[Kirjailijan kommentti:] Moi! Eli eilen olin oikeasti todella innoissani, kun kirjoitin tätä lukua ja sainkin sen parissa tunnissa valmiiksi. Siis en ole ikinä ennen kirjoittanut mitään niin nopeasti kuin kirjoitin tämän luvun.
Toivon, että pidätte tästä luvusta ja yritä saada jossain vaiheessa seuraavan luvun julkaisukelpoiseksi.
Kiitos kaikista kommenteista, tykkäyksistä ja tervetuloa uusille seuraajille! :)
Charlotte
--------
– Minä palaan takaisin, kuiskasin Ellen korvaan ja tarkoitin sanojani.
Minä palaisin kyllä joko elävänä tai kuolleena. Kaksi vaihtoehtoa joista uskoin itse toiseen. En välttämättä selviäisi tästä sodasta. Minä tunsin sen luissani asti, sen omituisen tunteen joka sai sydämeni tuntumaan hyvin raskaalta.
Elle ei sanonut mitään, ei sanaakaan, mutta en edes odottanut hänen vastaavan mitenkään. Minulle riitti vain se, että hän oli lähelläni, että hän yritti lohduttaa minua läsnäolollaan.
Ihminen irrottautui syleilystäni, hän pinnisti kasvoilleen tekohymyn jonka alta pystyin näkemään sen tuskan ja pelon jota hän piilotteli minulta.
- Minun täytyy nyt mennä, totesin ja näin Ellen silmissä välähtävän.
Hän mietti jotain ja annoin katseeni harhailla vielä viimeisen kerran hänen suloisten kasvojensa piirteissä. Aioin juuri ottaa askeleen kohti ovea, kun hätkähdin.
Ihminen nosti toisen kätensä rintakehääni vasten juuri siihen kohtaan jossa sydämeni sykki niin kiivaasti.
Minä siirsin katseeni takaisin Ellen silmiin ja näin niissä rakkautta, vain ja ainoastaan rakkautta.
– Gabriel, mi–minä rakastan sinua ja t–tulen aina rakastamaan sinua, mitä sitten ikinä tapahtuukaan, hän sanoi ääni hieman väristen.
Kaikki tunteeni nousivat pintaan, en voinut estää niitä. Ne korvensivat minua, ne saivat minut muuttumaan vahvasta heikoksi, mahtavasta nöyräksi. Ja en halunnut sitä. En ollut halunnut muuttua.
Minä todellakin kaduin sitä hetkeä, kun olin tavannut Ellen. Minä kaduin sitä päivää, kun olin tunnustanut hänelle välittäväni. Minä kaduin sitä, että en ollut vain tapattanut häntä heti, kun näin sen korun hänen kaulallaan.
En katunut niitä hetkiä vain sen vuoksi, että olin paha vaan sen takia, koska olisin halunnut välttää tämän tuskan. Minä satutin meitä molempia. Ihminen kärsi, minä kärsin. Kaikki tämä kipu vain sen vuoksi, että minä olin heltynyt ja antanut sydämeni jälleen kerran tuntea jotain mitä se ei ollut vuosikausiin tuntenut. Mutta en voinut myöntää rakastavani häntä. En sillä tiesin hänen tuntevan enemmän tuskaa, jos hän kuulisi ne sanat huuliltani.
Minä huokaisin syvään ja kiersin sormeni ihmisen käden ympärille. Nostin hänen pienen kätensä huulieni eteen ja painoin hellän suudelman hänen kämmenselälleen.
– Amor vincit omnia, sanoin rauhallisella äänellä, joka sai hymyn nousemaan Ellen huulille.
Minä tarkoitin mitä sanoin. Minä todellakin tarkoitin sitä. Meidän rakkautemme selviäisi kaikesta. Se voittaisi jopa kuoleman sillä se jäisi elämään meidän jälkeemme. Mikään ei tulisi rakkautemme eteen, ei mikään. Jos minä kuolisin niin etsisin Ellen käsiini. Minä löytäisin hänet joko seuraavassa tai sitä seuraavassa elämässä. Ja minä lupasin sillä hetkellä itselleni, että minä tekisin mitä vain, että saisin Ellen takaisin käsivarsilleni. Ihan mitä vain.
