Gabriel ei herännyt, ei vaikka istuin hänen rinnallaan joka ikinen päivä ja yö. Hän vain nukkui ja nukkui. Hän ei liikahtanut senttiäkään, eikä hän edes pitänyt ääntä nukkuessaan. Mutta sielutohtorin mukaan oli normaalia, että hän ei herännyt vielä. Sillä kuninkaan keho yritti korjata hänen sydämensä pitämällä hänet jonkinlaisessa horrostilassa.
Tohtori hoiti Gabrielia omituisen hajuisilla voiteilla joita hän levitti kuninkaan sydämen lähelle. Ne vahvistivat häntä, ainakin sielutohtori niin väitti, vaikka minusta hänen hoitokeinonsa olivat poppakonsteja.
Tunsin itseni niin avuttomaksi sillä en voinut mitenkään auttaa kuningasta muuta kuin vain olemalla tämän vierellä. Minä turhauduin ja tunsin välillä vihaakin, joka kuitenkin aina laantui, kun katsoin Gabrielin ilmeettömiä kasvoja. Hän oli niin heikko ja onnettoman näköinen. En kestänyt nähdä häntä sellaisessa kunnossa, mutta en voinut tilanteelle mitään.
Olin pystynyt välttelemään tavallisia sotilastehtäviä sielutohtorin ansiosta, joka sai uskoteltua kapteenille minun olevan hyvin tärkeä apu lääkintähommissa. Ja kai minusta jotain hyötyä olikin sillä aina välillä autoin häntä helppojen potilaiden kanssa. Puhdistin haavoittuneiden sotilaiden haavoja ja sidoin ne, sekä syötin heitä, jos he eivät kyenneet itse syömään.
Olin onnistunut välttelemään myös aika hyvin Desmondia. Hän teki taistelusuunnitelmia kenraalin kanssa, ja aina kun hän oli käynyt katsomassa Gabrielia olin onnistunut livahtamaan teltasta pois.
Mutta kun olin jo viikon verran ollut kuninkaan rinnalla päätin mennä kuuntelemaan minkälaisia suunnitelmia kenraali oli tehnyt tulevaa hyökkäystä varten. Olin kuullut huhuja, että Askold oli kerännyt lisää joukkoja muiden alueiden heimoista ja hänen suunnitelmissaan oli hyökätä tukikohtaamme.
Kävelin telttojen ohitse ja kuulin selvästi kenraalin puheen, kun hän selitti sotilaille tulevan taistelun kulkua.
– Me hyökkäämme heti aamusta heidän tukikohtaansa! Tulomme on heille yllätys sillä vakoojamme on saanut tietää, että he eivät tiedä lisäjoukoistamme! kenraali kertoi kovalla äänellä.
Kaikki sotilaat nyökkäilivät ja kuuntelivat tarkkaan kenraalin selostusta. Hän vaati, että joka ikinen sotilas olisi aamunkoitteessa valmis lähtemään kohti Askoldin leiriä. Miekat ja tarvittavat muut aseet jaettaisiin illalla sotilaille ja olin todella innoissani asiasta.
Ennen olisin pelännyt, mutta en enää. Olin hyvä miekkailija kiitos Vincentin, joka oli kärsivällisesti opettanut minua. Olin hänelle hyvin kiitollinen ja toivoinkin, että hän katsoisi seuraavan päivän taistelua pilven reunalta ja pitelisi peukaloitaan ylhäällä minulle.
Kävelin vähin äänin takaisin kohti kuninkaan telttaa, kun näin Desmondin joka käveli sotilaiden edessä tarkkaavaisen näköisenä. En halunnut jäädä kiinni nyt, kun vihdoin pääsisin kostamaan Askoldille.
Palasin Gabrielin telttaan ja katsoin hänen elottomia kasvojaan hetken aikaa. Kävelin hänen viereensä ja huokaisin syvään ennen kuin tartuin hänen käteensä kiinni.
– Minä menen taisteluun huomenna, totesin ja silitin hänen kätensä pintaa, – minä lupaan, että tapan sen miehen, joka teki tämän sinulle. Minä lävistän hänen sydämensä ja kostan puolestasi, sanoin ääni vihaa täynnä, kun edes ajattelin sitä miestä.
Istahdin sängyn reunalle ja painoin hellän suudelman Gabrielin kylmälle poskelle.
– Minä tulen takaisin...ainakin yritän tulla. Mutta jos en...jos en selviä niin muista, että rakastan sinua, kuiskasin hiljaa, – minä rakastan sinua aina ja ikuisesti, hymisin ja suutelin häntä vielä huulille.
Katsoin vielä kerran kuningasta ennen kuin lähdin pois teltasta. Menin muiden sotilaiden mukana hakemaan miekan ja varusteet jotka vein omaan telttaan. Muut sotilaat menivät heti nukkumaan sillä meidän piti olla hereillä hyvin aikaisin.
