En olisi halunnut mennä huutokauppaan, mutta minun oli pakko. Olin luvannut Gabrielille, että tulisin ja en halunnut pettää hänen luottamusta. Siksi olinkin pyytänyt Esterin mukaani, joka oli hyvin innoissaan siitä että hän pääsi hieman tuulettumaan.
Huutokauppa pidettiin linnan ulkopuolella kaupungintalolla, joka oli suuri nähtävyys. Se oli kuin valtava kartano jonka sisällä oli iso sali, joka kylpi kaikessa valkeudessa. Salin yläpuolella oli iso parvi, josta näki oikein hyvin salin keskelle. Kaikki seinät olivat valkoista marmoria. Itse asiassa kaikki sisustuselementit olivat valkoisia ikkunaverhoista lähtien. Ilmeisesti arkkitehti oli rakastanut valkoista yli kaiken.
Saavuin huutokauppaan Esterin kanssa hyvissä ajoin sillä Emma oli ohjeistanut meitä menemään aikaisin paikalle. Ilmeisesti monet kansalaiset olivat hyvin kiinnostuneita huutokaupasta, jossa myytiin kuninkaan hiuksien lisäksi muita arvotavaroita hyväntekeväisyyden hyväksi.
Me istahdimme lähelle ovea, sillä en halunnut mennä liian lähelle kuninkaan istumapaikkaa, joka oli salin keskiössä. Pystyin erottamaan selvästi kultaisen tuolin ja sen vieressä hopeisen hieman matalamman tuolin, joka oli tarkoitettu kuninkaan seuralaiselle. Tuhahdin mielessäni, kun edes ajattelin sitä kuinka Serena istuisi koko huutokaupan ajan minun mieheni vieressä. Mutta minun pitäisi vain hillitä itseni ja näyttää kuninkaalle, että olin lapsellisen käytöksen yläpuolella.
Me juttelimme Esterin kanssa niitä näitä, kun sali alkoi pikku hiljaa täyttyä. Kansalaiset vyöryivät ovista sisälle täyttäen salin kokonaan. En kiinnittänyt heihin paljoakaan huomiota, en ennen kuin kuulin kohahduksen ja muut nousivat seisomaan.
Esteri vetäisi minut pystyyn ja käännyin katsomaan taakseni. Silmäni tummenivat ja sydämeni lähti villiin laukkaan. Mustasukkaisuus jylläsi sisälläni kuin myrkky. Kuningas, minun oma kuninkaani seisoi komeassa valkoisessa asussa Serena käsipuolessaan. Serenan kasvoilla oli omahyväinen hymy, hän oli pukeutunut kermanväriseen mekkoon, joka paljasti hänen kuulasta ihoaan. Hänen hiuksensa olivat valtoimenaan ja hänen kaulallaan oli kaunis koru joka kimalteli kuin tähtitaivas.
He kävelivät yhdessä kohti salin keskiötä, ummistin hetkeksi silmäni kiinni ja laskin mielessäni kymmeneen ennen kuin rauhoituin.
Minua harmitti suunnattomasti, kun näin heidät yhdessä, mutta yritin silti muistaa Gabrielin lupauksen. Kun Serenan isä ja kuningas saisivat kaupanteon valmiiksi niin kaikki muuttuisi. Serena lähtisi ja sopivan ajan tullen minä ottaisin hänen paikkansa.
Hymyilin itsekseni, kun mietin kuinka hienoa olisi kun voisimme olla julkisesti yhdessä. Voisin vihdoinkin olla vapaa kaikesta siitä salailusta jota niin inhosin.
Katselin myös muita tulijoita jotka soljuivat viimeisinä saliin, yksi hyvin isokokoinen mies kiinnitti huomioni. Hän oli hyvin ylvään näköinen, hänellä oli mustat kurittomat hiukset, tummat silmät ja valtavat kulmahampaat, jotka puskivat hänen huuliensa välistä esille. Mies oli pukeutunut jonkinlaiseen eläimen taljaan, joka roikkui hänen päällään kultaisten ketjujen koristaessa hänen kaulaansa.
– Kuka hän on? kysyin kuiskaten.
– Neiti Adairin isä, Esteri tuhahti.
