Yritin käyttäytyä normaalisti, mutta se oli hyvin vaikeaa, koska mikään ei ollut enää normaalisti. Minulla oli suhde Kolmen kuun valtakunnan hallitsijan kanssa, olin suoraan sanottuna Gabrielin rakastaja ja se, jos mikään ei ollut normaalia. En ollut koskaan halunnut joutua tällaiseen tilanteeseen, mutta tässä minä nyt kuitenkin olin. Olin salarakas.
Ennen olin lukenut juorulehtien palstoilta julkisuudenhenkilöistä joilla oli salasuhteita ja olin nuhdellut heitä mielessäni ja ajatellut, että en koskaan alentuisi samaan. Mutta nyt näin asiat hieman eri valossa. Eihän kukaan voinut tunteilleen mitään ja, kun ne tunteet olivat vielä hyvin voimakkaita, niin niitä oli hyvin vaikea hallita.
Tiesin, että pettäminen oli väärin, mutta en vain voinut vaikuttaa siihen asiaan kovinkaan paljon sillä en pystynyt hallitsemaan itseäni Gabrielin läheisyydessä ja annoin tunteilleni täyden vallan aina, kun olin hänen lähellään. En vain yksinkertaisesti voinut itselleni mitään.
– Kuunteletko sinä? Emma kysyi saaden minut säpsähtämään hieman.
Minä vain nyökkäsin ja tuijotin tutkimusta edessäni samalla, kun Emma jatkoi puhumista. Hän oli jo moneen kertaan huomauttanut, että olin hajamielinen ja en keskittynyt tutkimukseen kunnolla. Minä leijailin omassa maailmassani, mutta en vain saanut mielestäni Gabrielia. Enkä pystynyt keskittymään mihinkään en sen jälkeen, kun olin saanut tuntea kuninkaan kosketuksen.
Gabrielin suudelmat polttelivat vieläkin kaulaani ja tunsin hänen kätensä vyötäisilläni. Hatarat muistikuvat tulvivat mieleeni, kun suljin silmäni hetkeksi ja tunsin punastuvani, kun edes ajattelin sitä, että minä olin todellakin viettänyt yön Gabrielin kanssa. Ja kaikki se mitä olimme tehneet eilen, oli kuin unta. Ihanan kaunista unta jonka halusin elää uudestaan ja uudestaan.
Emma oli yrittänyt udella minulta missä olin ollut eilisen ja olin valehdellut hänelle, että olin käynyt kaupungilla ja viettänyt omaa aikaa. Emma oli niellyt selityksen, vaikka hän olikin ihmetellyt miten olin ollut aina poissa huoneestani, kun hän oli käynyt etsimässä minua. Olin vain kohauttanut hartioitani sillä en voinut mitenkään kertoa totuutta.
En vain haluaisi nähdä sitä sääliä Emman kasvoilla, kun hän alkaisi saarnata kuninkaan tunteettomuudesta. Minä tiesin, että Gabriel oli muuttumassa, hän oli käyttäytynyt aivan eri tavalla kuin yleensä ja se oli jo parannus.
– ...hän on raskaana ja tarvitsee...
– Mitä? kysyin hämilläni ja katsoin Emmaa, joka luki nyt ääneen kirjettä, jonka hän oli aamulla saanut.
– Serkkuni on taas raskaana, Emma huomautti saaden silmäni laajentumaan kuopissaan, – minähän sanoin siitä äsken, Emma sanoi pyöräyttäen silmiään.
Raskaana?!
Tunsin nyrkin vasten kasvojani, mitä jos minäkin olin raskaana?! Emmehän olleet käyttäneet mitään ehkäisyä...mitä täällä edes pystyi käyttämään? Ei mitään! Miten en ollut ajatellut sitä aikaisemmin?! Olin typerys! Täysi hölmö! Olin ollut kaikilla terveystiedon tunneilla ja muistin aivan tarkasti terveydenhoitajan valistukset siitä miten ehkäisystä piti pitää huolta. Mutta silti kaikista niistä tunneista huolimatta olin unohtanut kaiken.