Ja ennen kuin huomasinkaan istuin ratsuni selässä ja ratsastin linnan porteista ulos. Ennen kuin jätin linnan kokonaan taakseni käännyin katsomaan vielä kerran väkijoukkoa. Katseeni harhaili pitkin poikin tuttujen ja tuntemattomien henkilöiden kasvoissa ennen kuin löysin ne oikeat.
Hän katseli minua silmät kiiltäen, hän seisoi jähmettyneenä paikoillaan, kun soin hänelle pienen hymyn. Ennen kuin hän ehti hymyillä minulle takaisin, niin käännyin ja huokaisin syvään. En halunnut nähdä hänen hymyään enää, sillä tiesin että en välttämättä pystyisi lähtemään, jos näkisin hänen hymyilevät kasvonsa väkijoukon keskellä.
Ratsastin normaalia vauhtia muiden kanssa ja yritin unohtaa Ellen. Yritin unohtaa kaiken sen minkä jätin taakseni, vaikka se olikin vaikeaa. Mutta niin oli parempi. En saanut ajatella häntä ja kaikkea sitä mitä menettäisin, jos kuolisin.
Kun saavuimme armeijan tukikohtaan jätin muut taakseni. Tiesin, että kenraalilta ja armeijalta menisi kauemmin päästä pohjoiseen sillä minä käytin voimiani. Sain hevoseen vauhtia antamalla sille osan voimistani, se laukkasi tuulen kanssa kilpaa vieden minua koko ajan lähemmäksi sotatanteretta, joka siinsi jossain kaukana.
Minä matkasin kaksi päivää, kaksi hyvää pitkään päivää. En ollut nukkunut silmäystäkään, en vain ollut pystynyt. Halusin vain nopeasti päästä perille ja lopettaa sen sodan jotta pääsisin takaisin kotiin.
Kun hevonen seisahtui ison kukkulan päälle minä henkäisin syvään. Näin alhaalla armeijan väkeä jotka olin lähettänyt jo aikaisemmin alueelle. He olivat pystyttäneet tarvittavat teltat ja kuulin taistelun ääniä, kun joukot harjoittelivat.
Minä ratsastin alas pientaretta pitkin, ja kun armeijan kapteeni huomasi tuloni hän kumarsi heti syvään.
– Teidän majesteettinne, kapteeni Farrel palveluksessanne, mies sanoi hyvin voimakkaalla äänellä, mikä teki minuun vaikutuksen.
Mies oli hyvin nuorekkaan näköinen, mutta hän oli varmasti kokenut paljon sillä hänen kasvoistaan pystyi lukemaan karua tarinaa. Hänen molemmilla poskillaan oli pitkät arvet jotka saivat hänet näyttämään rujolta.
– Onko tilanteessa tapahtunut mitään muutosta? kysyin ja hyppäsin alas ratsuni selästä.
– Ei. Olemme kohdanneet heimojen kapinallisia pienissä yksittäisissä taisteluissa, mutta muuten he ovat eläneet hiljaiseloa. Tiedustelijamme ovat saaneet selville, että heimojen johtaja on nimeltään Askold. Muuta emme tiedä hänestä, kapteeni selitti saaden minut vain nyökkäämään.
Yksi sotilaista vei ratsuni suojaan ja kapteeni johdatti minut isoon telttaan jonka keskellä oli työpöytä. Sen päällä oli iso kartta johon oli merkitty kaikki taistelupaikat sekä vihollisten tukikohta.
Tutkin sitä hetken aikaa tarkkaan ja tiesin heti mitä meidän pitäisi tehdä. Meidän pitäisi hyökätä tukikohtaan ja tuhota se. Ei ollut mitään muuta keinoa.
Päätimme kuitenkin odottaa loppujen sotilaiden tuloa sillä emme tienneet paljonko väkeä heimoilla oli käytettävissä. Enkä voinut käyttää voimiani kaikkiin sotilaisiin sillä voimieni käyttö heikensi minua.
