Luulin, että tuska helpottaisi, mutta se oli vain haavekuvitelma. Minä itkin kokonaisen viikon ennen kuin sain jotenkin pidettyä kyyneleeni kurissa. Seuraava viikko meni jo hieman paremmin ja kolmantena viikkona palasin jo tuttuihin rutiineihin. Mutta mikään ei oikeastaan tuntunut enää miltään. Suru oli tehnyt minusta alakuloisen olennon, joka ei jaksanut enää innostua mistään. Olin kuin ontto kuori, joka vain käveli pitkin linnan käytäviä tyhjä ilme kasvoillaan.
Alexin kuolema vaikutti minuun kaikilla mahdollisilla tavoilla. En ollut enää niin iloinen vaan pikemminkin hiljainen ja sulkeutunut. En puhunut enää paljoa vaan nyökkäilin tai pudistelin päätäni, jos joku joskus kysyi minulta jotain. Mutta en enää jaksanut esittää olevani kunnossa, kun en kerta ollut sitä. En silti ollut kertonut mitään Emmalle, vaikka se olisikin ollut helpottavaa. Mutta en halunnut hänen tuntevan syyllisyyttä siitä, että hän tiesi jotain salaista mitä hän ei voisi kertoa kenellekään muulle.
Aina iltaisin minä pujahdin ulos puutarhaan ja palasin puun luokse. Minä keinuin aina keskiyöhön asti ja tuijottelin taivaalle aivan kuin olisin odottanut jotain tapahtuvan. Mutta koskaan ei tapahtunut mitään, ei yhtään mitään.
– Nyt lopetat! Emma huudahti ja läimäytti minua kämmenellään poskelleni.
Hätkähdin ja katsoin tyttöä hölmistyneenä, en olisi koskaan uskonut, että hän kykenisi sellaiseen iskuun.
– Miksi sinä noin teit? kysyin hämilläni ja hieroin poskeani.
– Koska olet ollut omissa ajatuksissasi monta viikkoa. Et ole osallistunut kuninkaan illallisiin ja käytävillä huhutaan kaikenlaista, Emma sihisi hampaidensa välistä.
Sydämeni muljahti inhottavan tuntuisesti, kun hän mainitsi kuninkaan. Olin vältellyt häntä ja onnekseni olin onnistunut hyvin tehtävässäni. En ollut nähnyt Gabrielista vilaustakaan ja aloin jo epäillä, että hän itsekin halusi vältellä minua. Mutta hänen illalliskutsunsa sotivat sitä ideaa vastaan, että hän ei halunnut nähdä minua. Tai ehkä hän oli vain kohtelias, kuka tietää.
En silti ollut mennyt illallisille sillä en halunnut nähdä häntä. Olin onnistunut unohtamaan rakkauteni Gabrielia kohtaan, mutta epäilin itseäni ja sitä, että jos näkisin Gabrielin, niin minä jotenkin antaisin lukituille tunteilleni vallan ja tekisin itsestäni typerän hänen läsnäollessaan. Ja toiseksi Gabriel toi minulle Alexin mieleen. Vaikka he olivatkin täysin erilaisia niin muistin aina sen, että he olivat veljeksiä enkä voinut sille mitään, että aina kun ajatukseni harhailivat Alexiin tunsin sydämeni rutistuvan kasaan.
– Mitä minusta muka juorutaan? kysyin hieman varovasti sillä en ollut varma halusinko edes tietää mitä valheita palvelijat kertoivat minusta.
– Kaikenlaista, Emma mutisi hiljaa.
– Mitä kaikenlaista? kysyin turhautuneella äänellä.
– Palvelijat puhuvat sinusta ja jostain toisesta, Emma tuhahti.
– Kenestä toisesta? kysyin ja kurtistin kulmiani.
– No siitä ketä käyt aina iltaisin tapaamassa, Emma selitti pienen punan noustessa hänen poskilleen.
– Ketä minä sitten tapaan iltaisin? kysyin kiinnostuneena.
Emma katsoi minua melkein kylmästi ja sanoi vain:
– Kerro sinä.
– En ketään, sanoin totuudenmukaisesti.
– Et ketään, Emma toisti hieman yllättyneenä.