Mutta olin ollut niin hermostunut, että en olisi muistanut edes omaa nimeäni, jos joku olisi kysynyt. Kaikki se jännitys ja mylläävät tunteet olivat sekoittaneet aivojeni toimintaa.
Puna nousi poskilleni ja nousin nopeasti tuolilta.
– Mikä sinulle tuli? Emma kysyi hämillään.
– Ei mikään, naurahdin hermostuneena, – minun pitää vain saada raitista ilmaa...
Miksen ollut ajatellut sitä aikaisemmin? En voisi saada lasta ja kasvattaa sitä, en mitenkään. Olin itsekin vielä nuori aikuinen ja tiesin etten ollut valmis äidiksi. En edes tiennyt mitään vauvoista, en osaisi edes hoitaa lasta. Ja täällä ei ollut edes sairaalaa missä synnyttää ja se tiesi melkein varmaa kuolemaa sillä monet äidit kuolivat synnytykseen keskiajalla ja minä en olisi mikään erikoistapaus.
Juoksin nopeasti käytävää pitkin ja portaat alas. Ryntäsin kuninkaan yksityistiloihin johtavaan käytävään ja viiletin kohti hänen huonetta.
Ole huoneessa, ole huoneessa, ole huoneessa.
Toivoin pääni sisällä, sillä jos Gabriel ei ollut siellä joutuisin miettimään koko päivän vastausta kysymykseeni mikä tekisi minut hulluksi. Mutta tiesin, että olisi hyvin suuri todennäköisyys, että Gabriel ei enää ollut makuuhuoneessaan. Hän oli lähtenyt samaa matkaa minun kanssani ja sanonut, että hänellä olisi koko päivä kokouksia.
Mutta silti toivoin koko sydämeni pohjasta, että hän olisi huoneessaan. Koputin huoneen oveen. Mitään ei kuulunut, ei mitään. Hakkasin ovea nyrkeilläni, mutta mitään ei kuulunut, ei hiiskaustakaan.
Minä huokaisin syvään ja olin valmis purskahtamaan itkuun. Olin turhautunut ja melkein kauhuissani, kun edes ajattelin sitä, että saisin vauvan. No siihen menisi yhdeksän kuukautta, mutta silti.
Käännyin jo lähteäkseni oven edestä, kun hiljaisuuden keskellä kuului askeleet jotka saivat minut hätkähtämään.
Lukkoa kierrettiin auki ja ovi riuhtaistiin puolittain avonaiseksi. Gabriel katsoi minua ensin ankara ilme kasvoillaan, mutta tajuttuaan, että tulija olin minä hänen kasvonsa sulivat hymyyn. Hän oli vaihtanut vaatteensa. Hän oli pukeutunut tummansiniseen asukokonaisuuteen ja hänen hiuksensa olivat letillä.
– Tuliko sinulle jo nyt ikävä? Gabriel kysyi kuiskaten vetäen minut samalla huoneeseen.
– Ei, vastasin nopeasti sitten tajusin kuulostavani täysin tyhmältä, – tai siis tietenkin minulla on ikävä sinua, mutta halusin tietää...tai siis olin tekemässä tutkielmaani ja sitten kirjurini...tai siis kamarineitoni, joka toimii myös kirjurina sattui lukemaan tätinsä kirjettä...hän kirjoittaa aina välillä...ja hän sattui sanomaan ääneen jotain mikä...
– Elle, Gabriel keskeytti puheripulini, – mikä on hätänä? hän kysyi ja silitti poskeani hellästi saaden minut rauhoittumaan.
Minä henkäisin syvään ja suljin hetkeksi silmäni ennen kuin avasin suuni.
– Minä en halua lapsia, möläytin.
Gabriel kurtisti kulmiaan hölmistyneenä, hän käänsi sirosti päätään ja siirsi sitten katseensa mahaani aivan kuin yrittäen nähdä sisälleni.
– Mitä? kuningas kysyi hämmentyneenä.