Minä taas en saanut nukuttua, en vaikka kuinka yritin. Mutta en voinut nukkua, kun tiesin että seuraavana päivänä kohtaisin Askoldin. Sen miehen, joka melkein tappoi minun rakkaani. Minä pyörin koko yön pedilläni ja ennen kuin edes tajusinkaan oli jo aamu.
Muut nousivat kuullessaan kellon soiton, mutta minä olin jo hereillä. Puin haarniskan, kypärän, sekä vahvemmat saappaat ylleni.
Otin miekan käteeni, tunsin voiman joka kasvoi sisälläni. Minä olin valmis. Olin valmista taistelemaan, olin valmis tappamaan Askoldin. En tuntisi sääliä tai katumusta, kun näkisin hänen elottoman ruumiinsa jaloissani.
Minä lähdin teltasta ja seurasin muita sotilaita jotka ryhmittäytyivät aukealle. Kapteeni kokosi joukot ja piti vielä puheen, joka ei näyttänyt tekevän vaikutusta muihin.
Me lähdimme marssimaan kohti heimojen tukikohtaa. Matka ei kestänyt kovinkaan kauan ja näin heti kartanon, joka ei sopinut maisemaan ollenkaan. Se oli kaunis kolmikerroksinen talo jonka ympärille oli tehty jonkinlaista muuria.
Muurin ympärillä oli rähjäisiä telttoja sekä vanhoja nuotionjämiä jotka savuttivat vielä hieman. Ilmeisesti heimolaiset olivat pitäneet jonkinlaisia juhlia luullessaan olevansa niskan päällä.
Kapteeni pysäytti joukot ennen kuin hän näytti merkin, että meidän piti hyökätä. Me lähdimme juoksemaan kohti kartanoa haarniskat kolisten.
Kun saavuimme muurin luo hälytyskellot alkoivat soida. He eivät siis odottaneet meidän tulevan.
Kartanon ovet aukesivat ja kapinalliset juoksivat meitä kohti mylvinnän saattelevana. Mutta en tuntenut pelkoa. En tällä kertaa.
Minä tunsin kuuluvani tänne, taistelukentälle. Muistin sen hetken, kun olin ollut areenalla orjien kanssa. Olin pelännyt henkeni edestä, mutta nyt en pelännyt. Minä tunsin olevani vahva ja tiesin pystyväni auttamaan muita.
Minä annoin miekkani upota heimolaisten lihaan, en välittänyt vaikka tiesin heidän kuolevan. Näin, että kartanon takaa tuli vielä enemmän kapinallisia, he olivat pukeutuneet huonoihin vaatteisiin. He näyttivät rähjäisiltä, vaikka heillä olikin hienot miekat käsissään.
Minä taistelin muiden rinnalla, sivalsin viiltoja vastustajiin ja etenin tarkkaavaisena kohti kartanoa. En kuitenkaan päässyt kovinkaan pitkälle sillä heimolaiset olivat hyvin sitkeitä taistelijoita. Mutta he eivät kuitenkaan olleet kovinkaan taidokkaita miekan käsittelijöitä. He vain hyökkäsivät suoraan kohti ajattelematta sen enempää ja yleensä pystyin sivaltamaan helposti heitä tappavasti.
Me taistelimme kauan ennen kuin kuulin raskaan naurun, joka kiiri pitkin pihamaata. Osa sotilaista pysähtyi ja minä nostin katseeni mieheen, joka tuli esiin kartanon takaa.
Kun näin hänet nielaisin äänekkäästi. Askold oli kookas mies, hän oli melkein kaksimetrinen ja isoluinen jätti. Hänellä oli sotkuiset hiukset, pitkä parta ja tummat silmät jotka tuijottivat suoraan minua.
Häkellyin hetkeksi, hän oikeasti katsoi minua silmiin, hänen huulilleen nousi pirullinen virne, joka muistutti hyvin paljon jokerin hymyä. Hän tietysti kuvitteli minun olevan joku piru parka, joka oli pakotettu taisteluun, mutta hän ei tiennyt että olin sisukas ihminen.
Otin miekastani paremman otteen ja sivalsin minua lähestyvän heimolaisen kurkun auki. Veri roiskui pitkin maata, mutta en välittänyt. Halusin tappaa Askoldin, halusin tuhota tuon virneen, joka hänellä oli kasvoillaan. Hän oli syypää tähän kaikkeen, siihen että kuninkaani, minun rakas Gabrielini makasi puolikuolleena teltassaan. Minä kostaisin hänen puolestaan.
Askold tappoi kaikki sotilaat tieltään, hän varmasti näki päättäväisyyden silmistäni sillä hän pysähtyi hetkeksi aivan kuin arvioiden minua.
