Kurkistin käytävälle ja huokaisin syvään, kun ketään ei näkynyt. Kipitin nopeasti portaat alas ja ryntäsin suoraan tutkimushuoneeseen. Laitoin oven varovasti kiinni perässäni ja katsoin helpottuneena Emmaa, joka tuijotti minua hämmentyneenä.
– Mitä sinä teet? hän kysyi.
– Pakoilen, mutisin hiljaa ja kävelin pöydän ääreen.
– Ketä? Emma kysyi aivan kuin hän ei olisi muistanut mitä tein viime viikolla.
– Kaikkia, sanoin ja istahdin tuolille.
Emma pudisteli päätään hieman katsoen minua tietäväisen näköisenä.
– Elle, ei kukaan muista enää sinun sekoilujasi, hän huomautti ja ehkä hän oli oikeassa.
En kuitenkaan millään voinut uskoa, että kaikki olisiva vain unohtaneet miten nolasin itseni.
– Mutta minä muistan, selitin ja punastuin kun edes muistelin mitä olin tehnyt.
– Siitä on jo viikko, Emma huomautti.
Huokaisin dramaattisesti ja katsoin Emmaa kulmieni alta.
– Minä konttasin kuninkaan jalkojen juuressa, virkistin hänen muistiaan ja sain Emman nauramaan.
– Ei sinun tarvitse muistuttaa, hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun koskettelit hänen viittaansa ja...
– Kiitos oikein paljon siitä, mutta enköhän minä tiedä mitä tein sinä päivänä, huomautin sarkastisesti ja näin kuinka Emma pidätteli nauruaan.
Sitten hän vakavoitui ja katsoi minua suoraan silmiin.
– Elle, ei kukaan muu tiedä siitä mitä tässä huoneessa tapahtui kuin me neljä. Enkä usko, että kuningas tai herra Radolwski kertovat asiasta eteenpäin.
– Se on ihan sama, sillä en halua nähdä heitä enää koskaan, mumisin ja katsoin tutkimusta kiinnostuksen vallassa.
– Et voi vältellä heitä ikuisesti, Emma sanoi ja minä vain tuhahdin.
– Voinpas, sanoin nasevasti, – sinä olet huomenna täällä paikalla, kun kuningas tarkastaa tutkimuksen etenemisen.
Emman silmät laajenivat, kun hän tajusi mitä sanoin. Hän ei pitänyt huomiosta yhtään ja tiesin, että hän varmaan pyörtyisi, jos hänen pitäisi näyttää tutkimus kuninkaalle ja vielä selittää hänelle joitain kohtia.
– Elle, älä ole naurettava, Emma kimitti, – en minä voi esitellä tutkimusta, olen palvelija! Ja sitä paitsi ei kukaan ole juorunnut tapahtuneesta pariin päivään, hän huomautti vielä.
– Sinä itse sanoit, että monet näkivät, kun kuningas kantoi minua huoneeseeni, siitä saa jo viiden vuoden juorut, kivahdin.
– Ei hän oikein voinut päästää sinusta irtikään, kun yritit purra ja potkia häntä, Elle huomautti nauraen, – ja oikeastaan se oli aika suloinen näky, kun lopulta rauhoituit hänen käsivarsille, en usko, että kuningas on koskaan ennen käyttäytynyt ketään kohtaan niin hellästi, Emma sanoi saaden sydämeni tahdin kiihtymään, - ja sitä paitsi herra Radolwski selitti kaikille, että sairastuit ihmisten tautiin joten kukaan ei epäile mitään.
Mutta itse asiassa minua ei mietityttänyt kaikki se mitä muut olivat nähneet, vaan pikemminkin se mitä kukaan muu ei ollut nähnyt. Muistin hämärästi tunteneeni suudelman huulillani ja jonkun vierelläni. Kuka muu se joku olisi voinut olla kuin kuningas, joka oli kantanut minut huoneeseeni. Mutta hän inhosi minua. Tietysti hän inhosi, suorastaan vihasi. Ei hän voinut tuntea minua kohtaan mitään muuta kuin negatiivisia tunteita, koska hän oli käskenyt minua lähtemään heti tutkimuksen valmistumisen jälkeen.
Teatterissa tapahtunut oli ollut vain hetken huumaa ja miekkailuottelun jälkeiset tapahtumat olivat olleet vain hetkellinen mielialahäiriö.
