Sänky, se oli turvallisin paikka koko valtakunnassa. Ihana, pehmeä sänky. Se oli kuin pesä jonne kömmin turvaan pahaa maailmaa. Vajosin sen pehmeyteen ja annoin itselleni luvan jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi.
Mutta valitettavasti kaikki eivät olleet sitä mieltä. Ei ainakaan Emma, jonka korviin oli kantautunut eilinen välikohtaukseni kuninkaan kanssa.
Emma tuli Esteri mukanaan huoneeseeni, he eivät koputtaneet vaan ryntäsivät vain sisälle ja katsoivat minua sekavin katsein.
– Kaikki puhuvat siitä? Emma selitti.
– Ei kai, mutisin välinpitämättömänä.
– Kyllä. Palvelijat juoruavat siitä kuinka nöyryytit kuningasta ja manasit hänet alimpaan helvettiin, Emma jatkoi ja kuulin hänen äänessään ärtymyksen.
– On suorastaan ihme, ettemme katsoneet tänä aamuna teloitustasi, Esteri lisäsi.
Pyöräytin vain silmiäni ja hieroin otsaani, joka oli kipeä kaikesta itkemisestä.
– Ei se ollut minun vikani, huokaisin surullisena, – hän pilkkasi äitiäni.
Esteri ja Emma vaihtoivat nopeasti katseita.
– Kuningasko? Emma kysyi hämmentyneenä aivan kuin olisimme puhuneet viattomasta henkilöstä, joka ei koskaan loukannut ketään.
– Ei, kun Serena, se kuninkaan uusi portto vai mikä lie..., en vain osannut hillitä itseäni, selitin ja käännyin kyljelleni ettei minun tarvitsisi kohdata Emman katsetta.
– Mutta sinun täytyy osata, Emma huomautti saaden minut ärtymään.
Helppohan hänen oli sanoa noin. Hän oli tottunut siihen, että kuningasta piti totella ja arvostaa. Minä taas olin tullut eri maailmasta ja minulta odotettiin aivan liian paljon. En voisi koskaan olla tekemättä mitään, jos joku idiootti loukkaisi minua tai äitiäni, joka oli maannut mullissa jo vuosia.
Ja toiseksi, Emma ei tiennyt miltä tuntui rakastaa miestä, joka ei välittänyt minusta. Emma ei koskaan tietäisi miltä se tuntui, kun Gabriel nauroi äidilleni. Kun hän nauroi minulle.
– En voinut vain olla hiljaa! kiljaisin turhautuneena, – hän pilkkasi äitiäni ja kuningas nauroi päälle! Miten voisin olla kostamatta jotain sellaista!? karjaisin ja käännyin katsomaan Emmaa, – he nauroivat! He nauroivat kuolleelle äidilleni! Ja voin sanoa, että minä nautin siitä, kun lyttäsin sen typerän lehmän nenän! Olisin voinut tappaa hänet, ellei hän olisi rynnännyt kuninkaan selän taakse piiloon kuin mikäkin pelkuri! huudahdin ja purskahdin itkuun.
Esteri ja Emma säikähtivät tunnekuohuani. He odottivat hetken aikaa, että rauhoituin ja sitten Esteri asteli sänkyni viereen. Hän ei ollut koskaan edes yrittänyt olla kiltti minulle, mutta nyt hän katsoi minua melkein säälivästi.
– Olisi silti viisasta pyytää anteeksi, hän mutisi hiljaa.
– En i–ikinä, kuiskasin.
Emma huokaisi syvään ja laski kätensä rauhoittavasti hartiani päälle.
– Tiedäthän, että kuningas odottaa sitä? hän huomautti.
– Odottakoon vaikka loppuelämänsä, en aio pyytää anteeksi sellaista tekoa, joka oli oikeutettu, sanoin vakavana ja pyyhin kyyneliäni.
Kuulin Emman huokaisevan syvään, mutta en kiinnittänyt häneen mitään huomiota. He eivät ymmärtäneet mitä tunsin. Kuinka minuun sattui. Jos olisin ollut normaali kansalainen jolla ei ollut minkäänlaisia tunteita Gabrielia kohtaan olisin voinut pyytää anteeksi, mutta nyt en vain pystynyt siihen.
– Mutta hän on silti kuningas ja...
– Hän on typerä imbesilli, joka odottaa aina muilta tiettyä käytöstä, mutta käyttäytyy itse kuin mikäkin idiootti! kiljaisin.
Emma hätkähti sanojani, mutta hän ei sanonut enää mitään. Molemmat tytöt vain antoivat minun rypeä itsesäälissäni, kunnes he lopulta kyllästyivät ja lähtivät pois.
