Katsoin huonettani hieman epäuskoisena, olin saanut sen hyvin sotkuiseksi viikon aikana. Kaikki tavarat lojuivat pitkin poikin lattialla ja minulla oli vaikeuksia kävellä toiselle puolelle huonetta ilman, että kompastuin mattoihin tai television johtoon.
Purin huultani, minun pitäisi siivota ennen kuin kukaan näkisi kuinka sotkuinen ihminen oikeastaan olin joten aloitin heti. Siirsin kaikki tavarat ensin yhteen nurkkaan ja levitin matot kauniisti lattialle vanhojen tilalle. Sitten asettelin nojatuolin yhteen nurkkaan ja television lipaston päälle. Siirtelin pienempiä tavaroita ja huokaisin syvään, kun huone oli jälleen kerran siirsi.
Istahdin sängyn reunalle ja hymyilin. Näytti aivan siltä kuin olisin ollut omassa maailmassani. Jos se vain olisi ollut mahdollista niin olisin heti palannut takaisin, mutta en osannut laskea mitään kaavoja milloin portit avautuisivat. Olisin tarvinnut siihen Alexia, mutta hän oli kuollut.
Pudistin päätäni ja mietin kuinka erilaisia Alex ja Gabriel olivatkaan. He olivat kuin yö ja päivä. Vaikka Alex olikin valehdellut minulle niin pystyin antamaan hänelle anteeksi sillä tiesin hänen yrittäneen vain suojella minua. Jos olisin tiennyt heti alussa hänen olevan karkotettu prinssi niin olisin varmasti riippunut jo hirsipuussa. Mutta Gabriel ei ansainnut anteeksiantoani. Hän oli kurja, itserakas pomottaja, jota minä inhosin. Aivan niin, minä inhosin häntä.
Säikähdin koputusta, joka kaikui pitkin huonettani. Kävelin oven eteen ja avasin sen varovasti.
Amelia seisoi kärsimätön ilme kasvoillaan käytävällä ja hän kohotti kulmaansa. Päästin hänet nopeasti huoneeni sisälle ja hän katsoi minua hämillään.
– Mitä täällä on tapahtunut? Amelia kysyi ja käveli lähemmäksi nojatuolia.
– Olen siivonnut, sanoin sarkastisesti.
Amelia kierteli huoneessani ja hän pysähtyi television eteen.
– Mitä nämä tavarat ovat? hän kysyi ällistyneenä.
– Ihmisten maailmasta, totesin.
– Ei ihme, ne näyttävät hyvin omituisilta. Etenkin tämä, se on omituinen...mikä se on? Amelia kysyi ja kosketti varovasti television ruutua.
– Televisio, sanoin.
– Aah, televisio, Amelia toisti ja kurtisti kulmiaan.
Sitten hän käänsi katseensa minuun aivan kuin tajuten, että hän käyttäytyi täysin typerästi kummastellessaan ihmisten tavaroita.
– Oletko valmis? hän kysyi ja katsoi minua odottavasti.
– Valmis mihin? kysyin hämilläni.
En muistanut, että minulla olisi ollut mitään erikoista täksi päiväksi.
– Harjoituksiin, Amelia sanoi pyöräyttäen samalla silmiään.
Aivoni löivät täysin tyhjää, kun yritin miettiä mitä ihmettä Amelia tarkoitti. Ei minulla ollut mitään harjoituksia.
– Mihin harjoituksiin? kysyin ja sain Amelian ärtyneen katseen itseeni.
– Miekkailuharjoituksiin, Amelia ärähti, – kuningas oli ilmiselvästi oikeassa, että ette muistaisi aikataulua, vaikka teillä tuskin on mitään muuta muistettavaa, Amelia jatkoi.
Minä katsoin hämmentyneenä Ameliaa. Oliko Gabriel tosissaan? Halusiko hän oikeasti harjoitella minua vastaan sen jälkeen, kun olin haukkunut hänet illallisilla ja lyönyt hänen tyttöystäväänsä?