Ja nyt Gabrielilla oli Serena. Hän voisi suudella täydellistä naista, vaikka joka sekunti joten miksi hän vaivautuisi suutelemaan minua. Olin varmasti vain keksinyt päässäni koko jutun. Kuningas oli ilmiselvästi lähtenyt heti huoneesta ja jättänyt minut yksin. Niin sen täytyi olla. Niin sen oli pakko olla. En halunnut edes ajatella sitä mahdollisuutta, että Gabriel olisikin suudellut minua ja jäänyt viereeni sillä se sai minut vain hämmentymään entistä enemmän. Enkä halunnut sekoittaa ajatuksiani yhtään sen enempää.
Koko loppupäivän teimme tutkimusta ja illalla menin huoneeseeni jonne Emma toimitti minulle hieman ruokaa. En halunnut näyttää naamaani palvelijoiden tilassa sillä he kuitenkin keksisivät jotakin ivallista sanottavaa. Osa heistä oli väittänyt minun teeskennelleen, että sain kuninkaan huomion, mutta en todellakaan ollut esittänyt.
Desmond oli selittänyt minulle, että sienikalja oli ollut terästettyä ja jos olisin juonut sitä enemmän olisin voinut jopa kuolla. Hän oli yrittänyt löytää myyjän jolta olin ostanut sitä, mutta tämä oli kadonnut kuin tuhka tuuleen eikä kukaan muistakaan torimyyjistä ollut tiennyt kuka nainen oli ollut. He olivat kertoneet, että hän ilmestyi aina silloin torille, kun minä olin ollut kaupungilla mikä oli outoa. Aivan kuin hän olisi tahallaan halunnut myrkyttää tai jopa tappaa minut juomalla, mutta kuka haluaisi minun kuolemaani? Ei kukaan. En ollut mielestäni tehnyt kenellekään pahaa joten myyjä oli varmaan vain sattumalta ollut torilla aina, kun minäkin olin.
Pudistelin nuo ajatukset pois mielestäni. Söin nopeasti illalliseni ja hautauduin sitten sänkyni uumeniin. Minä sain jo nukuttua paljon paremmin ja kun suljin silmäni vajosin nopeasti rauhalliseen uneen.
Seuraavana aamuna poukkoilin hermostuneena edes takaisin huoneessani ennen kuin päätin mennä tutkimushuoneeseen. En olisi halunnut mennä sinne, mutta minun oli pakko.
Kävelin raskain askelin huoneen ovelle ja, kun avasin sen näin hahmon, joka seisoi pöydän vieressä lukien tutkimusta.
– Herra Radolwski! huudahdin yllättyneenä ja hieman helpottuneena.
Mies nosti katseensa minuun ja kaunis hymy nousi hänen kasvoilleen.
– Neiti Nordlund minä odotinkin teitä, hän sanoi sointuvalla äänellään.
– Miksi, jos saan kysyä?
Kävelin pöydän viereen ja katsoin miestä tutkivasti. Minua hieman nolotti edelleen se, että hän oli nähnyt kuinka typerästi olin käyttäytynyt sen juoman takia.
– Tulin vain kysymään, että kuinka te voitte? Desmond selitti pienen punan noustessa hänen poskilleen saaden minut hämmentymään.
– Ööh...ihan hyvin, sanoin hymyillen ja siirsin katseeni muualle.
– Noh...tai siis minun velvollisuuteni on pitää huoli potilaista ja te olitte aika...miten sen nyt sanoisi...huonossa kunnossa. Ja emme tiedä miten niin vahva juoma vaikuttaa ihmisiin, joten haluan varmistua, ettei teillä ole minkäänlaisia komplikaatioita, Desmond sanoi matalalla äänellä ja minä vilkaisin häntä kulmieni alta.
– No, en ole ainakaan huomannut mitään erikoista. Pääni oli hieman kipeä, mutta se on kai ihan normaalia, jos ottaa huomioon paljonko join sitä ainetta, mutisin häpeissäni.
Desmond nyökkäsi ja aloimme jutella muista asioista, kunnes yhtäkkiä kuulimme oven aukenevan.
Käännyimme molemmat katsomaan kuningasta, joka seisoi kaikessa komeudessaan Serena käsipuolessaan oven suussa.
Gabrielin läsnäolo sai kaikki tunteet risteilemään sydämessäni. Minua nolotti kamalasti viime kohtaamisemme ja se, että en tiennyt oliko hän suudellut minua vai ei.
Kuninkaan silmät hohtivat sen verran kylmyyttä, että päättelin nähneeni unta. Gabriel ei todellakaan ollut suudellut minua sillä miksi hän muuten olisi katsonut minua aivan kuin hän olisi halunnut leikata pääni irti.
– Teidän majesteettinne, mumisin ja niiasin.