– En halua lapsia, en ainakaan vielä...tai en tiedä haluanko koskaan...en ole ikinä ollut kovinkaan äidillinen ja.., selitin, mutta Gabriel keskeytti nopeasti lauseeni tarttumalla minua hartioistani kiinni.
Hän tuijotti minua syvälle silmiin ja kysyi sitten:
– Mitä sinä oikein tarkoitat?
– Minä...minä en muista tai tiedä käytimmekö...tai siis...en tiedä...kun me...me vietimme yön...niin mitä jos...jos olen raskaana? kysyin ääni väristen ja katsoin kaikkialle muualle kuin kuninkaan silmiin.
– Elle, kultaseni.., Gabriel huokaisi syvään ja painoi kätensä molemmin puolin poskiani niin, että jouduin väkisinkin nostamaan katseeni häneen, – taisit olla niin jännittyneessä tilassa, että et kuullut yhtään mitä sanoin sinulle, Gabriel kuiskasi hymyillen, – siihen viiniin jonka joit, kun tulimme tänne, siihen oli sekoitettu uutetta sellaista uutetta, joka estää raskaaksi tulemisen ainakin kahden kuukauden ajan.
Gabrielin sanat jysähtivät tajuntaani voimalla ja huokaisin helpottuneena, ehkä vähän liiankin helpottuneena, sillä Gabriel antoi käsiensä valua pois poskiltani ja katsoi minua hieman kummissaan.
– Etkö haluaisi kantaa lastani? hän kysyi selvästi pettyneenä ja huomasin hänen silmiensä tummuneen.
– E–Ei siitä o–ole kyse, kuiskasin nopeasti.
– Mutta mitä? Gabriel kysyi kylmästi saaden minut hermostumaan.
En tiennyt mitä ajatella. Vasta toissayönä Gabriel oli tunnustanut tuntevansa jotakin minua kohtaan ja nyt hän suuttui siitä, että en halunnut vielä saada lapsia hänen kanssaan. Suhteemme ei ollut edes julkinen joten olettiko hän, että synnyttäisin noin vain aviottoman lapsen. En todellakaan suostuisi sellaiseen.
– En aikonut sanoa mutta, vaan minusta etenemme aivan liian nopeasti näin lyhyessä ajassa... ...no...me vietimme yön yhdessä ja sitä ennen me vihasimme toisiamme, mutisin hiljaa, – ja nyt sinä haluat kanssani lapsia ja...ja en ole vielä valmis sellaiseen.
Gabrielin kasvoille nousi heltynyt ilme, hän huokaisi syvään katsoen minua silmät lämpöä täynnä.
– En minä ole koskaan vihannut sinua, hän totesi, – ja kai sinunkin on täytynyt tuntea se intohimo välillämme? Tunsin vetoa sinuun heti ensi tapaamisella, kun kaaduit syliini tajuttomana, niin tunsin jotain sellaista mitä en pystynyt edes selittämään, Gabriel sanoi saaden silmäni laajentumaan hieman.
Gabriel oli osannut piilottaa hyvin tunteensa minua kohtaan. En ollut itse tuntenut minkäänlaista vetoa häneen ensimmäisellä tapaamiskerrallamme. Eikä toinen tapaaminen ollut sujunut yhtään sen paremmin. Hän oli melkein rikkonut tärykalvoni karjumalla minulle.
– Mi–Minä en ymmärrä, kuiskasin hiljaa, – m–miksi sitten olit niin kylmä ja melkein tunteeton minua kohtaan? kysyin varovasti.
– Koska sellainen minä olen, Gabriel sanoi huolettomasti, – ja sinä ilmiselvästi hyväksyt sen tosiasian, että olen hyvin oikukas persoona, koska muuten et olisi enää siinä.
Hän oli oikeassa, tietysti Gabriel oli oikeassa. En olisi ollut siinä, jos en olisi pitänyt hänestä juuri sellaisena kuin hän oli. Minä rakastin Gabrielin jokaista hyvää ominaisuutta, jokaista virhettä, jokaista sanaa, joka tuli hänen suustaan.