Serenan isä meni istumaan lähelle tytärtään ja ymmärsin hieman paremmin miksi Gabriel ei halunnut loukata Serenan tunteita. Hänen isänsä näytti juuri sellaiselta, joka puolusti tyttärensä kunniaa ja en olisi halunnut selvitellä välejä tuon miehen kanssa.
Huutokauppameklari, joka oli hyvin lyhyt ja tanakka mies käveli puhujanpöntön luokse nuija kädessään. Hän alkoi myydä ensin pienempiä tavaroita ja minua hämmästytti kuinka paljon rahaa huutajat tuhlasivat esineisiin.
– Minun pitää käydä asioilla, Esteri kuiskasi korvaani tarkoittaen käymälää.
Nyökkäsin vain ja jäin paikoilleni katsomaan tuota omituista näytelmää kuinka meklari alkoi ottaa vastaan huutoja Gabrielin hiuksista.
Monet kansalaiset alkoivat huutaa kilpaa hiuksista jotka näyttivät mielestäni hyvin aavemaisilta. Ne oli laitettu huolellisesti jonkinlaisen tuen päälle, joka muistutti hieman mallinuken päätä. Hiukset näyttivät elottomilta, kun ne eivät olleet enää koristamassa haltijansa kasvoja.
Minua ei yhtään kiinnostanut huudot, jotka kaikuivat ympärilläni. En edes ymmärtänyt miksi joku halusi ostaa kuninkaan hiuksia? Itse en olisi mistään hinnasta halunnut toisen henkilön hiuksia itselleni. Se oli omituista.
Katseeni harhaili ympäri salia ja se jämähti Gabrieliin joka istui kolkko ilme kasvoillaan tuolissaan. Hän ei huomannut tuijotustani, ja hyvä niin sillä en halunnut vaikuttaa epätoivoiselta. Annoin silmieni tutkailla hänen komeita kasvoja joilta ei voinut lukea minkäänlaisia tunteita. Hän oli vain paikoillaan ihan kuin hän olisi katsellut tylsää näytelmää.
Huokaisin syvään ja nostin katseeni parvelle jossa ei ollut ketään. Annoin silmieni kierrellä parven kultaisissa koristeluissa jotka näyttivät piristäviltä kaiken sen valkeuden keskellä. Hätkähdin hieman, kun näin varjon joka liikahti parvella.
Kurtistin kulmiani ja tuijotin herkeämättä ylöspäin. Näin taas tummaan vaatteeseen pukeutuneen henkilön, joka suorastaan hiipi parven toiseen nurkkaan. Nousin hiljaa paikoiltani ja menin portaiden luo jotka johtivat parvelle. En tiennyt miksi, mutta minusta tuntui että jotain pahaa oli tapahtumassa. Mahassani möyri ja pienet perhoset lepattivat sisälläni levottomina.
Minä juoksin portaat kevein askelin ylös ja toivoin että hahmo osoittautuisi vain tavalliseksi kansalaiseksi, joka oli tullut myöhässä huutokauppaan. Mutta onni ei ollut puolellani. Kun astuin viimeiselle portaalle näin suoraan parven sisäpuolelle.
Näin mustiin pukeutuneen hahmon, joka kyyhötti parven loppupäässä käsissään jousipyssy. Eikä se ollut mikään lasten imukuppijousipyssy vaan kunnon ase juuri samanlainen kuin Legolaksella oli ollut käytössä.
Hahmo nosti jousipyssyn hitaasti ylös osoittaen suoraan kohti Gabrielia. Minä säikähdin. Tunsin veren pakenevan suoraan sydämeeni, joka alkoi hakata nopeampaa rinnassani, kun tajusin mitä oikein oli tapahtumassa. Salamurhaaja aikoi tappaa Gabrielin!
Joku hullu typerä henkilö yritti oikeasti murhata kuninkaan jonka minä olin pelastanut! Tunsin epätoivon valtaavan mieleni, en tiennyt mitä tehdä. Pitäisikö minun huutaa vartijoita tai yrittää estää tuota salamurhaajaa toteuttamasta suunnitelmaansa.
Mutta tiesin ettei kukaan ehtisi auttamaan minua. Tuo henkilö pystyisi helposti lähettämään nuolen matkaansa ennen kuin yksikään vartija ehtisi tehdä elettäkään. Joten minun piti taas jälleen kerran pelastaa Gabriel.
