Mitä olinkaan ajatellut aamulla, että tänään tapahtuisi varmaan jotain hyvää. No olin väärässä. Todella väärässä. Tänään ei todellakaan tapahtuisi mitään hyvää vaan tänään tapahtuisi jotain kamalaa. Kuningas myisi minut orjaksi jollekin pienelle partasuulle, joka halusi vain minut leikkikalukseen. En aikonut suostua sellaiseen. En missään nimessä.
Kuningas ehkä pystyi pakottamaan minut nukkumaan vieressään, mutta se oli täysin eri asia kuin se, että hän myi minut louhoksien vuoksi.
Kävelin edes takaisin pitkin huonettani ja odotin Emmaa jonka olin kutsunut luokseni jo aikoja sitten. En tiennyt missä hän viipyi, mutta hän oli ainoa joka voisi tietää vastauksia kysymyksiini jotka myllersivät pääni sisällä.
Kun vihdoin ja viimein oveni aukeni tiesin sen olevan Emma sillä hän enää harvemmin koputti tullessaan sisälle.
– Mikä on hätänä? hän kysyi huomattuaan epätoivoisen ilmeeni.
– Keitä ne partasuut ovat? kysyin hädissäni ja huomasin käsieni tärisevän.
– Ketkä? Emma kysyi kummissaan.
– No ne miehet kuninkaan seurassa?! kiljuin ja lysähdin sängylleni istumaan.
Emman kasvoille nousi rauhoittava hymy ja hän sanoi:
– Maahisia.
– Mitä? kysyin hämilläni ja rapsin niskaani hermostuneena.
– He ovat maahisia, Emma selitti.
– Mutta olen aina luullut, että ne ovat ihan minimaalisia, selitin hämilläni.
– Niinhän ne ennen olivatkin, mutta nyt ne ovat risteytyneet ihmisten ja muiden olioiden kanssa. Sen vuoksi heidän perimänsä on muuttunut ja he ovat isompikokoisia, Emma selitti naurahtaen ja sai minut säpsähtämään.
Maahiset olivat risteytyneet ihmisten kanssa! Eli tuo typerä maahinen odotti, että synnyttäisin hänelle jälkeläisen! Voi hyvä luoja! En todellakaan, en missään nimessä aikoisi antaa sen kamalan maahisen koskea itseeni pitkällä tikullakaan!
– Kuningas aikoo myydä minut heille...tai sille yhdelle...joka on ilmiselvästi joku pervo, mutisin hiljaa ja pudistelin päätäni raivokkaasti.
– Tarkoitat varmaan heidän johtajaansa Anselia, Emma valisti ja sai minut kurtistamaan kulmiani.
– Mikä nimi se on? En todellakaan halua mennä jalkavaimoksi jollekin sellaiselle jonka nimi on Ansel, tuhahdin.
Emma istahti minun viereeni ja hän yllättäen halasi minua.
– Älä nyt, ei kuningas varmastikaan aio myydä sinua, hän lohdutti minua.
– Mutta se maahinen sanoi, että kuningas saisi jotkut louhokset sadaksi vuodeksi vuokralle ja ensimmäisistä kahdestakymmenestä vuodesta ei tarvitsisi maksaa, selitin ja toivoin, että Emma sanoisi ettei kuningas koskaan suostuisi sellaiseen.
Mutta Emman kasvoille nousi mietteliäs ilme ja hänen huuliltaan lipsahti:
– Oho.
– Mitä oho? kysyin kimeällä äänellä.
Emma laski katseensa maahan ja näin hänen ilmeestään, että hän mietti tarkoin mitä sanoisi, ettei hän saisi minua sekoamaan.
– Maahiset eivät ole koskaan suostuneet vuokraamaan louhoksiaan, Emma sanoi hiljaa.
Suuni loksahti auki ja pomppasin sängyltä ylös. Tämä ei voinut olla totta! Kuningas myisi minut varmasti. Hän saisi louhokset itselleen sadaksi vuodeksi ja ne olivat täynnä timantteja ehkä jopa kultaa. Gabriel rikastuisi silmänräpäyksessä ja hän voittaisi enemmän kuin häviäisi. Hän vain antaisi minut Anselille ja hän saisi louhokset itselleen. Minun ei tarvinnut miettiä kahdesti suostuisiko kuningas maahisen ehdotukseen.