– Oikukas on lievä ilmaisu, jos otetaan huomioon, että yritit tiputtaa minut helvettiin, muistutin Gabrielia ja näin hänen silmissään pilkahtavan katumuksen.
Hän varmasti muisti ne sanat jotka olivat viiltäneet sydämeni auki. Hän varmasti muisti sen hetken yhtä elävästi mielessään kuin minä, mutta hän ei silti sanonut sanaakaan. Hän pysyi vain hiljaa aivan kuin odottaen, että minä sanoisin jotain rikkoen hiljaisuuden.
Mutta minä pysyin vaiti. Annoin silmieni tarkkailla Gabrielin kasvoja jotka olivat paljon terveemmän näköiset. Väri oli palautunut hänen iholleen, hänen silmänsä olivat elävän näköiset ja hänen huulensa olivat hennon punaiset.
– Tulethan illalla luokseni? Gabriel kysyi yllättäen minut täysin.
En ollut odottanut, että hän sanoisi mitään.
– En tiedä, minun pitäisi saada nukuttuakin, huomautin virnistäen sillä edellisyönä olin herännyt tämän tuosta Gabrielin hellyydenosoituksiin, kun hän oli suudellut minua ja rutistanut itseään vasten kuiskimalla samalla korvaani mitä kauneimpia sanoja.
Gabriel naurahti minulle kietoen samalla kätensä ympärilleni.
– Älä, en tiennytkään, että ihmiset tarvitsevat unta, hän kuiskasi ja painoi suudelman huulilleni.
Minä vastasin hellästi hänen suudelmaansa, joka kesti hetken verran. Sitten painoin pääni hänen rintakehäänsä vasten ja suljin hetkeksi silmäni. Olisin vain halunnut jäädä siihen, hänen turvalliseen syliinsä ja unohtaa kaiken muun.
– Emmekö me voisi jäädä tänne? kysyin mumisten Gabrielin paitaa vasten.
– Nyt? hän naurahti.
– Niin nyt, mutisin.
Kuulin kuinka Gabriel huokaisi syvään painaen sitten päänsä vasten niskaani. Hän nuuhki kaulaani saaden minut hymyilemään.
– Ei se ole mahdollista, minulla on edustajien kuulemiset ja armeijan vuosikokous, mutta voithan sinä jäädä tänne nukkumaan jos haluat, Gabriel selitti, mutta pudistin hennosti päätäni ja vetäydyin taemmaksi.
– En voi...minun pitää mennä tekemään tutkimusta, huomautin ja astuin askeleen taemmas hieman pettyneenä.
Kaipasin heti Gabrielin lämmintä syliä ja hänen turvallista otetta, joka sai minut tuntemana itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.
– Ei sillä ole mitään kiirettä, Gabriel sanoi kävellen kokovartalopeilin luokse.
– Haluan saada sen nopeasti valmiiksi, sanoin ja katselin samalla kuinka kuningas peilasi itseään hetken aikaa.
Hän näytti niin kauniilta, melkeinpä liian kauniilta ollakseen todellinen henkilö. Epäilin hieman vieläkin, että hän oli oikeasti karannut jostain taideteoksesta.
– Ihailen sinun omistautumista tutkimukselle, Gabriel totesi ääni täynnä ylpeyttä, – ja odotan innolla, että saan lukea sen kannesta kanteen, hän lisäsi pyörähtäen nopeasti ympäri.
– No, sitä sinun pitää vielä odottaa, sillä minulla on vielä paljon tekemistä, huomautin ja annoin katseeni levätä Gabrielin ylväässä olemuksessa, kun hän käveli luokseni pysähtyen aivan eteeni.
– Kunhan et väsytä itseäsi liikaa, hän kuiskasi nostaen kätensä poskelleni.
