenkaan nukkunut. Olin koko ajan hereillä, vaikken ollutkaan. Mutta silti minä nukuin, vaikken kuitenkaan nukkunut.
Minua väsytti, olin uupunut ja turhautunut. En tiennyt miten saisin itseni hereille, miten pääsisin takaisin kiinni elämääni.
Aika kului, tiesin sen. Kello päässäni raksutti eteenpäin ja sydämeni vaati minua jo heräämään. Se alkoi sykkiä kiivaammin aina silloin, kun kuulin jonkun olevan vierelläni. Se nopeutti tahtiaan kuin riemuiten niistä pienistä hellyydenosoituksista joita iholleni painettiin.
Jokainen kosketus, jokainen pieni kuiskaus korvani juurella saivat minut vahvemmaksi. Keräsin voimia niistä hetkistä jotka tuntuivat mitättömiltä, mutta olivat minulle arvokkaampia kuin mikään tässä maailmassa.
Aloin yrittämään kovemmin. Keskitin kaikki jäljellä olevat voimani rippeet ja yritin avata silmäni. Minä ajattelin kuningasta, hänen hymyä, hänen ääntä, kaikkea mitä muistin hänestä. Ja jotenkin sain hänestä niin paljon voimaa, että silmäni jotka tuntuivat olleen kiinni ikuisuudelta tuntuneen ajan aukenivat hitaasti kohdaten tutun maailman.
Räpyttelin hetken aikaa silmiäni ennen kuin ne tottuivat siihen näkymään. Olin omassa huoneessani, makasin pehmeällä sängylläni ja tuijotin kattoa. Sitä samaa vanhaa kattoa jota olin aina tuskissani kuluttanut silmilläni.
Katselin hetken aikaa ympärilleni ja totesin mielessäni että huone oli tyhjä. Kukaan ei ollut vierelläni, ei tietenkään. Oli kai liikaa pyydetty, että kuningas istuisi sänkyni vieressä huolestuneena odottaen että heräisin. Olin kuitenkin vain melkein kuollut hänen puolestaan.
Tuijotin hetken aikaa ikkunoita joiden verhot oli vedetty syrjään. Oli yö, mutta ei ollut kovinkaan pimeää, mikä oli outoa sillä talvella yöt olivat hyvin pimeitä.
En kuitenkaan ajatellut asiaa sen enempää, minulla oli paljon tärkeämpiäkin asioita mietittävänä.
Hengitin rauhallisesti hetken aikaa, kunnes siirsin varovasti käsiäni. Ne liikahtivat heti enkä tuntenut minkäänlaista kipua. Siirsin sormeni valkoisen yöpaitani kaula–aukon kohtaan ja vedin sitä hieman alemmaksi. Paljastin vaalean ihoni ja nyrpistin nenääni kun näin ruman arven joka oli siinä kohdassa josta nuoli oli rikkonut ihoni.
Piilotin nopeasti arven ja kurotin automaattisesti kohti sänkyni vieressä olevaa narua josta kutsuin palvelijan huoneeseeni. En välittänyt, vaikka herättäisin Emman keskellä yötä, mutta halusin keskustella hänen kanssa ennen kuin näkisin Gabrielin.
Vedin narua pari kertaa ja annoin käteni lysähtää laiskasti takaisin pehmoisen viltin päälle. Odotin hetken aikaa, kunnes kuulin juoksuaskeleet jotka kaikuivat käytävällä.
Hymy nousi huulilleni, kun ajattelin kuinka iloinen Emma olisi kun olisin taas hereillä. Hänellä olisi varmasti paljon kerrottavaa ja en malttaisi odottaa sitä että kaikki palaisi taas normaaliksi. Tekisimme yhdessä tutkimusta ja viettäisin aikaa kuninkaan kanssa ihan niin kuin ennen kuin sain osuman nuolesta.
Ovi riuhtaistiin auki ja hymyni vetäistiin kasvoiltani pois. Huoneeseen asteli täysin tuntematon tyttö. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä. Hänellä oli lyhyet vaaleat hiukset, tummanruskeat silmät ja hän oli samankokoinen kuin minä. Hän oli pukeutunut valkoiseen yöpukuun jonka laahus kosketti melkein maata paljastaen tytön kengättömät jalat.
– Te olette herännyt! tyttö huudahti miellyttävällä äänellä.
Hän sulki oven perässään kävellen sitten rauhallisesti sänkyni luokse. Katselin häntä hieman varuillani, mutten sanonut mitään. En halunnut olla epäkohtelias, jos tyttö olikin vain uusi palvelija. Tyttö tarttui varmoin ottein hopeiseen kannuun kiinni, joka nökötti yöpöydälläni. Hän kaatoi siitä kirkasta vettä kuppiin. Hän hymyili minulle ojentaen kuppia käsiini.