– Ei kai hän oleta, että tulen paikalle?! kiljaisin hätääntyneenä.
Vaikka kuningas olikin oma-aloitteisesti pyytänyt anteeksi niin tiesin, että hän oli hyvin arvaamaton. Ehkä hän oli vain yrittänyt hämätä minua ja tappaisi minut säälimättömästi harjoituksissa.
– Miten niin? Amelia kysyi.
– Sen jälkeen...tai no siis...sen, änkytin saamatta lausettani loppuun.
– Sen jälkeen, kun manasitte hänet alimpaan helvettiin? Amelia muistutti minua melkein hymyillen, – ette todellakaan tunne hänen majesteettiaan kovin hyvin, Amelia huomautti.
– Onko hän siis unohtanut koko tapauksen? kysyin huojentuneena.
Amelia nauroi, hän todellakin nauroi, mutta miksi? Se ei voinut olla hyvä asia. Tässä maailmassa nauravat kuninkaan alaiset olivat hyvin paha merkki. Se ei koskaan tiennyt hyvää, ei koskaan.
– Kuningas ei koskaan unohda, muistakaa se, Amelia sanoi kolkosti.
Minä nielaisin äänekkäästi, kun muistin Gabrielin sanoneen itse minulle nuo samat sanat. Hän ei koskaan unohtaisi. Mutta se oli ristiriidassa siihen, että hän väitti unohtaneensa miekkailuottelun jälkeen tapahtuneen intiimin hetkemme. Mutta hän oli niin hiton vaikea henkilö, että hänestä ei ottanut mitään selvää.
– Mutta kuningas ei myöskään koskaan sekoita asioita toisiinsa. Hän ei voi sivuuttaa sitä, että olette yksi parhaimmista miekkailijoista näillä main..., Amelia aloitti puheensa, mutta keskeytin sen nopeasti.
– Onko hän sanonut niin? kysyin sydämeni pomppiessa kiivaana rinnassani.
Amelia huokasi syvään ja räpäytti silmiään yhden ainoan kerran.
– Neiti Nordlund minulla on omat silmät päässäni. Olin katsomassa sitä ottelua jossa melkein voititte kuninkaan. Minun isäni oli aikoinaan maan paras miekkailija...siis tietenkin hänen majesteettinsa isän jälkeen. Mutta tiedän, kun näen hyvän miekkailijan, oli kyseessä sitten nainen, mies, kuningas tai ihminen, Amelia sanoi saaden itsetuntoni kohoamaan.
En ollut koskaan ollut niin iloinen kenenkään kehuista. Ameliaa oli niin vaikea miellyttää, eikä hän todellakaan näyttänyt lempeää puoltaan kovin usein.
– Kiitos kohteliaisuudesta, sanoin hyvilläni.
Amelia vain nyökkäsi ja otti tutun neutraalin ilmeen kasvoilleen.
– No, kuitenkin. Te menette harjoituksiin, sillä haluan, että näpäytätte hallitsijaa taidoillanne.
Hätkähdin Amelian sanoja ja hän huomasi kysyvän katseeni.
– En minäkään pidä hänen uusimmasta naisystävästään, se nainen on pilalle hemmoteltu kakara, joka ei ole läheskään yhtä kaunis kuin Daniela oli, Amelia tuhahti.
Näin selvästi kyyneliä hänen silmissään ja ennen kuin ehdin ajatella mitään minä kävelin hänen eteensä ja halasin häntä.
Amelia ei selvästikään odottanut minun tekevän niin, mutta hän halasi minua nopeasti takaisin ja irrotti sitten otteensa minusta.
– No niin, menkää nyt siitä. Ettehän halua, että hänen majesteettiinsa joutuu odottamaan, Amelia sanoi naurahtaen väkinäisesti.
Minä lähdin nopeasti huoneestani ja löysin itse tieni pukuhuoneeseen jossa kaikki tarvikkeeni jo olivat. Minä puin miekkailuasuni päälleni ja laitoin maskin kasvoilleni. Otin miekan käteeni ja tuijotin sitä hetken aikaa. Se tuntui hyvin raskaalta, todella raskaalta, mutta en ollut miekkaillut hetkeen joten ehkä se johtui siitä.