Olin typerä, tiesin sen. Mutta olin rakastunut, olin rakastunut ensi kertaa elämäni aikana, enkä halunnut että joku idiootti tappaisi minun kuninkaani. Minun rakkauteni kohteen jota halusin suojella kaikin mahdollisin tavoin.
– Seis! huudahdin niin kovaa että ääneni kaikui salissa saaden meklarin hiljenemään.
Se oli typerää, tiedän sen nyt. Itselläni ei ollut mitään asetta ja toisella oli jousipyssy, jonka kantama oli hyvin pitkä.
Hahmo jähmettyi ensiksi kääntäen katseensa minuun, sitten hän otti nuolen selästään ja ampui. En ehtinyt liikahtaa senttiäkään, kun hän ampui minua. Kuului vain omituinen suhahdus ja tunsin pistoksen rinnassani.
Minä kiljaisin kivusta, joka valtasi koko kehoni. Nuoli sattui enemmän kuin se joka oli orjana ollessani osunut kylkeeni. Nuoli upposi ylävartalooni, ei kuitenkaan sydämeen, koska olin vielä elossa.
Horjahdin kaidetta vasten ja keikahdin sen ylitse. Kuulin huutokauppaväen kiljuvan, kun tipuin alas ikuisuudelta tuntuvan ajan. Minä vain tipuin ja tipuin, kunnes mätkähdin jonkin hyvin pehmeän päälle.
– Tuolla! Ottakaa se kiinni! kuulin huudot ympärilläni.
Ähkin tuskissani ja pitelin molemmilla käsilläni kiinni nuolesta, joka törrötti rintakehästäni. Olisin halunnut olla rohkea ja vetää sen pois noin vain niin kuin elokuvissa aina tehtiin, mutta en tiennyt olisiko se järkevää.
Äänet kuuluivat aika ajoin voimakkaina sitten taas hiljaisempia. Desmondin tutut kasvot kumartuivat ylleni huolestuneina.
– Oletko kunnossa? hän kysyi saaden kulmani kurttuun.
– Näyttääkö siltä? kysyin sarkastisesti kivun yltyessä sekunti sekunnilta, – missä Gabriel on? kysyin hädissäni ja yritin erottaa hänen kasvonsa ympäriltäni.
Mutta en nähnyt häntä missään, näin vain tuntemattomia henkilöitä, jotka kauhistelivat tapahtunutta ja kysyivät miten he voisivat auttaa.
– Shh...vartijat veivät hänet pois, Desmond kuiskasi tutkien samalla nuolta.
Mitä? Vartijat veivät hänet pois?
Toistin epäuskoisena mielessäni. Se oli sillä selvä, hän ei rakastanut minua. Eihän hän ollut koskaan niin väittänytkään, mutta tämä todisti sen. Hän oli luikkinut pakoon kuin mikäkin renttu, kun minä otin ilmiselvästi hänelle tarkoitetun nuolen rintakehääni. Se varmasti lävisti jo muutenkin lättänän rintani ja nyt siitä tulisi pannukakku. Olisin voinut nauraa, mutta en pystynyt. Kipu tuntui luissa ja ytimessäni asti. Se muuttui nopeasti jomottavasta tunteesta omituiseksi jyskytykseksi.
Sydämeni lyönnit tuntuivat hyvin voimakkaina ja nopeina rinnassani. Yskin hieman. Minulle tuli hyvin tukala olo, tunsin olevani tulessa aivan kuin leikit olisivat nuolleet sydäntäni.
Desmond huomasi ilmeeni ja kyyneleet jotka puskivat tiensä silmäkulmistani ulos.
– Hän olisi jäänyt, jos täällä ei olisi niin paljon väkeä, Desmond selitti.
– Ja paskat, suutahdin ja purin hampaani yhteen, sillä kipu tuntui nyt paljon selvemmin.
Desmond piti suunsa kiinni ja tutki nuolta tarkemmin, hän pudisti päätään ja sanoi sitten:
– En voi poistaa nuolta täällä, verenhukka voisi koitua kohtaloksesi.