– Kiitos, sanoin karheasti ja join heti kulauksen raikasta vettä, joka sai kuivan kurkkuni huutamaan riemusta.
Tyttö oli hiljaa koko sen ajan, kun join kupin tyhjäksi. Hän tarkkaili minua pitkien silmäripsiensä takaa ottaen sitten kupin takaisin käsiinsä.
– Missä Emma on? kysyin ja hämmennyin hieman kun tyttö naurahti heleästi.
– Häämatkalla tietysti, hän totesi saaden otsani kurttuun.
– Mitä? kysyin ja nousin istumaan.
Nojasin sänkyni päätyä vasten ja katselin tyttöä joka läimäytti itseään otsaan aivan kuin tajuten jotain.
– Tietysti, olen tosiaan tyhmä. Ettehän te voi tietää, hän mumisi hiljaa, – Emma meni naimisiin kaksi viikkoa sitten, tyttö sanoi saaden silmäni laajenemaan.
– Mitä? toistin uudestaan ja mietin kiivaasti kenen kanssa Emma oli naimisissa.
Hän ei ollut koskaan maininnut ketään miestä ja hän oli aina tehnyt kovasti töitä eikä hän edes käynyt paljon kaupungilla. Missä vaiheessa hän oli edes löytänyt itselleen miehen?
– Puhut varmaan jostain toisesta henkilöstä, huomautin, – ei Emma voi olla naimisissa, totesin ja sain tytön vain hymyilemään rauhoittavasti.
– Aloitetaanko ihan alusta, tyttö ehdotti istuutuen sänkyni reunalle, – minä olen Ariana, tyttö sanoi ojentaen siroa kättään minua kohti.
– Hauska tutustua, minä olen Elle, sanoin ja kättelin häntä kohteliaasti.
– Voimme varmaan sinutella? Ariana kysyi saaden minut nyökkäämään.
– Hienoa, tyttö naurahti vakavoituen sitten hieman, – no niin. Eli Emma, sinun aikaisempi kamarineitosi meni naimisiin tallipoikana toimivan Albertin kanssa, Ariana kertoi saaden minut säpsähtämään hänen käyttäessään mennyt aikamuotoa.
Ihan kuin Emma ei olisi tulossa takaisin. Tietysti hän tulisi häämatkaltaan takaisin linnaan. Hän oli minun kamarineitoni, puhumattakaan siitä että hän oli paras ystäväni.
– Se oli niin romanttista, Ariana henkäisi, – he näkivät toisensa linnan sisäpihalla ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä
Minä hymyilin vaistomaisesti. En voinut kuvitella, että Emma olisi rakastunut niin nopeasti. Hän oli aina ollut puhumassa minulle järkeä ja nyt hän itse oli mennyt naimisiin. Se ei kuulostanut lainkaan Emman tapaiselta, hän oli niin järkevä ja ajattelemassa aina tekojen seurauksia.
– He menivät sitten heti naimisiin? sanoin.
Ariana huitaisi kädellään ilmaan naurahtaen taas kerran.
– Mitä vielä, Emma antoi sen nuorukaisen kosiskella itseään yli puoli vuotta ennen kuin hän suostui kosintaan.
Jähmetyin aloilleni, kun kuulin Arianan sanat. Puoli vuotta? Mitä? Olinko nukkunut muka puoli vuotta? Mutta se oli mahdotonta, en olisi elossa jos olisin nukkunut niin kauan. Tuo tyttö oli varmaan joku hullu. Mistä edes tiesin, että hän puhui totta? Mutta miksi hän olisi linnassa jos hän ei olisi palvelija? Hän näytti harmittomalta ja jos hän olisi halunnut vahingoittaa minua niin kai hän olisi tehnyt sen silloin, kun olin unessa.
– Kauanko olen ollut tajuttomana? kysyin ääni särähtäen hieman.
– Hmmm...sinä nukuit jo kun tulin tänne töihin ja odotas nyt, Ariana mumisi mietteliään näköisenä, – minulle kerrottiin kaikki tietosi ja jos oikein lasken niin...hmm...vuoden ja kaksi kuukautta, tyttö totesi saaden minut henkäisemään syvään.
– MITÄ!? kiljaisin niin kovaa, että sain tytön hypähtämään paikoillaan.