Huokaisin syvään ja kokosin itseni. Minä pystyin tähän, minä pystyisin kohtaamaan Gabrielin. Olinhan nähnyt kuninkaan monesti käytävällä aina, kun hän oli mennyt tapaamaan Serenaa. En todellakaan halunnut tietää mitä he tekivät huoneessa, mutta tuskin he pelasivat ristinollaa. Olin yrittänyt vaikuttaa välinpitämättömältä aina, kun olin kohdannut Gabrielin ja olin varmasti onnistunut siinä jokseenkin hyvin sillä olin huomannut joskus hänen kasvoillaan turhautuneen ilmeen. Ehkä häntä inhotti se tosiasia, että en näyttänyt enää ulkoisesti kuinka paljon hänen läsnäolonsa minuun oikeasti vaikutti.
Otin ensimmäisen askeleen kohti salia. Jalkani tuntuivat lyijynraskailta, minua pelotti ja jännitti hyvin paljon, mutta jotenkin sain jalkani tottelemaan käskyjäni ja astelin pukuhuoneesta saliin.
Siinä hän oli, hän seisoi täysissä varusteissa salin päässä ja huitoi miekallaan ilmaa aivan kuin suunnitellen liikkeitä joilla viipaloida minut kymmeniin osiin. En tehnyt hetkeen elettäkään vaan vain tuijotin häntä.
Hän huomasi tuloni sillä hän pysähtyi ja nosti naamion kasvoiltaan. Hänen katseensa oli silkkaa kylmyyttä ja olin varma, että tunsin kuinka jäädyin sisältäpäin. Jokainen soluni tuntui kohmettuvan hänen katseensa voimasta ja odotin sitä hetkeä, että salin katosta alkaisi sataa lunta.
– Teidän majesteettinne, sanoin vakaalla äänellä, vaikka sydämeni yrittikin rinnastani ulos.
– Neiti Nordlund, oletan? kuningas sanoi halveksivalla äänellä, joka sai minut murahtamaan itsekseni.
Gabriel ilmiselvästi oletti, että näyttäisin kasvoni. Hän siis epäili, että olisin lähettänyt jonkun muun sijastani harjoitteluun, mutta kyllä hän tunnisti ääneni olin varma siitä.
Nostin kuitenkin naamion kasvoiltani ja pidin katseeni vakavana. Se ei ollutkaan niin vaikeaa, ottaen huomioon, että minulla ei ollut mitään syytä hymyillä tai itkeä.
Gabriel vain tuijotti minua hetken aikaa ilmeettömästi ennen kuin hän laittoi maskin takaisin kasvoilleen. Minä tein samoin.
Katsoin ympärilleni hämmentyneenä en nähnyt vartijoita missään. He olivat olleet viimeksi paikalla joten mikseivät he olleet nyt salissa?
En kuitenkaan ehtinyt miettiä asiaa kauempaa, kun Gabriel jo aloitti miekkailun. Kuningas hyökkäsi minua kohti hyvin aggressiivisesti. Minä säikähdin hieman hänen tyyliään, kun hän suorastaan ryntäsi kohti minua yrittäen seivästää minut miekallaan. Verrattuna ensimmäiseen harjoittelukertaan tämä tuntui liian paljon oikealta ottelulta aivan kuin Gabriel oikeasti aikoisi tappaa minut. Voisiko hän tehdä niin? Oliko se syy miksi olimme kahdestaan!? Siksikö täällä ei ollut vartijoita!? Aikoiko kuningas oikeasti tappaa minut ja sanoa sitten kaikille, että harjoituksissa sattui pieni onnettomuus.
Minä nielaisin äänekkäästi ja hätäännyin hieman, mutta pidin pelkoni kurissa. En todellakaan aikonut jäädä kuninkaan jalkoihin. Hyökkäsin häntä vastaan äkkinäisellä liikkeellä, mikä sai kuninkaan hetkeksi melkein menettämään tasapainonsa. Iskin uudestaan, mutta hän väisti miekkani.