Minä vain nyökkäsin, mitä muutakaan olisin tehnyt. Desmond tässä oli lääkäri enkä minä. Hän neuvoi sotilaita, kun he nostivat minut paareille ja kantoivat nopeasti vaunuihin. Se vaunumatka jäi mieleeni, se oli yhtä helvettiä. Minä pompin ja hypin paikoillani, kun kärryt osuivat kiviin ja monttuihin.
Se matka tuntui ikuisuudelta, kipu vain yltyi koko ajan saaden minut vaikertamaan hiljaa tuskissani. Se oli tuhat kertaa pahempi kipu kuin mitä olin koskaan tuntenut. Silmissäni sumeni ja en nähnyt enää kunnolla. Räpyttelin silmiäni, mutta värit muuttuivat sekoittuen toisiinsa.
Kun olimme linnan portilla se alkoi, kamala tutina. Se ei lakannut, vaikka kuinka yritin käskeä kehoani.
– Myrkkyä, nuolessa on myrkkyä, Desmond totesi ja käski kuskin ajaa nopeampaa.
Myrkkyä?
Toistin mielessäni. Se ei todellakaan kuulostanut lupaavalta.
– Elle, irrotan nyt nuolen, koska veri voi tuoda osan myrkystä vielä pois, Desmond sanoi tarttuen molemmin käsin nuoleen kiinni.
– Mutta sinä sanoit...,aloitin lauseeni, mutta hän keskeytti minut julmasti.
– Nyt ei ole aikaa miettiä, sinä kuolet myrkkyyn, jos en ota nuolta pois, Desmond huomautti terävästi.
Hän käski minun sulkea silmäni ja ajattelemaan kaikkea muuta kuin kipua. Ja minä ajattelin Gabrielia, niitä kaikkia hetkiä jotka olin viettänyt hänen kanssaan. Minä yritin pitää hänen kasvonsa mielessäni, mutten pystynyt olemaan tuntematta sitä kammottavaa kipua joka valtasi jokaisen soluni. Tunsin koko kehossani, kun Desmond veti nuolta ylöspäin saaden tutinan yltymään.
Minä kiljuin, minä kiljuin niin kovaa, että kurkkuuni alkoi sattua. Jyskytys rinnassani kieli siitä, että nuoli oli irroitettu. Tunsin lämpimän veren juoksevan pitkin käsivarttani ja kamala rautainen haju sai minut voimaan pahoin. En voinut itselleni mitään, kun tyhjensin koko mahalaukkuni sisällön vaunuihin.
Desmond yritti rauhoitella minua onnistumatta siinä. Minä yskin ja ryin räkää joka tuntui tukahduttavan minut.
Sitten tärinä alkoi pahentua. Käteni nykivät omaan tahtiinsa ja jalkani alkoivat pomppia kuin joku olisi vetänyt niitä ylöspäin. Juuri kun ajattelin ettei tämä voisi muuttua pahemmaksi, niin pääni alkoi nykiä. Minä painoin silmäni kiinni mutta ne eivät pysyneet ummessa, silmäluomeni alkoivat elää omaa elämäänsä avautuen ja sulkeutuen epämääräiseen tahtiin.
– Koita kestää Elle, Desmond kuiskasi korvaani.
Mutta en kestänyt, en vain pystynyt siihen. Tunsin kuinka kehoni antoi periksi. Minä en jaksanut sitä tunnetta, se repi minut rikki. Sydämeni löi omituiseen tahtiin, minä yskin ja huusin. En voinut itselleni mitään.
Tunsin kuinka minut nostettiin ilmaan, käteni pomppivat rajummin kun minuun koskettiin.
Kiljaisut ja huudot täyttivät huoneen johon minut vietiin. Mietin kuka piti sellaista ääntä, kunnes tajusin sen olevan minä itse.
Minut laskettiin johonkin pehmeään, mutta en pystynyt rentoutumaan. Kehoni nyki entistä enemmän saaden huuliltani karkailemaan omituisia ääniä.
En hahmottanut kunnolla ympärilleni, kuulin vain äänet ja tunsin kosketukset voimakkaampina kuin koskaan ennen. Joku painoi kätensä otsalleni, minä hätkähdin niin voimakkaasti, että koko kehoni pompahti ilmaan.