– Se on aika tavanomaista, kun olit kerta koomassa, Arina huomautti, – monet nukkuvat monta vuotta, hän lisäsi saaden ahdistuksen nousemaan kurkkuuni.
Jos olin nukkunut niin kauan niin mitä kaikkea oli ehtinyt tapahtua?! Oliko Gabriel elossa? Oliko salamurhaaja saatu kiinni? Entäs ystäväni?
– Mitä muuta täällä on tapahtunut? kysyin äkisti, – onko Desmond täällä? Entä Esteri? kysyin yhteen putkeen paniikissa.
Tiesin, etten voinut kysyä Gabrielista sillä en tiennyt tiesikö Ariana sitä, että olin kuninkaan kanssa suhteessa. Vaikka tietysti olisin halunnutkin tietää kaiken mitä kuningas oli tehnyt silloin kun minä vain makasin aloillani.
– Rauhoitu nyt hyvänen aika sentään, Ariana sanoi painaen kätensä rauhoittavasti omani päälle, – Esteri on elossa valitettavasti, Ariana mutisi, – hän on oikea piikki lihassa, aina valittamassa kaikesta. Ja Desmond, tyttö sanoi punastuen hieman, – hän voi oikein loistavasti, itse asiassa minä olen kihloissa hänen kanssaan.
Suuni loksahti auki ja silmäni etsivät vaistomaisesti tytön vasemman käden jonka nimettömässä loisti kaunis yksinkertainen sormus.
– Onneksi olkoon, sanoin hieman hölmistyneenä sillä en tiennyt mitä ajatella tästä kaikesta.
Ihan kaikki asiat olivat muuttuneet. Emma oli naimisissa ja Desmond oli kihloissa uuden kamarineitoni kanssa. En edes välttämättä halunnut kuulla enempää sillä pelkäsin mitä kaikkea täällä oli tapahtunut.
Olikohan kuningaskin jatkanut elämäänsä? Oliko hän mennyt Serenan kanssa naimisiin tai hankkinut itselleen jonkun toisen naisen? Ajatuskin hänestä muiden kanssa sai sydämeni itkemään verta. Ja minua turhautti ajatus, etten voinut kysyä Arianalta mitään kuninkaasta vaan joutuisin odottamaan niin kauan, että saisin itse puhuttua Gabrielin kanssa.
– Kiitos, Ariana sanoi hymyillen hennosti.
– Tämä kaikki on todella outoa, huomautin ja hieroin otsaani.
– Minä ymmärrän, olin itsekin nuorempana pari kuukautta koomassa ja jo se aika tuntui muuttaneen kaikkia läheisiäni joten voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu, Ariana huomautti saaden oloni vain pahenemaan.
Minä vain hymähdin hieman ja kuuntelin loput juorut jotka Arina jakoi mielellään kanssani. Suurin osa palvelijoista oli vaihtunut ja linnan puutarhassa oli tehty joitain muutoksia, mutta muuten kaikki oli normaalisti ainakin Arianan mielestä. Hän kertoi saapuneensa linnaan pari viikkoa sen jälkeen, kun olin vajonnut koomaan ja hän oli auttanut Emmaa tutkimuksen teossa. Sen jälkeen Emma oli alkanut opettaa tytölle kamarineidon tehtäviä.
– Milloin Emma palaa takaisin? kysyin varovaisesti, kun Ariana lopetti puhumisen.
– Varmaan parin viikon päästä, tyttö sanoi, – mutta eihän tule enää töihin, hän jatkoi saaden silmäni laajenemaan.
– Miten niin? kysyin epävarmasti.
– Hänellä on velvollisuuksia, hän on nyt naimisissa ja hänen pitää tottua uuteen elämään. He ostivat ihanan talon maaseudulta ja uskon, että he asettuvat sinne heti asumaan, kun he palaavat lomalta, Ariana selitti.
– Mutta...mutta Emma on minun paras ystäväni, totesin hiljaa.
– Ei kai se ystävyyttänne muuta, vaikka hän on naimisissa, Ariana huomautti, – hän voi tulla ihan milloin vain katsomaan sinua ja sinä voit käydä hänen luonaan.
Ariana oli oikeassa. Emmalla oli nyt oma elämä ja tässä maailmassa ei ilmeisesti ollut normaalia että vaimo teki töitä. Hänen piti pitää miehestään huolta ja synnyttää tusina lapsia. Tuhahdin ajatukselle, itse en koskaan ryhtyisi lapsikoneeksi ja eläisi miehen käskyn alla. Olin liian jääräpäinen sellaiseen, vaikka toisaalta en tiennyt olisiko siinä ollut mitään pahaa jos olisin hoitanut Gabrielin ja minun lapsia päivät pitkät. Ehkä se olisi ihan mukavaa vain olla perheen äiti ilman taloudellisia huolia.