Minä vain tuijotin Gabrielia ja hymisin itsekseni, kun hänen sormensa liukuivat kaulalleni kiusoittelevasti. Muistin sen päivän, kun olin pelastanut kalastajan ja Gabriel oli ilmestynyt aamiaisen jälkeen eteeni. Hän oli koskettanut minua ja saanut minut suuttumaan. Mietin mitä olisikaan tapahtunut, jos olisin suudellut silloin Gabrielia. Olisimmeko nyt tässä tilanteessa vai täysin erilaisessa todellisuudessa. Sitä ei kukaan voinut tietää.
– Mitä sinä mietit? hän kysyi saaden minut hymyilemään hieman.
– Kaikkea, kuiskasin hiljaa ja vedin sitten syvään henkeä, – miksi muuten olit vielä huoneessasi? Luulin, että sinulla oli monia kokouksia, kysyin muuttaen samalla puheenaihetta.
– Niin minulla onkin ja minun pitäisi jo olla salissa, Gabriel sanoi vakavana
– Et vastannut kysymykseeni? huomautin ja näin kuinka Gabrielin silmissä välähti.
Hän ei ilmeisesti halunnut kertoa täyttä totuutta miksi hän oli palannut huoneeseensa, mutta minä halusin tietää sen.
– Minä unohdin jotain, hän mutisi hiljaa.
– Mitä? kysyin tunkeilevasti.
Gabriel hieroi otsaansa aivan kuin miettien kertoisiko minulle totuuden vai ei.
– Unohdin ottaa vasta–aineen, hän sanoi lopulta saaden minut hieman hämilleni.
Vasta–aine, se kuulosti hyvin vakavalle ihan kuin hän olisi ollut sairas.
– Mitä varten? kysyin huolestuneena sillä pelkäsin mitä hän vastaisi minulle.
– Omia tunteitani varten, Gabriel hymähti, – minun hiukseni...ne elävät tunteiden mukaan, niin kuin huomasit. Silloin kun huusin sinulle ne muuttivat väriään. Pystyn pitämään hiukseni ruskeina voimillani, mutta se ei kestä yhtä hyvin kuin vasta–aine, jonka Desmond kehitteli minulle. Kun otan sen aamulla niin hiukseni pysyvät normaaleina koko päivän, Gabriel selitti selvästi vaivaantuneena.
Mutta minä olin helpottunut, että kyse ei ollut mistään vakavasta asiasta. Ennen kuin ehdin kysyä mitään muita kysymyksiä Gabriel sanoi nopeasti:
– Minun pitäisi nyt mennä.
Minä vain nyökkäsin ja painoin hellän suudelman Gabrielin poskelle ennen kuin lähdin huoneesta.
Kipitin nopeasti takaisin tutkimushuoneeseen ja kohtasin epäileväisen näköisen Emman.
- Missä sinä olit?
- Ulkona haukkaamassa happea niin kuin jo aikaisemmin sanoin, mutisin hiljaa ja istahdin takaisin pöydän ääreen.
Emma silmäili minua mietteliäänä, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Me teimme kaikessa hiljaisuudessa tutkimusta ja, kun oli päivällisen aika minä jäin yksin huoneeseen. En halunnut mennä palvelijoiden tiloihin sillä en halunnut nähdä palvelusväkeä. Ja oikeastaan minulla ei ollut edes nälkä.
Kävelin hyllykön luo jossa säilytimme tutkimusta ja otin tietosanakirjat käsiini. Olin tutkinut niitä aina välillä, jos minulla oli tylsää ja nyt minulla ei ollut muutakaan tekemistä.
Paiskasin kirjat pöydälle ja päätin etsiä lisää tietoa kuista joista Gabriel oli minulle eilen kertonut. Minusta niiden tarina oli hyvin kiehtova ja halusin tietää enemmän niistä.
– Caligo, mumisin ääneen ja kun löysin oikean kohdan aloin lukea kiivaasti pientä tekstiä.