Koko päivän minä vain makasin sängyssäni omien tunteideni vankina. En voinut käsittää sitä, että Gabriel oli nauranut minulle ja äidilleni, että hän oli kuitenkin osoittanut olevansa se hirviö joksi häntä olin jo aikoja sitten luullut. Mutta olin halunnut uskoa hänen hyvyyteen. Olin halunnut luulla, että hänessä oli jotain sellaista mitä hän ei näyttänyt muille, mutta nyt tiesin, että hän oli paha. Että hän oikeasti oli kaikkea sitä mitä olin pelännytkin. Gabrielissa ei ollut mitään hyvää, hän ei koskaan muuttuisi vaan hän olisi aina yhtä tunteeton.
Jossain vaiheessa minä nukahdin ja, kun heräsin oli aamu. Tunsin oloni hieman paremmaksi ja päätin tehdä tänään tutkimusta. Se veisi ajatukseni ainakin hetkeksi pois tapahtuneesta.
En kuitenkaan mennyt aamiaiselle sillä tiesin, että muut palvelijat eivät jättäisi minua rauhaan. Olin järkyttänyt varmasti kaikkia käytökselläni ja oli varmasti ihme, että olin vielä hengissä.
Tutkimushuone oli tyhjä ja astelin varovasti pöydän ääreen. Otin tutkimuskirjan eteeni ja katsoin mihin kohtaan Emma oli jäänyt. Tutkin sivuja hetken aikaa ennen kuin aloin selaamaan tiivistelmiä.
Tein pari tuntia lisää muistiinpanoja ja, kun käteni puutui lopetin kirjoittamisen. Valuin penkkiäni pitkin epämiellyttävään asentoon, jossa takapuoleni oli puoliksi ilmassa ja puoliksi tuolin päällä. Pääni nojasi selkänojaa vasten ja tunsin olevani kuin teini–ikäinen pahis, joka hautoi kostoa. Mutta en hautonut kostoa vaan anteeksipyyntöä.
Minun olisi pitänyt mennä Gabrielin luo ja pyytää anteeksi, sillä olin loukannut häntä sanoillani. Hän oli paha ja ilkeä kuningas, mutta en silti voinut käyttäytyä typerästi vain sen vuoksi, että kuningas käyttäytyi idioottimaisesti. Äitini oli opettanut minua pyytämään anteeksi ja en voisi sivuuttaa hänen opetuksiaan. Minä kunnioitin hänen muistoaan tekemällä niin kuin hän oli opettanut.
Mutta en koskaan pyytäisi anteeksi Serenalta sillä hänen lyömisensä oli oikeutettua. Hän ansaitsi sen iskun ja olin ylpeä siitä, vaikka en ollutkaan koskaan pitänyt väkivallasta.
En tiennyt miten Gabriel edes sieti sitä naista seurassaan, mutta toisaalta oli typerää edes miettiä mitä kuningas näki Serenassa. Se nainen oli täydellinen sanan jokaisessa merkityksessä. En tiedä miksi minuun sattui niin hirveästi, kun näin Serenan kuninkaan vieressä. Olinhan tiennyt, että hänellä oli rakastajia, mutta tuo nainen oli erilainen. Gabriel oli näyttäytynyt hänen kanssaan julkisesti mitä hän ei koskaan ollut tehnyt muiden naistensa kanssa, eikä hän koskaan näyttäytyisi minun kanssani.
Huokaisin syvään, olin kai vieläkin kuvitellut jotain...jotain täysin mahdotonta tapahtuvaksi. Ehkä minä olin haaveillut, että Gabriel tajuaisi pitävänsä minusta. Mutta sillä ei ollut mitään merkitystä, sillä kuningas ei välittänyt minusta, enkä voinut pakottaa häntä välittämään. Ja nyt hän varmasti inhosi minua koko sydämestään.
Katsoin ikkunaa niin kauan, että en edes tajunnut tuijottavani ulos. Aurinko loisti kirkkaana taivaalla, vaikka tiesinkin, että pihalla oli jo hieman kylmä. Oli silti täydellinen ilma viimeiselle piknikille. Olin ollut yhden ainoan kerran elämässäni piknikillä perheeni kanssa silloin kun otimme sen kuvan, joka oli jäänyt kirjahyllyyni. Nyt se oli varmasti pölyyntynyt ja auringon haalistama.