Minä en välittänyt hänen katseestaan, joka porautui aivoihini. Minä vain etenin eteenpäin, ja kun saavutin hänet aloitimme taistelun.
Tiesin, että Askold luuli minun olevan helppo nakki. Olin paljon pienempi ja heikompi kuin hän. Mutta olin varma, että Askold ei ollut koskaan kuullut tarinaa Daavidista ja Goljatista. Tarvitsin vain rohkeutta ja päättäväisyyttä, en mitään muuta.
Minä huitaisin miekallani kohti miestä, mutta hän väisti terän nauraen. Hän leikki kanssani, sen näki hänen kasvoistaan ja siitä että hän ei käyttänyt miekkaansa kunnolla. Hän vain heilutti sitä rennosti kädessään. Mutta hän aliarvioi minut, en ollut mikään tavallinen sotilas. Olin ihminen, hyvin vihainen ihminen.
Minä hyökkäsin Askoldia kohti aggressiivisesti, mutta en osunut häneen. Hän yritti käyttää tilanteen hyödykseen sivaltamalla kylkeäni, mutta hyppäsin ketterästi sivuun.
Huitaisin omalla miekallani suoraan häntä kohti, mutta miekkamme kalahtivat yhteen ja hän sai tönäistyä minut jotenkin maahan. Kaaduin ähkäisten kuraan. En päässyt nopeasti ylös sillä pehmeä maa petti allani saaden jalkani sutimaan.
Askold käveli eteeni, hän katseli minua virnistäen ja tiesin että hän tappaisi minut. Sen näki hänen silmistään jotka kiiluivat oudosti.
Mutta en antaisi hänelle sitä tyydytystä, että hän tappaisi minut noin vain.
Minä keräsin kaikki voimani kokoon, hyppäsin ylös maasta ja survaisin miekan täysillä Askoldin vasempaan rintaan.
Kun miekkani työntyi Askoldin rintakehän lävitse kuulin vain naurua. Hänen heimolaisensa nauroivat minulle enkä ymmärtänyt miksi.
Annoin katseeni levätä Askoldin kasvoissa, hänen huulillaan oleva virne muuttui nopeasti hätääntyneeksi ilmeeksi. Hän tarttui miekkani terän tyveen kiinni, mutta en antanut hänelle mahdollisuutta vetää sitä pois. Minä työnsin sen syvemmälle häneen ja hän parahti saaden joukkojensa naurun loppumaan lyhyeen.
Kuulin sotilaiden ja heimolaisten kohahtavan. Askold kaatui polvilleen eteeni vaikertaen. Hän yritti sanoa jotain, mutta en saanut mitään selvää hänen puheesta. Hänen kasvonsa olivat kalvenneet, hänen huulensa muuttuivat hetki hetkeltä sinisemmäksi.
Vedin miekkani hänen kehostaan ja kuulin ällöttävän litisevän ääneen, kun punainen veri alkoi valua hänen haavastaan. Astuin pari askelta taemmas ja vain katsoin kuinka veri sekoittui ruskeaan mutaan.
– Ei...ei...sinä...sinä olet..., Askold änkytti, mutta veri joka valui hänen suupielistään sai hänet kakomaan niin, että hän ei saanut sanottua enää sanaakaan.
Hän kaatui kyljelleen maahan vetäen viimeisen henkäyksensä ja minä katsoin hänen elotonta ruumista hetken aikaa ennen kuin tajusin oikeasti kostaneeni.
Kuulin huutoja ympäriltäni, kun heimolaiset alkoivat perääntyä. He juoksivat pakokauhun vallassa kohti kartanoa tajutessaan, että heidän johtajansa oli kuollut.
Sotilaat ryntäsivät heidän peräänsä, mutta tällä kertaa he eivät vahingoittaneet heitä vaan he yrittivät saada heidät kiinni.
Minä vain seisoin paikoillani ja tuijotin miekkaani jonka terä kylpi punaisessa veressä. Askoldin veressä. Olin oikeasti tappanut hänet.
Kenraali asteli ylpeän oloisena viereeni, hän taputti minua hartialleni katsellen samalla Askoldia.
– Hienosti tehty sotamies..., kenraali aloitti puheensa, mutta hänen äänensä vaikeni, kun hän tajusi ettei hän tiennyt nimeäni.
– Ööh...London, mutisin, – sotamies London.
– Tämä on todellakin suuri päivä, kenraali hehkutti, – kun palaatte kotiin niin saatte kunniamerkin rohkeudesta ja urhoollisuudesta, kenraali jatkoi saaden poskeni punehtumaan.
En voinut ottaa vastaan mitään mitaleita, jos joku saisi tietää että olin tyttö niin joutuisin vastuuseen siitä, että esitin miestä.