– Ei...ei...se on minun loppuni...voi miksi minun piti mennä kävelemään pitkin linnaa? Voi ei...minä kuolen sinne, ihan varmasti kuolen, nyyhkytin ja tunsin kuinka kyyneleet alkoivat virrata pitkin poskiani.
Emma katsoi minua hädissään, hän ryntäsi luokseni ja silitti käsivarttani rauhoittavasti.
– Ei maahiset ole niin pahoja, Emma sanoi saaden minut säpsähtämään.
– Ei vai! kiljaisin, – oletko nähnyt niiden parrat! Ja se johtaja sanoi, että ihmiset ovat taitavia makuuhuoneessa! Mitä luulet, että se tekisi minulle! huusin ja juoksin vaatehuoneeseeni.
Minun pitäisi lähteä täältä ennen kuin kuningas ehtisi myymään minua. Voisin mennä Vincentin luokse ja hän pystyisi auttamaan minua pakenemisessa. Hän varmasti tiesi miten pääsisin jonnekin muualle niin, että kuningas ei saisi tietää.
– Elle, etköhän sinä liioittele, Emma totesi, – tuskin kuningas myy sinua.
– Luuletko niin!? kysyin sarkastisesti, - kaiken sen jälkeen mitä olen tehnyt! Minä nöyryytin häntä! Melkein voitin hänet miekkailussa ja...voi hyvänen aika...jos hän myy minut niin minä kuolen, huokaisin ja yritin etsiä jotain laukkua tai kassia johon voisin laittaa vaatteita, mutta en löytänyt mitään.
Kävelin lamaantuneena peilipöytäni luokse ja istahdin tuolille. Emma yritti lohduttaa minua, mutta en jaksanut kuunnella hänen surkeita piristysyrityksiään. Lopulta hän lähti ja jätti minut yksin rypemään itsesääliin. En tiennyt mitä ajatella. Voisiko Gabriel myydä minut? Voisiko hän luopua minusta niin helposti? Mutta ei hän ollut myöntänyt pitävänsä minusta. Hän oli vain hokenut, että olin hänen pikku ihmisensä ja se punainen hiuskiehkura ei ollut mikään luotettavin lähde hänen tunteistaan. Se oli ehkä vain hetkellinen häiriö kuninkaan ajatuksissa. Ja se mitä hän sanoi minulle Desmondin läsnä ollessa poltteli vieläkin sydäntäni. En voisi koskaan unohtaa hänen sanojaan.
Jonkin ajan kuluttua Emma tuli uudestaan luokseni. Nyt hänen kasvoillaan oli hieman varovainen ilme ja hän oli selvästi vaivaantunut.
– Sinut on kutsuttu päivälliselle, hän sanoi hiljaa.
– Ei! kiljaisin vaistomaisesti.
– Ja...ja.., Emma änkytti, mutta hän ei saanut sanottua lausettaan loppuun, kun neiti Giorges ryntäsi huoneeseen kaksi mekkoa käsissään.
– Ja kuningas haluaa, että puette päällenne puvun joka tuo avunne esille, neiti Giorges sanoi kopeasti.
Suuni loksahti auki ja kasvoni punehtuivat tuohtumuksesta.
– En todellakaan mene päivälliselle noissa! kiljuin, kun näin mekkojen kaula–aukot jotka eivät jättäneet mielikuvitukselle mitään sijaa.
Amelia ei kuitenkaan kuunnellut minua, hän pakotti minut sermin taakse ja puki minut tummansiniseen mekkoon, jonka kaula–aukko oli aivan liian avara. Se...se oli jotain järkyttävää.
– En aio pukeutua tähän, sanoin heti ja revin mekkoa yltäni.
– Teidän on pakko, Amelia huomautti närkästyneenä käytökseeni.
– En! Minä en nöyryytä itseäni menemällä päivälliselle, kuin mikäkin kyläluuta! Minä pukeudun sellaiseen mekkoon kuin itse haluan ja jos kuningas ei pidä siitä, niin ihan sama! kiljuin ja kävelin vaatehuoneeseeni.
Revin hyllystä alas yksinkertaisen vaaleanpunaisen leningin jossa oli pitkät hihat, tarpeeksi siedettävä kaula–aukko ja ihana pitsi helma.