Muistin sen päivän niin selkeästi, äänet, maut. Äidin leipoman omenapiirakan huumaava tuoksu tulvi huoneeseen, Joelin nauru kiiri aavemaisena pitkin seiniä. Kun suljin silmäni näin kaiken edessäni. Vihreän nurmen, sinivalkoisen taivaan ja auringon, jonka lämpö sai poskeni punertamaan.
– Otetaan valokuva, huudahdin ja pengoin laukkuani.
Äiti yritti asetella Joelia kuvaa varten, mutta hän kiemurteli tuttuun tapaansa irti äidin otteesta.
– Sanotaanko muikku tai vaan yks, kaks kolme? kysyin ja räpläsin kameraa, joka oli nähnyt jo parhaimmat päivänsä.
– Muikku, se on lyhyt ja ytimekäs, äiti huomautti hymyillen minulle.
Minä istahdin äidin ja Joelin viereen enkä voinut olla nauramatta Joelille, joka kiemurteli kuin pieni mato äidin käsivarren alla.
– No niin. Onko kaikki valmiina? äiti kysyi.
– On! Joel kiljaisi.
Minä naurahdin. Laitoin kameran eteemme, mutta se otti kuvan ihan liian aikaisin.
– Eikä? Ottiko se jo kuvan? kysyin ja katsoin kameraa hetken aikaa.
Äiti otti sen käsistäni ja huokaisi syvään.
– Jep, ja se oli viimeinen kuva.
– Voi harmi, inisin hiljaa ja heitin kameran takaisin laukkuuni.
– Wuhuu! Joel kiljui ja huusi juostessaan meidän ympärillä.
Minä vain nauroin ja nousin ylös. Juoksin hänen perässään ja sain hänet kiljumaan entistä enemmän, kun yritin ottaa häntä kiinni.
Kun avasin silmäni olin taas täällä, tylsässä tutkimushuoneessa ja tuijotin ikkunaa.
Kuinka elämä heittelikään ihmistä, tuosta iloisesta hetkestä kului vain pari kuukautta, kun katsoin kahta arkkua jotka laskettiin pimeisiin hautoihin. Toinen oli isompi, toinen ihan pieni.
Huokaisin syvään, kyyneleet valuivat pitkin poskiani, mutta pyyhin ne nopeasti pois. En halunnut, että Emma näkisi niitä, kun hän tulisi.
Käänsin katseeni takaisin papereihin ja säikähdin niin, että meinasin tipahtaa lopullisesti tuolilta. Sydämeni tykytti rinnassani aivan kuin olisin nähnyt kummituksen, mutta hän ei ollut kummitus, ei todellakaan. Hän oli kaikkea muuta kuin aave. Hän oli elävä olento, jota en todellakaan olisi halunnut nähdä, en ainakaan vielä.
Gabriel seisoi pöydän toiselle puolella, hän katseli minua omituinen ilme kasvoillaan jota en pystynyt tulkitsemaan millään tavalla. Hänen leukansa näytti olevan hyvin jännittynyt. Itse asiassa koko hänen olemuksensa oli hyvin jäykkä ja muodollinen aivan kuin hän olisi ollut hermostunut.
Kaunkohan hän oli seisonut siinä tuijottamassa minua? Oliko hän nähnyt kyyneleeni? Mitä hän edes teki täällä? Ja miten hän oli tullut niin hiljaa huoneeseen, että en ollut kuullut mitään!?
Kysymykset sinkoilivat päässäni ilman vastauksia. Olin hämilläni sillä en ollut edes kuullut askelia saatikka oven ääntä.
En noussut seisomaan, vaikka tiesin että minun olisi pitänyt tehdä niin, mutta tuskin hän mestauttaisi minua yhden etikettivirheen takia. Olin tehnyt jotain paljon pahempaa, kun olin huutanut hänelle ja nolannut hänet seurueen silmissä.
Mutta odottiko hän minun pyytävän anteeksi? Siksikö hän oli tullut tänne, että minä voisin anella anteeksiantoa hänen jalkojensa juuressa?
– Olen pahoillani siitä mitä illallisella tapahtui, kuningas sanoi tyynenä ja tarttui tuolin karmiin kiinni pitkillä sormillaan.
Katsoin häntä hölmistyneenä, kuulinko varmasti oikein? Hän pyysi periaatteessa anteeksi sitä, että minä olin lyönyt hänen tyttöystäväänsä ja ilmiselvästi murtanut hänen nenänsä.
Suuni loksahti auki ja en tiennyt mitä hän odotti minun sanovan. En ollut odottanut tätä tapahtuvan. Olin luullut, että hän haukkuisi minut tai tuomitsisi kuolemaan, mutta anteeksipyyntö ei ollut tullut mieleenikään.