– Niin en ketään ja se on totuus. Hyvin köyhä ja väritön totuus, mutta kumminkin totuus, huokaisin syvään ja mietin miten palvelijoilla oli aikaa edes keksiä minusta juoruja.
– Mutta palvelijat kuiskivat, että sinut on nähty jonkun miehen kanssa....
Tietysti. Joku idiootti oli keksinyt, että tapailisin salaa jotain miestä. Hah! Olisipa se edes totta. Olisin mieluusti juossut iltaisin salaisiin tapaamisiin jonkun ihanan miehen kanssa kuin keinunut yksin tähtitaivaan alla masentuneena.
– Hienoa, todella hienoa, hihkaisin sarkastisesti, – minusta ei ole koskaan juoruttu mitään, tämähän on hauskaa ja imartelevaa. Ehkä sinä voisit värittää tarinaa hiukan. Sano, että olet nähnyt sen miehen, että hän on kovin komea ja ylväs, selitin, mutta Emma heitti minuun happaman katseen.
– En missään tapauksessa ruoki perättömiä huhuja, hän sanoi virallisesti.
– Etkö voisi tehdä poikkeusta, edes tämän kerran? kysyin muka surullisena.
– En todellakaan, Emma mutisi ja katseli minua varjo kasvoillaan, – kuningas ei ole kovinkaan iloinen näistä juoruista, Emma lisäsi napakasti.
Siristin silmiäni ja ristin vaistomaisesti käteni rintani päälle. Miksi Gabriel välitti juoruista? Tai miksi hän edes suuttuisi siitä, että minä tapailisin salaa jotain miestä jota ei ollut edes olemassa? Hän itse häpesi minua ja hän ei ollut tullut tapaamiseeni joten miksi hän välitti kenen kanssa vietin aikaani.
– Miten niin? kysyin varovasti.
– Monet väittävät, että se mies jota olet käynyt tapaamassa on herra Radolwski, Emma selitti ja sai minut nauramaan.
– Siis tarkoitatko, että he luulevat minun tapailevan Desmond Radolwskia? kysyin ällistyneenä.
Desmond oli ollut mukava ensimmäisellä tapaamisella, mutta kun hän oli hoitanut kättäni hän oli näyttänyt itsestään toisen puolen. Juuri sellaisen mistä en pitänyt. Vaikka hän olikin ollut kiltti ja huomaavainen niin silti en voinut olla huomaamatta yhtenäisyyksiä hänen ja Gabrielin välillä.
– Sinä siis myönnät tuntevasi hänet? Emma kysyi nopeasti silmät laajeten.
– Olen tavannut hänet pari kertaa, mutta viime tapaamisesta on jo kauan. Hän paketoi käteni sen miekkailuottelun jälkeen ja hän sai minut itkemään, mutisin hiljaa.
– Mitä hän teki? Emma kysyi huolestuneena.
– No minä ymmärsin hänen sanansa väärin, mutta silti hän käyttäytyi aika oudosti.
– Kuka tahansa joka joutuu viettämään aikaansa kuninkaan kanssa käyttäytyy varmasti oudosti muiden henkilöiden seurassa, Emma selvensi.
– Mitä sinä tarkoitat? kysyin nopeasti.
Emma huokaisi syvään ja selitti sitten:
– Desmond Radolwski on kuninkaan oikea käsi, melkein kuin veli. He ovat tunteneet toisensa lapsesta asti, he ovat matkustelleet yhdessä ja hän on kuninkaan neuvonantaja.
– Mutta eikö hän ole myös lääkäri?
– On ja hänelläkin on jonkinlaisia voimia, Emma huomautti.
– Minkälaisia? kysyin kiinnostuneena, mutta Emma vain pudisteli päätänsä.
– En tiedä.
Minua hieman huvitti kuinka typerä kuningas olikaan. Hän uskoi palvelijoiden juoruja. Se oli naurettavaa. Kaikki tiesivät, että juoruihin lisättiin puolet lisää eikä niitä kannattanut edes kuunnella.
Minä vain naurahdin mielessäni ja jatkoin tutkimuksen tekoa.
Sinä iltana menin kuninkaan illallisseurueeseen. Minut oli sijoitettu taas vanhaan paikkaani, jossa olin hyvin kaukana kuninkaan istumapaikasta. Mutta sillä hetkellä olin kiitollinen, sillä olisi ollut itsensä kiduttamista istua hänen vieressään.