Kulutin aikaani loihtimalla pari haukkaa jotka veivät nopeammin tietoja linnaan ja tein alustavat suunnitelmat kapteenin kanssa valmiiksi. Kävimme tiedustelukäynneillä lähellä heimojen rajoja ja jouduimme pienimuotoisiin taisteluihin paikallisten kanssa. Heillä oli ihmeen hyvät aseet ottaen huomioon, että he olivat pelkkiä maalaisia, mikä sai minut mietteliääksi. Ehkä joku lahjoitti heille miekkoja salaa selkäni takana.
Noin viikon päästä koko armeija oli kasassa. Kenraali ja minä johdimme heidät kohti tukikohtaa, joka häämötti aukealla paikalla. Heimot olivat vallanneet surmatun senaattorin kartanon. He olivat tehneet siitä tukikohtansa ja rakentaneet jonkinlaista muuria kartanon suojaksi.
Heidän joukkionsa seisoi jo valmiudessa pihamaalla. Heitä oli satoja, jos ei enemmänkin. He huutelivat herjauksia meille, mutta en edes kuunnellut heidän sanojaan jotka kaikuivat ympärillämme. Katseeni oli kiinnittynyt isoon mieheen, joka seisoi joukkonsa edessä. Hänen ruskeat hiukset olivat yhtä takkuisen näköiset kuin hänen partansa, joka hipoi hänen rintakehäänsä.
Yllään hänellä oli tummansiniset vaatteet joiden päällä ei ollut minkäänlaisia haarniskoja. Hän oli ilmeisesti hyvin varma itsestään.
– Hän on Askold, kapteeni sanoi vasemmalla puolellani.
Minä vain nyökkäsin ja katselin tuota joukkiota, joka mylvi kuin mikäkin härkälauma edessämme.
– Mikä suo meille tämän ilon ja kunnian! Askold huusi kuuluvalla äänellä, joka sai hänen joukkonsa hiljenemään.
– Me tulimme sotimaan, sanoin uhmakkaasti.
En aikonut edes yrittää neuvotella tuon miehen kanssa sillä tiesin, ettei se kannattaisi. Askold halusi maat itselleen ja minä en koskaan luopuisi yhdestäkään maatilkusta, en vaikka minun pitäisi vuodattaa verta sen vuoksi.
– Jos prinssi haluaa sodan niin hän myös saa sen! Askold huusi saaden punan nousemaan poskilleni.
Hän kehtasikin nöyryyttää minua sanomalla minua prinssiksi. Olin kuningas, tämän maan hallitsija enkä mikään prinssi, joka ei osaisi hallita maataan.
Ilman halki kuului torven ääni ja heimot lähtivät liikkeelle. Sotilaani ryntäsivät kenraalin käskystä kohti epämääräisiä joukkoja.
Minä pidin silmäni koko ajan Askoldissa. Hän asteli rehvakkaasti kohti minua tappamalla jokaisen sotilaan, joka vahingossa astui hänen tielleen. Hän oli vahva, se minun oli pakko myöntää.
Hyppäsin hevosen selästä pois ja otin miekan tupesta. Jos vain tappaisin heimojen johtajan niin voisimme säästyä turhalta verenvuodatukselta. Ilman johtajaa kapinalliset olivat kuin lammaslauma ilman paimenta. He eivät osaisi tehdä mitään ilman opastusta.
Yksi heimolainen ryntäsi kohti minua, heilautin kättäni ja hän muuttui nopeasti tuhkaksi. En halunnut liata miekkaani, en vielä. Se oli Askoldia varten, halusin nähdä hänen verensä koristavan miekkani kiiltävää terää.
Kun olimme melkein vastatusten aloitimme taistelun, sen taistelun joka joko päättäisi minun tai hänen päivänsä.
Minä löin miekkani kohti häntä, mutta Askold väisti ketterästi iskun. Hän pyörähti ympäri huitaisten minua miekkansa terävällä kärjellä. Minä hyppäsin taemmas ja hänen miekkansa huitoi vain ilmaa.
Sitä jatkui kauan, me miekkailimme äärirajoillamme ja aina, kun pääsin niskan päälle Askold sai jostain voimia jotka hän käytti hyödykseen. Hän ei halunnut hävitä, sen näki hänen silmistä joista paistoi vain pelkkä voitonhalu. Hän halusi näyttää olevansa vahvempi kuin minä.