Desmond vain nyökkäsi ja hän meinasi ilmiselvästi lähteä huoneesta, mutta en todellakaan halunnut jäädä yksi Gabrielin ja Serenan kanssa.
Minä heitin epätoivoisen katseen Desmondin suuntaan, hän katsoi minua hetken aikaa ja soi pienen hymyn minulle aivan kuin vastatakseen sanattomaan avunpyyntööni.
– Mitä sinä teet täällä? Gabriel kysyi hyvin töykeästi ja tuijotti leiskuvin silmin Desmondia, joka hätkähti kuninkaan korutonta ääntä.
– Valvon neiti Nordlundia, Desmond ärähti ja mietin miten ihmeessä he kaksi olivat ystäviä, kun he puhuivat toisilleen noin.
– Miksi? Gabriel kysyi ja käveli lähemmäksi meitä.
Minä laskin nopeasti katseeni maahan ja toivoin, että kuningas ei tulisi yhtään lähemmäksi. Minä haistoin jo hänen tuoksunsa, joka tuntui hyvin voimakkaana nenässäni.
Hän tuoksui ruusuille, ihanan raikkaalle kesätuulelle, joka sai minut melkein ummistamaan silmäni kiinni.
– Hän on potilaani ja minun pitää olla hänen lähellään mahdollisten komplikaatioiden vuoksi, Desmond selitti hyvin vakavana.
Gabriel ei sanonut enää mitään, hän tarttui yhteen tuoliin kiinni ja veti sen pöydän alta siirtäen katseensa samalla minuun.
Minä yritin välttää katsekontaktia ja työnsin kirjan kuninkaan eteen. Näin vain hänen pitkät sormensa jotka kietoutuivat kirjan kansiin kiinni, kun hän istahti ja alkoi lukea tutkimuksen uusimpia osia.
Minä istahdin toiseen päähään pöytää ja Desmond tuli viereeni. Serena seisoi edelleen lähellä ovea ja näin ärtymyksen hänen kasvoillaan. Hän oli varmasti odottanut, että kuningas pyytäisi hänet viereensä istumaan, mutta me kaikki tiesimme, että hän oli kaukana herrasmiehestä.
Serena käveli hitain askelin kohti pöytää ja istahti lopulta Gabrielin viereen yrittäen samalla lukea tutkimusta, mutta arvelin, että tuo nainen ei ymmärtäisi sanaakaan.
– Onko tämä aina yhtä tylsää? Desmondin ääni kaikui päässäni saaden minut säpsähtämään.
Siirsin hämmentyneen katseeni häneen ja hän vain virnisti.
– Minä pystyn puhumaan mieleni avulla, Desmond huomautti saaden silmäni laajentumaan kuopissaan.
– Mitä? kysyin mielessäni hämilläni.
– Me voimme kommunikoida ajatuksillamme, Desmond selitti ja minä nyökkäsin huomaamattomasti.
– Pystyttekö lukemaan toisten ajatuksia? kysyin kiinnostuneena mielessäni, mutta Desmond pudisteli kevyesti päätään.
– En, pystyn vain kuulemaan sellaiset ajatukset jotka ovat tarkoitettu minulle. En voi tunkeutua kenenkään mieleen noin vain, Desmond sanoi saaden minut rentoutumaan hieman.
Olin jo pelännyt, että hän olisi pystynyt kuulemaan ajatukset joita ajattelin Gabrielista. Mutta onneksi Desmond ei pystynyt lukemaan ajatuksiani, vaikkakin oli hyvin kiinnostavaa, että hän pystyi puhumaan mielensä avulla.
– Miksi ette ole kertonut minulle aikaisemmin? kysyin hieman varovaisesti ja tuijotin Desmondia joka punastui hieman poskistaan.
– Monikaan täällä ei tiedä taidostani, vain kuningas ja pari läheistä ystävääni, Desmond selitti saaden minut hyvilleni.
Hän siis piti minua ystävänään tai ainakin niin tärkeänä henkilönä, että hän kertoi minulle salaisuutensa.
– Me siis olemme ystäviä? kysyin hieman arastellen mielessäni.
– Jos vain haluatte olla, Desmond sanoi ja minä hymyilin hänelle.
Rykäisy sai minut hätkähtämään ja käänsin katseeni vaistomaisesti Gabrieliin jonka silmät heittivät tikareita suuntaani. Hän oli varmasti tajunnut, että puhuimme mielemme avulla sillä hän siirsi katseensa Desmondiin, joka kiemurteli hermostuneena paikoillaan aivan kuin hän olisi kuunnellut saarnaa mielessään.