– Gabriel älä koske häneen, se vain pahentaa tilannetta, Desmondin hätääntynyt ääni sanoi.
Gabriel?
Mumisin mielessäni. Oliko hän luonani? Missä? En nähnyt häntä? En kuullut häntä. Kaikki oli niin utuista, niin mustaa ja synkkää.
– Gab–gabriel? kysyin äänellä, jota en tuntenut omakseni.
Se oli kuin luolamiehen röhinää. Kamalaa, en tunnistanut enää itseäni. Vapisin kauttaaltaan ja nyyhkäisin niin, etten saanut edes hengitettyä kunnolla.
– Minä olen tässä, sinun vierelläsi, Gabriel kuiskasi korvani juuressa lämpimällä äänellä.
Minä yritin hymyillä, mutta se sattui. Yritin liikuttaa kättäni, mutta sekin sattui. Minä aloin itkeä holtittomasti aivan kuin pieni lapsi. En enää tiennyt minkä voimasta kehoni sätki, itkuni vai myrkyn jonka tunsin virtaavan pitkin verisuoniani kohti sydäntäni. Mitä sitten tapahtuisi, kun se saavuttaisi kohteensa? Kuolisinko minä? En halunnut vielä lähteä, en tällä tavalla. Halusin elää vanhaksi ja kuolla omaan sänkyyni rauhallisesti.
Mutta ilmeisesti en saanut kuolla rauhassa vaan jouduin kitumaan kuoliaaksi.
Kuulin hiljaista puhetta viereltäni aivan kuin joku olisi kuiskannut jotain. Aivoni toimivat vielä sen verran, että tajusin mistä oli kysymys. Desmond ei voinut pelastaa minua, hän tiesi että kuolisin. Myrkky oli liian voimakasta, eikä hänellä ollut mitään keinoja saada sitä pois verestäni.
– Mi–minä...en...en ha–halua kuolla! parkaisin ääneen uusien kyynelien valuessa kuumia poskiani pitkin.
Hapuilin käsilläni ilmaa, vaikka se sattui koko kehooni. Sain otteen jonkun kädestä ja pitelin siitä kiinni viimeisillä voimillani. Se oli Gabrielin käsi, tunsin sormukset jotka ympäröivät hänen pitkiä sormia saaden minut muistamaan ne lukuiset kerrat, kun hänen kätensä olivat hyväilleet kehoani. Sillä hetkellä olisin tehnyt mitä vain, että joku olisi vienyt sen kivun pois ja antanut minun elää rauhassa kuninkaani kanssa.
– En ha–halua k–kuolla vielä, kuiskasin niin hiljaa, että en ollut varma kuuliko Gabriel sanani.
– Et kuole, minä lupaan sen, Gabriel vastasi, mutta hänen kumea äänensä ei vakuuttanut minua.
Ei hän voisi pelastaa minua, ei hän voisi tehdä mitään hyväkseni. Sillä jos hän tietäisi miten pelastaa minut niin hän olisi jo tehnyt sen. Vaikka hän ei rakastaisikaan minua niin hän ei olisi koskaan antanut minun kärsiä tällaisella tavalla. Hän olisi jo pelastanut minut, mutta hän ei tiennyt keinoa ja minä tyydyin kohtalooni.
Keräsin kaikki voimani, kaikki viimeiset voiman rippeet ja pinnistin hymyn huulilleni.
– Gabriel...mi–minä ra–ra–rakastan sinua, sanoin ääni hiipuen olemattomaksi kuiskaukseksi.
Ja kun suljin silmäni näin vain pimeyttä, joka nielaisi minut nopeasti sisäänsä antaen rauhan minulle.
Tunsin hennon tuulen tuiverruksen kasvoillani, se vei kipuni pois, se imi myrkyn verestäni saaden minut henkäisemään viimeisen kerran.
[Kirjailijan kommentti:] Mitenkähän Ellen käy? :( Luuletteko, että hän selviää? Pystyykö Gabriel pelastamaan hänet?
No se selviää seuraavassa luvussa, joka on työn alla.
Kiitos kaikista kommenteista ja tykkäyksistä! Ja hyvää perjantain jatkoa kaikille! :)
Charlotte