Mutta minäkään en antaisi periksi, minä taistelisin niin kauan, kunnes tuo mies makaisi kuolleena jalkojeni juuressa. En antaisi hänen voittaa, en missään nimessä.
Kauhea huuto kajahti yhtäkkiä ilmoille, se sai Askoldin huomion herpaantumaan hetkeksi. Hän käänsi katseensa muualle nähdäkseen vain heimonsa jäsenen, joka kaatui kuolleena maahan. Ilmeisesti kuollut oli joku tärkeä hänelle sillä Askoldin kasvoilla näkyi vihaa, joka muuttui nopeasti raivoksi.
Käytin sen tilanteen heti hyödykseni, minä ryntäsin miestä kohti ja survaisin miekan suoraan hänen rintakehänsä lävitse. Työnsin miekan syvemmälle hänen kehoonsa, kun kuulin hänen joukkionsa huutavan kauhuissaan. Askold vain parahti hieman, ei mitään muuta. Hän ei kiljunut, hän ei näyttänyt tuntevan minkäänlaista kipua. Miekka hänen kädestään tipahti maahan, mutta muuten hän ei reagoinut mitenkään.
Sitten koko sotatantere hiljeni, he katsoivat meitä. Joka ikinen silmäpari oli kääntynyt tuijottamaan meitä mielenkiinnon vallassa.
Askoldin ilme ei värähtänytkään, vaikka hän näki miekkani, joka oli peittyneenä hänen vereensä. Hän vain tuijotti sitä painaen sitten hitaasti kätensä miekan terää vasten, joka pilkotti hänen pehmeästä lihasta.
Silmäni laajenivat hieman, kun tajusin, että hän yritti vetää miekan irti. Mutta miten ihmeessä hän pystyisi siihen?! Hänen piti olla kuollut! Kuka tahansa olisi kuollut tuollaiseen iskuun. Mutta siinä hän seisoi elossa minun edessäni omilla jaloillaan.
Askoldin kasvoille nousi virne, kun irrotin käteni miekkani kahvasta ja hän veti sen irti kehostaan.
Otin askeleen taaksepäin, sitten toisenkin. En tiennyt mikä hän oli sillä kaikki olisivat kuolleet tuollaiseen iskuun. Jopa puolijumalat pystyivät kuolemaan, mutta ei Askold. Hän oli jotain muuta, jotain sellaista mikä ei kuollut edes minun miekkani terän lävistämänä.
Kuulin omituista litinää ja näin selvästi kuinka Askoldin rintakehässä oleva haava umpeutui noin vain kiinni ihan kuin en olisi edes koskaan lävistänyt häntä.
Minä nostin nopeasti käteni kasvojeni eteen ja keskitin kaikki voimani niihin. Minä tunsin energian, joka kulki kehoni lävitse ja kohdistin sen kaiken Askoldiin, joka seisoi edelleen edessäni.
Liekit syöksyivät käsistäni, ne nuolivat Askoldin kasvoja ja hänen kehoaan, mutta hän ei päästänyt ääntäkään. Hän vain seisoi hiljaa paikoillaan ottaen vastaan kaiken sen tuskan jota häneen kohdistin. Kun voimani hiipuivat minä katsoin eteeni suu auki.
Askold seisoi vahingoittumattomana edessäni, hän hymyili minulle ja heitti miekkani maahan.
– Luuliko pikku prinssi jo voittavansa? hän kysyi ääni täynnä halveksintaa saaden minut säpsähtämään.
– Mikä te oikein olette? kysyin sihisten ja sain miehen vain nauramaan.
Askold tuijotti minua kuin olisin ollut hänen silmissään hyvin typerä ja mitätön olento, vaikka olin joskus ollut kaikkea muuta kuin mitätön. Nyt olin sitä. Oli oikeasti kuin kuka tahansa maantallaaja. Heikko ja naurettava. Jokaisen pilkan kohde. En saanut yhtä typerää heimolaisten johtajaa hengiltä, vaikka olin tappanut vahvempiakin henkilöitä.
– Kysymys kuuluukin, mikä te ette ole, Askold kuiskasi saaden minut hämmentymään.