– Kiitos kenraali, totesin vain.
Loppupäivä meni kuin sumussa. Muut sotilaat onnittelivat minua, he olivat hyvin iloisia ja onnellisia, että olin tappanut Askoldin sillä se tarkoitti sitä, että sota oli periaatteessa ohitse. Kenenkään ei enää tarvitsisi riskeerata omaa henkeään vaan loppuaika menisi siihen, että loput heimolaiset saataisiin kuriin.
Minä olin hieman hämmentynyt tästä kaikesta ja eniten minua ihmetytti omat tunteeni. En ollut tuntenut mitään, kun olin tappanut Askoldin ja heimolaisia. He olivat kuitenkin eläviä olentoja, mutta silti olin noin vain riistänyt heidän henkensä. Ihan niin kuin Gabriel. Hän oli tuominnut kansalaisiaan kuolemaan ja silti hän oli nukkunut hyvin yönsä. Pystyisinkö minä samaan?
Se pelotti minua, entä jos nukkuisin hyvin ja en kokisi minkäänlaisia omantunnontuskia. Olin kuitenkin tappaja. Oikea tappaja.
Nielaisin äänekkäästi ja yritin saada ajatukseni kokoon. En saisi miettiä liikaa tai muuten sekoaisin. Mutta oli vaikea unohtaa Askoldin hätääntynyttä katsetta, kun hän tajusi kuolevansa. Hän oli näyttänyt melkein yllättyneeltä, mutta miksi? Oliko hän oikeasti kuvitellut olevansa kuolematon?
Pudistelin päätäni ja kävelin vain eteenpäin. Kun pääsimme takaisin omaan tukikohtaamme näin heti sielutohtorin, joka juoksi luoksemme kasvot hymyssä.
Hän katsoi minua silmiin, mutta hänen sanansa oli tarkoitettu kaikille.
– Kuningas on herännyt! hän huudahti saaden sydämeni pomppaamaan kurkkuuni.
Sotilaat riemuitsivat ja minäkin hymyilin leveästi. En voinut uskoa tätä todeksi! Gabriel oli herännyt! Hän oli oikeasti hereillä ja voisin kuulla hänen äänensä, nähdä hänen kauniit silmänsä ja...ja...en voisi. Minä en voisi tavata häntä, en täällä. Hän saisi varmaan kamalan kohtauksen, jos hän tajuaisi minun laittaneeni itseni vaaraan. Ja hän ei koskaan pitäisi siitä ajatuksesta, että asuin samassa teltassa muiden sotilaiden kanssa.
– Se on teidän aikaansaannosta, sielutohtori kuiskasi minulle, kun muut sotilaat erkanivat ympäriltämme.
– Mikä? kysyin hämilläni.
– Se että kuningas heräsi, sielutohtori totesi, – sinä tapoit Askoldin ja hänen miekkansa menetti taikuutensa. Ja se taikuus aiheutti kuninkaan vakavan loukkaantumisen mikä ei enää päde, kun Askold on kuollut.
Silmäni suurenivat jokaisen sanan myötä. Olin siis pelastanut kuninkaan hengen. Jos en olisi tappanut Askoldia niin Gabriel olisi varmasti kuollut tai ainakin ollut ikuisesti unessa.
En pystynyt sanomaan sanaakaan vaan nyökkäsin ja lähdin kohti omaa telttaani typertyneenä.
– Ettekö halua nähdä häntä? sielutohtori kysyi melkein pettyneenä.
– En voi, huokaisin.
– Miksi ette? mies kysyi kummastellen.
– Koska täällä olen sotamies London, en Eleanora Nordlund, huomautin.
Sielutohtori nyökkäsi minulle ymmärtäväisenä.
Minä kävelin omaan telttaani ja heittäydyin omalle pedilleni. Suljin silmäni kiinni ja annoin itselleni oikeuden nukahtaa, vaikka tiesin että minun ei olisi kuulunut pystyä siihen. Olin tappaja melkein yhtä paha kuin rikolliset, mutta en silti tuntenut syyllisyyttä. Olin vain helpottunut, että Gabriel oli elossa.
Ja minä nukahdin nopeasti rauhalliseen uneen sillä tiesin, että kaikki oli hyvin ainakin toistaiseksi.
[Kirjailijan kommentti:] No niin, kaikki kääntyi parhain päin. Elle tappoi Askoldin ja kuningas on hereillä. Asiat eivät voisi olla paremmin. :)
Toivottavasti piditte tästä luvusta ja kiitos kaikista kommenteista, sekä tykkäyksistä!
Ja niin kuin viime Anton luvun loppuun kirjoitin, niin en pysty enää kirjoittamaan kovinkaan paljon joten sen vuoksi päivityksissä voi kestää.
Mutta hyvää viikonloppua kaikille!
Charlotte