Gabriel pamautti kirjan kiinni, hän nousi tuolista ylös ja heitti minuun vielä viimeiseen katseen ennen kuin hän sanoi kylmästi:
– Minulla ei ole mitään huomautettavaa tutkimuksesta, tarkistan sen seuraavan kerran, kun se on valmis ja toivon, että se päivä koittaa hyvin nopeasti.
Minä vain nyökkäsin, mutta en voinut olla tuntematta sitä pientä pistosta sydämessäni, kun Gabriel sanoi viimeiset sanansa. Hän ilmiselvästi halusi päästä minusta eroon hyvin nopeasti ja se tieto sai minut musertumaan.
Serena virnuili minulle, hänen silmänsä kapenivat viiruiksi, mutta minä vain pinnistin hymyn huulilleni, vaikka se olikin hyvin vaikeaa. Hän varmasti tiesi siitä, että Gabriel oli käskenyt minun lähteä heti tutkimuksen valmistumisen jälkeen.
– Neiti Nordlund tulettehan te tanssiaisiin? Serena kysyi mairealla äänellä.
– Mihin tanssiaisiin? kysyin kulmat koholla.
En ollut kuullut, että linnassa pidettäisiin tanssiaisia tai sitten kukaan ei vain ollut viitsinyt kertoa minulle asiasta.
– Kukaan ei siis ole pyytänyt teitä? Serena melkein vain totesi ivallisesti naurahtaen.
Tuijotin häntä hämilläni, en todellakaan tiennyt mistä hän puhui ja en tiennyt miten vastata hänelle. Tiesin, että ääneni pettäisi minut, jos yrittäisin puhua ja siksi päätin olla vain hiljaa. En halunnut nolata itseäni yhtään sen enempää.
– Voi harmi, olisin niin toivonut näkeväni..., Serena aloitti lauseensa, mutta hän ei saanut sanottua sitä loppuun.
– Jo riittää, Gabriel murahti matalalla äänellä ja tarttui hyvin kovakouraisesti Serenan käsivarresta kiinni saaden hänet parkaisemaan.
Katsoin hämmentyneenä kuinka kuningas retuutti Serenan pois huoneesta ja paukautti lähtiessään oven hyvin kovaa kiinni.
– Oho, mutisin ääneen ja katsoin Desmondia, joka tuijotti myös ovea.
– Hänellä on huono päivä, Desmond totesi yksiselitteisesti.
– Kuninkaalla on aina huono päivä, huomautin ja hymyilin hieman, – mitä hän sanoi teille?
Desmond katsoi minua hölmistyneenä ja nousi tuolilta yrittäen sivuuttaa kysymykseni.
– En tiedä mistä te puhutte, hän mutisi.
– Älkää valehdelko, minä näin, että hän puhui teille päänne sisällä, huomautin.
Desmond huokaisi syvään ja hieroi leukaansa.
– En voi kertoa teille, hän mutisi ja minä vain nyökkäsin.
– Ei se mitään, sanoin ja otin tutkimuksen käsiini.
Kävelin ison kirjahyllyn luo ja laitoin sen varovasti omaan koloonsa. Käännyin ja säpsähdin, kun huomasin, että Desmond oli ihan vieressäni.
– Haluaisitteko mennä? hän kysyi hermostuneena.
– Minne? kysyin hämilläni.
– Tanssiaisiin, Desmond totesi ja haroi niskaansa.
Minä punastuin hieman ja siirsin katseeni maahan.
– Miten niin? kysyin melkeinpä ujosti, mutta Desmondin läheisyys sai minut hämilleni.
En ollut ajatellut häntä romanttisessa mielessä, mutta se tapa miten hän puhui minulle ja piti minusta huolta oli saanut minut epäilemään, että hän oli ihastunut minuun. Tai ainakin luulin niin. Toisaalta en ollut kovinkaan hyvä lukemaan muita henkilöitä. Olinhan ymmärtänyt väärin Gabrielinkin ajatukset. Olin luullut hänen välittävän, tuntevan jotain, mutta ei hän tuntenut mitään.
– Ajattelin vain, kun minulla ei ole ketään seuralaista ja olisin halunnut mennä, mutta näihin tanssiaisiin ei pääse ilman toista osapuolta, Desmond selitti ja silmäilin häntä varovaisesti.
– Mitä järkeä siinä on? kysyin hölmistyneenä.
– Neiti Adairin mielestä siinä on hyvin paljon järkeä sillä hän kai kuvittelee, että jos tanssiaisiin pääsee ilman seuralaista, niin joku uskaltaa lähestyä kuningasta ja vietellä hänet itselleen, Desmond naurahti.