Ariana veti minut todellisuuteen huomauttamalla, että hän kutsuisi lääkärin aamulla. Sitä ennen en saisi syödä mitään vaan sain juoda vain vettä. Nyökkäsin tytön sanoille, en oikeastaan edes tuntenut olevani nälkäinen, vaikka olin nukkunut yli vuoden. En ymmärtänyt miten oli edes mahdollista elää ilman ruokaa ja vettä. Ilmeisesti tässä maailmassa kaikki oli mahdollista.
Kun Ariana lähti jäin yksin. Oloni muuttui nopeasti levottomaksi, ajatukseni viilettivät valon nopeudella mielessäni. En pystynyt muuta kuin miettimään oliko Gabriel enää sellainen kuin muistin hänen olevan? Oliko hän muuttunut tämän ajan aikana toisenlaiseksi?
Tuntui niin omituiselta, että olin menettänyt niin monet päivät, viikot ja kuukaudet. Ne olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. En koskaan voisi saada sitä aikaa takaisin, se oli vain kadonnut.
Oloni muuttui haikeaksi, melkein surulliseksi. Olisin tahtonut olla todistamassa Emman elämän onnellisinta hetkeä, mutta se oli evätty minulta.
Ja Desmond oli kihloissa, se kuulosti hieman oudolta. Minulla oli aina ollut omituinen tunne hänestä, että hän välitti minusta enemmän kuin oli sallittu, mutta olin iloinen hänen puolestaan. Ariana vaikutti ihan mukavalta tytöltä, joka ei ainakaan särkisi Desmondin sydäntä.
Nousin hitaasti ylös, jalkani tuntuivat veteliltä spagettinauhoilta, mutta sain ne jotenkin liikkumaan. Kävelin ovelleni ja väänsin ripaa heikosti alaspäin. Hiivin käytävään joka oli vielä samannäköinen kuin viimeksi, kun olin kulkenut sen lävitse. Hymyilin itsekseni ja tunsin oloni kohentuvan kun näin ettei kaikki sentään ollut muuttunut.
Tutut portaat tulivat eteeni ja laskeuduin ne alas kaiteesta kiinni pitäen. Kävelin varovaisin askelin kuninkaan yksityistiloja kohti ja huokaisin helpotuksesta kun en nähnyt vartijoita.
Nopeutin hieman tahtiani etten jäisi kiinni. Kun tulin tutun oven luokse avasin sen vapisevin sormin ja odotin näkeväni nukkuvan Gabrielin. Mutta kohtasinkin vain tyhjyyttä huutavan huoneen. Sänky oli tyhjä, se oli pedattu ja kieli siitä ettei kuningas ollut nukkunut siinä. Kaikki huonekalut olivat omilla paikoillaan ihan kuin aikaa ei olisi kulunut yhtään, mutta se oli vain haaveajattelua.
Aika oli kulunut, se oli lentänyt kuin siivillä, vaikka en edes elänyt niitä hetkiä. Oli kummallista miettiä sitä kuinka kaikki muut vain jatkoivat elämiään, kun minä olin ollut paikoillani usvan ja pimeyden keskellä.
Suljin oven perässäni ja kävelin sängyn luo. Istahdin sen päälle ja painauduin selälleni pehmeyteen. Hymisin hiljaa, kun Gabrielin tuttu tuoksu häilyi ympärilläni. Turvallisuuden tunne lävisti kehoni ja kiedoin käteni tyynyn ympärille.
Ummistin silmäni hitaasti kiinni ja päätin että etsisin Gabrielin aamulla. Nyt halusin vain nukkua, vaikka olinkin ollut unten mailla viimeisen vuoden ajan, niin minusta tuntui etten ollut nukkunut silmäystäkään.
[Kirjailijan kommentti:] Oho! Olipas aika rientänyt Ellen nukkuessa. Mitäs luulette, että missä Gabriel oikein on? Ja onko hän muuttunut vuoden aikana pahempaan vai parempaan suuntaan?
No se selviää seuraavassa luvussa, joka tulee jossain vaiheessa.
Kiitos taas kaikista kommenteista ja tykkäyksistä. Ja pahoittelut jos en vastaa joidenkin kommentteihin, mutta minulle tulee niin paljon ilmoituksia etten aina näe kaikkien kommentteja ja en välttämättä ehdi aina lukemaan niitä.
Mutta hyvää kesän jatkoa kaikille!
Charlotte