Kun muut ruokailijat tulivat paikalle kului tovin ennen kuin palvelijat alkoivat tarjoilla ruokaa. Kurtistin kulmiani ja muutkin tekivät samoin. Gabriel puuttui, hän ei ollut paikalla.
– Eikö meidän pitäisi odottaa hänen majesteettiaan? yksi naisista kysyi palvelijalta, joka säpsähti naisen kolkkoa ääntä.
– Hänen majesteettinsa ei osallistu tänään illalliselle, palvelija sanoi nopeasti saaden minut hämmentymään.
Miksei kuningas tullut illalliselle? Missä hän oikein oli? Mitä hän teki? Kenen kanssa hän oli? Vaikka se ei tietenkään kuulunut minulle tippaakaan, ehkä hän oli tuomitsemassa taas kansalaisiaan kuolemaan tai teki jotain muuta mukavaa. Mutta minusta tuntui, että kuningas ei ollut koskaan ennen jättänyt illallisia väliin sillä huomasin kuinka muut seurueen jäsenet supisivat keskenään ja huokailivat kauhuissaan aivan kuin tämä olisi maailman loppu.
Minä vain istuin hiljaa paikoillani ja söin mukisematta ruoan, joka maistui todella hyvälle enkä suonut enää yhtäkään ajatusta kuninkaalle.
Seuraava päivä kulki samaa rataa. Aloitin aamulla tutkimukseni teon, mutta jouduin tyytymään tällä kertaa Esterin seuraan, joka kirjoitti puolestani. Sain taas kutsun illalliselle, mutta kuningas ei taaskaan ilmaantunut paikalle ja muutkin seurueessa kohisivat hieman hallitsijan puuttumista. Levottomuus valtasi minut, kun kolmantenakaan päivänä häntä ei nähty illallisella. Mietin oliko hänelle sattunut jotain? Oliko hän sairas? Ja miksi hän kutsui minut illalliselle, jos hän ei aikonut itse tulla paikalle.
Mieleni oli täynnä kysymyksiä ja join hieman viiniä rauhoittaakseni itseäni.
– Tämä on hieman omituista, yksi naisista mutisi ja huomasin hänen katsovan minua.
– Miten niin? kysyin muka ihan viattomasti, mutta halusin todellakin tietää missä Gabriel oikein oli.
– Yleensä kuningas ei ole koskaan pois illallisilta ja nyt häntä ei ole nähty kolmeen päivään, nainen selitti minulle.
Katsoin häntä hämilläni. Kukaan ei siis ollut nähnyt häntä. Miten se oli edes mahdollista? Ei kuningas voinut noin vain kadota. Hänellä oli joka päivä tapaamisia ja kokouksia tai ainakin oletin niin. Joten miten kukaan ei muka ollut nähnyt häntä?
– Voisiko hän olla sairas? ehdotin ja sain naisen tyrmistyneen katseen itseeni.
– Kuningas ei ole koskaan sairas.
– No, entä jos hän on lähtenyt lomalle, sanoin ja hymyilin hieman, kun kuvittelin miltä Gabriel näyttäisi shortseissa.
– Se ei ole mahdollista, kuningas ei koskaan lomaile, koska se on täysin turhaa.
Minä vain nyökkäsin ja mietin missä hän sitten oli. Mutta hän voisi olla ihan missä vain. Ja olisi typerää kuluttaa voimia siihen, että pohtisin missä Gabriel oli tällä hetkellä. Olin varma, että hän ei suonut minulle ajatustakaan joten minäkään en ajatellut häntä.
Kun illallinen päättyi odotin, että muut ruokailijat lähtivät ensin ennen kuin itse raahauduin pois pöydästä. Minä kävelin ajatuksissani ruokasalista ulos ja törmäsin johonkin tai johonkuhun, joka seisoi siinä edessäni tukkien tieni.
[Kirjailijan kommentti:] Hello! Kiitos kaikista tykkäyksistä ja kommenteista! Tämä oli tällainen täyteluku ja ehkä julkaisen vielä uuden luvun jo ennen perjantaita :)
Charlotte