– Neiti Adair siis on suunnitellut ne tanssiaiset? kysyin epäuskoisena.
Jos Serena saisi jo suunnitella juhlia, niin hän oli varmasti hyvin vahvoilla ollakseen Gabrielin tuleva vaimo. Hän oli kuin valmis kuningatar jonka kutreilta vain puuttui kruunu.
– Kyllä, hän halusi välttämättä järjestää jotain, koska omassa valtakunnassaan hän on hyvin korkeassa arvossa seurapiireissä, Desmond selosti.
– Voin vain kuvitella, naurahdin.
Hän oli varmasti ollut lukuisissa tanssiaisissa ja juhlissa, kun taas minä itse en osannut edes kuvitella itseäni tanssimaan muiden hienojen henkilöiden joukkoon.
– No, ette vastannut kysymykseeni? Desmondin ääni sai minut tähän hetkeen.
– Mitä? kysyin typeryyksissäni, vaikka tiesin mitä hän tarkoitti.
– Että haluatteko tulla kanssani tanssiaisiin? Desmond kysyi uudestaan ja huomasin kuinka hän vältteli katsettani aivan kuin peläten, että vastaisin kieltävästi.
– Milloin ne ovat? kysyin epävarmalla äänellä.
– Tänään kello kuudelta, Desmond totesi.
– Tänään, henkäisin, – en tiedä....minä...tai siis...
– Minä pyydän. Tulkaa minun mielikseni, Desmond kuiskasi tarttuen samalla käteeni kiinni.
Hän tuijotti minua syvälle silmiin saaden minut punastumaan entistä enemmän.
– Hyvä on, mutisin ja sain Desmondin hymyilemään.
Hän suuteli käteni sileää pintaa katsoen minua koko ajan silmiin ja näin niissä jonkinlaisen tunteen jota en osannut tulkita. Desmond ei meinannut päästää kädestäni irti, hän vain antoi katseensa vilistää pitkin kasvojani, mikä sai minut hämilleni.
Minä hymyilin hieman väkinäisesti ja vedin käteni hänen otteesta. Silloin Desmond havahtui todellisuuteen ja hento puna hiipi hänen poskilleen.
Emme kumpikaan sanoneet sanaakaan, me vain seisoimme siinä ja vilkuilimme toisiamme. Lopulta Desmond mumisi jotain tapaamisesta ja kiitin häntä kutsusta tanssiaisiin. Hän vain nyökkäsi ja lähti nopeasti huoneesta.
Minä huokaisin syvään ja istahdin tuolille. Mietin miksi en voinut pitää jostain muusta, miksi minun piti rakastua juuri Gabrieliin? Kaikki olisi ollut helpompaa, jos olisin rakastunut tavalliseen kansalaiseen enkä itse kuninkaaseen. Jopa Desmondkin olisi ollut parempi vaihtoehto kuin kuningas. Hän oli huomaavainen ja kiltti, eikä hänen ulkonäössäkään ollut mitään vikaa. Mutta silti typerä sydämeni oli päättänyt lämmetä tunteettomalle kuninkaalle. Se oli juuri minun tuuriani.
Painoin kasvoni kämmeniini ja toivoin todellakin, että tanssiaisiin meno olisi hyvä idea. Mutta minusta tuntui, että tästä illasta tulisi hyvin pitkä ja tuskainen. Ja jos olisin tiennyt kuinka oikeassa olinkaan niin en olisi ikimaailmassa astunut jalallanikaan tanssisaliin vaan olisin lukittautunut huoneeseeni ja pysynyt siellä.
[Kirjailijan kommentti:] Hello! Kiitos taas miljoonannen kerran kaikista tykkäyksistä ja kommenteista, sekä tervetuloa uusille seuraajille! :)
Huomasin juuri, että tämä tarina on toisena romantiikka genressä! Wow! Siis todella hienoa! Ja kiitos kuuluu teille ihanille lukijoille jotka jaksatte lukea tätä tarinaa ja äänestää sitä! :) Tiedän, että olen kamala kirjoittaja, kun vedän koko ajan maton teidän jalkojenne alta, kun annan käsityksen, että Gabriel muuttuu ja sitten hän onkin taas kusipää. Mutta kaikella on tarkoituksensa ja niin kuin olen jo monta kertaa toistanut niin tässä tarinassa voi tapahtua ihan mitä vain. No ainakin melkein ihan mitä vain :)
Mitäs arvelette, että tanssiaisissa tapahtuu? Onko kenelläkään villejä arvauksia?
Charlotte