- Anteeksi, Gabriel mutisi hiljaa ja siirsi katseensa muualle aivan kuin yrittäen välttää silmiäni.
Hän todellakin pyysi anteeksi. Kolmen kuun valtakunnan hallitsija pyysi minulta anteeksi.
Wow!
Mutta silti minusta ei tuntunut yhtään sen paremmalta, koska tiesin, että minä olin tehnyt myös väärin. En olisi saanut sanoa niin pahasti kuninkaalle.
– Ei k-kun...m–minä o–olen pahoillani, a–anteeksi t–teidän majesteettinne. En tiedä mikä minuun meni...o–olen pahoillani, t–todella pahoillani, änkytin hermostuneena ja kohensin istuma–asentoani.
Gabriel heitti minuun turhautuneen katseen ja hän huokaisi itsekseen aivan kuin hän ei olisi uskonut, että anteeksipyyntöni oli vilpitön.
– Älkää vaivautuko, hän sanoi vakavasti, – tiedän kyllä, että ette ole yhtään pahoillanne siitä, että löitte neiti Adairia.
Katsoin kuningasta epäuskoisena. Luuliko hän tosiaankin, että pahoittelisin sitä, että löin sitä idioottia. Hän ei todellakaan tuntenut minua yhtään. En olisi ikimaailmassa pyytänyt anteeksi täysin oikeutettua tekoa.
– Enhän m–minä sitä pyydäkään a–anteeksi vaan sitä, että...ööh...mitä sanoin teille, mumisin häpeissäni ja laskin katseeni hetkeksi syliini.
Gabrielin huulet vetäytyivät pelkiksi viivoiksi, hän selvästi muisti nuo sanat jotka olin hänelle vihastuksissani huutanut. No, kukapa unohtaisi sen, että joku toivoo toisen mätänevän helvetin tulessa. Olin nähnyt ne tulet ja luurankomaiset oliot jotka yrittivät paeta liekkejä. Ja silti olin toivonut hänen joutuvan sinne kammotusten sekaan kärsimään.
– Te saatte anteeksi typeryytenne, mutta tästä lähin olette minulle pelkkä palvelija, Gabriel sanoi kolkosti ja katsoin häntä hölmistyneenä.
Mitä tuo nyt oikein tarkoitti? Minähän olin palvelija tai pikemminkin orja, joka oli saanut tutkijan tittelin vain sen vuoksi, että tein tutkimusta.
– Mikä minä sitten olen ollut ennen? suustani lipsahti ennen kuin ehdin edes tajuamaan mitään.
Kuningas käänsi katseensa pois ja hän käveli hitaasti ovelle. Hän kääntyi vielä hetkeksi katsomaan minua ja en nähnyt mitään muuta kuin synkkyyttä hänen silmissään.
– Olitte pikku ihminen, Gabriel totesi.
Se miten hän sanoi nuo ärsyttävät sanat sai minut tuntemaan itseni hyvin huonoksi ihmiseksi.
Olisin voinut purskahtaa itkuun, mutta en voinut, en kyennyt siihen. Olisin voinut rynnätä hänen peräänsä ja vaatia häntä kutsumaan minua jälleen pikku ihmiseksi. Mutta miksi olisin tehnyt niin? Minähän inhosin sitä nimeä, en ollut pikku ihminen, en ollut mikään lemmikki, olin elävä olento.
Minä puristin käteni nyrkkiin ja pidin itseni koossa, en sanonut mitään, vaikka Gabriel selvästi odotti minun heittävän jonkinlaisen kommentin hänen kasvoilleen. Mutta pysyin vain vaiti ja tuijotin hänen silmiään jotka huokuivat kylmyyttä.
Lopulta hän kääntyi ja lähti huoneesta sulkien oven hitaasti perässään.
Minä tuhahdin äänekkäästi ja löin nyrkilläni pöytää. En tarvitsisi Gabrielia, en tarvitsisi ketään. Minä pärjäisin ihan hyvin yksin aivan kuten olin pärjännyt kaikki nämä vuodet.
[Kirjailijan kommentti:] Hello! Kiitos jälleen kerran kaikista kommenteista, tykkäyksistä ja siitä, että seuraatte minua! :)
En tiedä julkaisenko seuraavan luvun aikaisemmin...voi olla, että julkaisen sen aikaisemmin sillä seuraava luku on hieman lyhyempi. Mitäs tuumitte? Pitäisikö minun julkaista ennen ensin perjantaita uusi luku vai jaksatteko odottaa viikon verran? :D
Hyvää viikonloppua kaikille!
Charlotte