Kuningas hyppäsi taaksepäin ja hän yritti potkaista kättäni, mutta olin oppinut viime kerrasta, tällä kertaa väistin hänen epäurheilijamaisen liikkeensä ja sivalsin hänen oikeaa käsivartta. Minä oikeasti tein viillon hänen ihoonsa, kuningas pysähtyi hetkeksi, hän veti hanskan pois vasemmasta kädestään ja kosketti paitansa kohtaa jossa näkyi selvästi ihoa ja verta.
Hän repi naamionsa pois kasvoiltaan, että varmasti näin hänen julmat kasvonpiirteensä.
– Hyvä on, miten itse haluatte! kuningas sihisi liikuttamatta huuliaan.
Mitä tuo nyt tarkoitti? Miten itse haluatte? Minun ei tarvinnut miettiä kahta kertaa mitä hän tarkoitti, sillä kuningas teki nopean hyökkäysliikkeen. Hänen miekkansa osui melkein minua kylkeen, mutta sain väistettyä sen. Löin oman miekkani vasten hänen miekkaansa. Pyörimme hetken aikaa ympäri miekat kalisten toisiaan vasten. Pelko valtasi minut. Hän siis piti tätä oikeana taisteluna? Ilmeisesti.
Kuningas tönäisi minut kauemmaksi ja hyökkäsi uudelleen kohti minua, mutta minä harhautin häntä ja löin miekallani hänen miekkansa maahan.
Kuninkaan miekka lensi jalkoihini ja potkaisin sen kauemmaksi. Ivallinen hymy nousi huulilleni, kun tiesin, että tällä kertaa minä voittaisin.
Omituinen tunne valtasi minut hetkeksi, se nousi jostain sydämeni pimeimmästä kolkasta ja täytti mieleni. Tunsin vain vihaa, puhdasta vihaa ja inhoa kuningasta kohtaan. Halusin tappaa hänet, halusin lyödä miekan hänen vatsastaan lävitse tai sivaltaa hänen kurkkunsa auki. Halusin tappaa Gabrielin.
Heilutin miekkaani yläpuolellani, sitten sivullani tehden omituisia kiemuroita ja kaaria joita Vincent ei ollut opettanut minulle. Ne tulivat kuin luonnostaan, en hallinnut enää käsiäni, en jalkojani, koko kehoni oli kuin jonkun toisen hallinnassa. Tunsin itseni marionettinukeksi, jota joku toinen ohjasi.
Kuninkaan kylmät kasvot olivat muuttuneet huolestuneiksi. Hän oli selvästi hämmentynyt ja se sai minut hymyilemään leveästi. Hän saisi maistaa omaa lääkettään, hän saisi vihdoin tuntea sen miltä tuntuu, kun ei pysty muuttamaan omaa kohtaloaan.
Heilautin miekkaani vielä pari kertaa. Olin valmis survaisemaan sen kuninkaan sydämen lävitse. Olin täysin tietoinen mitä se merkitsi, mutta en välittänyt. Halusin tappaa, minä halusin hänen kuolevan, enkä sillä hetkellä välittänyt mistään muusta kuin siitä, että näkisin Gabrielin vetävän viimeisen henkäyksensä.
[Kirjailijan kommentti:] Hei kaikille! Kiitos taas tuhannesti tykkäyksistä ja kommenteista! :)
Seuraava luku tulee vasta ensi perjantaina sillä minun pitää hieman muokata sitä. Ja yritän saada kirjoitettua puhtaaksi Avain sydämeen tarinan seuraavia lukuja ja sitten vielä minun pitää kirjoittaa Anton tarinan seuraava luku loppuun. Ja kaiken kukkuraksi minulla on muitakin kiireitä joten pahoittelut, että en ehdi nyt julkaisemaan ylimääräisiä lukuja keskellä viikkoa. Mutta toivottavasti jaksatte odottaa viikon verran! :)
Hyvää viikonloppua kaikille!
Charlotte