Caligo, ensimmäinen kuu, joka edustaa Kolmen Kuun Valtakunnan kuninkaan voimaa ja mahtia. Nousee aina ensimmäisenä taivaalle ja laskeutuu ensimmäisenä. Poikkeuksena voidaan pitää tapauksia joissa kuningas on löytänyt Anam Caransa ja tällöin Caligo ja Lumen näyttäytyvät yhdessä niin kauan kuin kuningaspari hallitsee.
– Anam Cara? sanoin ääneen.
Se kuulosti niin kauniilta, Anam Cara. Se oli varmasti jotain hyvin tärkeää sillä Gabriel oli sanonut, että vain hänen isovanhempansa olivat saaneet kaksi kuuta nousemaan samaan aikaan.
Selasin kirjan a:n kohtaan ja etsin sieltä nopeasti oikean kohdan.
Anam Cara. Henkilö joka on tarkoitettu rakastamaan vain tiettyä henkilöä. Heidän sielunsa ja sydämensä on veistetty valmiiksi saman tähtitaivaan alla, mutta ei välttämättä samassa maailmassa. Heidät on luotu toisilleen ja he eivät pysty elämään ilman toisiaan.
Anam Caran löytäminen on hyvin harvinaislaatuista. Monet kansat ovatkin kehitelleet loitsuja joilla he yrittävät houkutella oman Anam Caransa esiin. Kuuluisimpia noiduttuja esineitä ovat tibiat, clavilet ja sambucat.
Katsoin hämmentyneenä tekstiä. Anam Cara tarkoitti siis tietynlaista sielunkumppania, sielunystävää. Se kuulosti niin romanttiselta. Gabrielin isovanhemmat olivat siis oikeasti tarkoitettu toisilleen, mikä sai minut hymyilemään. Oli hienoa tietää, että ainakin kaksi henkilöä olivat saaneet toisensa tässä maailmassa ja, että he olivat varmasti rakastaneet toisiaan.
Suljin kirjan varovasti ja huokaisin syvään. Olikohan minullakin jossain tuolla Anam Cara? Odottiko hän minua, yrittikö hän etsiä minua? Mutta entä, jos olinkin jo löytänyt hänet? Entä jos Gabriel oli minun sielunkumppanini? Mitä jos meidät oli tarkoitettu yhteen? Ainakin minä rakastin häntä, vaikka hän oli käyttäytynyt minua kohtaan monesti väärin. Mutta se ei tarkoittanut mitään. Vai tarkoittiko? Olinko antanut Gabrielille juuri sen vuoksi niin helposti anteeksi, koska sydämeni ja sieluni oli tarkoitettu hänelle. Siksikö tunsin niin voimakkaasti häntä kohtaan?
Pudistelin hennosti päätäni. En välttämättä halunnut tietää sitä kuka oli minun Anam Cara sillä pelkäsin, että totuus ei olisi sellainen kuin olisin halunnut sen olevan.
[Kirjailijan kommentti:] Hellurei! Kiitos tuhannesti joka ikisestä kommentista ja tykkäyksestä! Olette ihania lukijoita!
Minun piti päivittää tämä luku jo aikaisemmin, mutta tietokoneeni tilttasi! Ja kesti päivän ennen kuin sain korjattua sen. Ajattelin jo, että en saa päivitettyä tätä tarinaa ajallaan, sillä myös kännykkäni wattpad sovellus lopetti hetkeksi toimintansa ja olin ihan ymmälläni, kun kaikki koneet näyttivät seonneen. Onneksi kaikki tarinani ovat muistitikulla joten ne eivät tuhoudu, vaikka tietokoneeni sanoisikin sopimuksensa irti. :)
Ja muuten jos haluatte niin voitte seurata minua Snapchatissa. Ajattelin, että voisin julkaista siellä maistiaisia tarinoideni tulevista luvuista ja voisin helposti ilmoittaa siellä jos en pysty päivittämään ajallani tätä tarinaa. Nimimerkkini Snapchatissa on lottiesdreams
Ei kenenkään ole siis pakko seurata, sillä julkaisen siellä aika paljon muutakin kuin vain tarinoihini liittyviä juttuja :D
Mutta ihanaa perjantaita kaikille!
Charlotte