En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, en tajunnut mistään enää mitään. Tunsin itseni voimattomaksi ja häkeltyneeksi. En pystynyt surmaamaan tuota miestä, en pystynyt edes tuottamaa hänelle kipua ja en tiennyt miksi.
Ennen kuin ehdin tajuta mitä tapahtui näin vain välähdyksen. Kirkkaan terän välähdyksen, kun Askold nosti oman miekkansa maasta ja survaisi sen suoraan sydämeeni.
Aika pysähtyi ympäriltäni, en tuntenut mitään muuta kuin raastavaa kipua, joka valtasi minut kokonaan. Se kipu, se viilsi koko kehoni auki. Se sai minut tärisemään ja valittamaan ääneen. Haukoin henkeä, mutta mitään ei tapahtunut. Minä yritin niin kovasti saada happea, saada itseni jatkamaan tätä elämää, mutta en pystynyt siihen.
Kipu jota tunsin oli jotain sellaista mitä en ollut koskaan ennen tuntenut. Se sai minut taipumaan tahtoonsa, se repi minut kappaleiksi. Tunsin palavani elävältä, vaikka samalla luulin hukkuvani. Minulla oli kylmä, mutta silti polttava kuumuus nuoli sydäntäni.
Lankesin maahan polvilleni, tunsin kuinka miekka vedettiin rinnastani ulos huutojeni saattelemana. Mutta en enää nähnyt mitään, en kuullut mitään. Olin jättämässä tämän maailman, olin kitumassa kuoliaaksi. Nyt minulla ei ollut enää aikaa jota minulla oli ennen ollut niin paljon.
Kaikki aika oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Nyt kaikki oli ohi. Minä tunsin sen, minä tiesin sen. Minun sydämeni laiskistui jokaisella kerralla kun se löi. Sen hiljainen lyönti kaikui korvakäytävissäni kuin rikkinäisen kellon ääni. Se hiljeni, hiljeni ja hiljeni muuttuen lopulta olemattomaksi hiljaiseksi ääneksi jota en meinannut enää kuulla.
Näin koko elämäni lipuvan ohitseni, näin ihan kaiken. Lapsuuteni hyvät ja huonot muistot, nuoruuteni tuskan ja veljeni petturuuden. Jokainen muisto, joka vilahti silmieni edessä sai minut vaikertamaan enemmän. Ja lopuksi kaikkien niiden kuvien seasta nousi esiin kasvot jotka saivat minun tuntemaan eniten tuskaa. Ne tummat silmät tuijottivat minua melkein kuin syyttävästi.
Hän jäisi yksin, pikku ihmiseni jäisi yksin. Olin pettänyt hänet. Olin jättänyt hänet ja kaduin niitä päiviä, kun en ollut puhunut hänelle. Kaduin niitä hetkiä, kun olin saanut hänet itkemään, kun olin huutanut hänelle. Kaduin kaikkea sitä mitä olin laittanut hänet kestämään ja eniten kaduin sitä, että olin antanut hänelle toivoa. Olin luonut häneen uskoa, että joskus voisimme olla onnellisesti yhdessä, mutta nyt petin tuon lupaukseni.
Mutta lopulta se kaikki tuska jota tunsin väistyi, ne kauniit kasvot saivat minut tuntemaan rauhan. Ihanan rauhan, joka löysi helposti tiensä rikkinäiseen sydämeeni jota ei enää kukaan pystyisi korjaamaan.
Hän muuttui pelkästä muistosta fyysiseksi olennoksi, joka seisoi vierelläni valkoisessa harsomaisessa mekossa. Hänen hiuksensa tanssivat villisti tuulen mukana ja hänen silmänsä loistivat kuin kirkkaat tähdet.
Kipu hälveni nopeasti kehostani, tunsin enää vain pienen jyskyttävän tunteen rinnassani, mutta en ajatellut sitä. En nyt, kun hän oli vierelläni.
– Tule, Elle kuiskasi ojentaen pientä kättään minua kohti.
Minun ei tarvinnut ajatella kahta kertaa, kun tartuin siihen kiinni kuin viimeiseen oljenkorteen ja nousin ylös maasta. Minä hymyilin hänelle, ja kun hän hymyili minulle takaisin, niin tiesin että olin taivaassa.