Amelia katsoi minua hetken aikaa hämmentyneenä, mutta samalla ihaillen. Hän selvästi piti päättäväisyydestäni sillä hän sanoi hymyillen:
– Hyvä on. Te saatte tehdä miten itse haluatte.
– Kiitos, mutisin hiljaa.
Jätin hiukseni auki ja laitoin kaulalleni korun, yksinkertaisen hopeisen ketjun jossa oli pieniä timantteja. Katsoin vielä kerran kasvojani jotka olivat hyvin kalpeat. Huokaisin syvään ja lähdin huoneestani.
Kävelin vaitonaisena ruokasaliin joka oli tullut liian tutuksi minulle. Palvelija ohjasi minut kuninkaan vieressä olevaan tuoliin. Käteni tärisivät ja tunsin hien vyöryvän pitkin selkääni, kun ajattelin mitä ruokailun aikana tai sen jälkeen tapahtuisi. Ei mitään hyvää. Sen tiesin sanomattakin. Odotin kärsimättömänä muita ruokailijoita, halusin tämän jo olevan ohi, mutta tiesin, että päivällisestä tulisi hyvin pitkä.
Maahiset tulivat ensin esiin, he eivät kuunnelleet palvelijoita vaan istuivat ihan minne halusivat. Partasuu johtaja Ansel tunki viereeni ja väläytti terävää hammasrivistöään minulle saaden minut irvistämään.
Miksi hän hymyili noin? Oliko Gabriel tehnyt minusta kaupat?
Mietin mielessäni ja yritin pitää itseni rauhallisena, vaikka se olikin vaikeaa. En voinut olla haistamatta epämiellyttävää tuoksua, joka lähti Anselista. Hän ei ilmeisesti peseytynyt kovinkaan usein tai sitten hänen henkensä haisi.
Laskin käteni syliini ja räpläsin mekkoni kangasta, kunnes kuulin oven narahtavan. Nostin katseeni ylös ja näin heti Gabrielin, joka täytti salin läsnäolollaan, hän käveli hyvin vakavan ja jylhän oloisena täysin valkoisessa asussa omalle paikalleen.
Minua pelotti suunnattomasti, en edes uskaltanut katsoa Gabrielia sillä pelkäsin näkeväni hänen silmistään tuomioni. Minä vain tuijotin tuttuun tapaani pöytää ja yritin pitää tunteeni kurissa. En saisi itkeä tai näyttää sitä, että olin hermostunut. Mutta kuka tahansa näki, että olin kuin hermoraunio.
– Kuinka vanha te olette? Anselin ääni kysyi vieressäni, kun palvelijat toivat ruoat eteemme.
Katsoin lautastani hetken aikaa ja otin haarukan käteeni.
– Herrasmies ei koskaan kysy naisen ikää, huomautin ja näykin ruokaani.
– Kuka on sanonut, että olen herrasmies? Ansel röhki saaden minut melkein tukehtumaan ruokaani.
– Ei kukaan jolla on silmät päässä, mutisin hiljaa.
– Anteeksi mitä? maahinen kysyi selvästi loukkaantuneena.
– Neiti vain vastasi kysymykseenne, eikö niin? Gabrielin kylmä ääni sanoi ja minä nostin vaistomaisesti katseeni hänen silmiinsä jotka tuijottivat minua myötätuntoisina.
Miksi hän katsoi minua noin? Miksi hän sääli minua?
Minä menin melkein paniikkiin, sydämeni muljahti ja tartuin nopeasti pikariin kiinni.
– Olen kuusitoista vuotias, valehtelin ja join viiniä ahnaasti.
En tiedä miksi en kertonut totuutta ehkä ajattelin, että maahisilla olisi jonkinlaisia arvoja, että he eivät kajoaisi nuoriin lapsiin. Ja sitä paitsi minä olin nuoren näköinen, eivätkä tämän maailman kansalaiset tienneet miten meidän maailmassamme laskettiin ikä.
Gabriel hämmentyi selvästi sanoistani, hän katsoi minua epäluuloisena, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään.
– Niin nuori! Ansel huudahti, – no sinä olet kyllä aika heiveröinen.
– Jos tuo oli kohteliaisuus niin kiitos, murahdin.
Ansel vain nauroi ja tunsin kuinka hän taputti reittäni karvaisella kädellään, minä jähmetyin kuin patsas aloilleni. En tiennyt mitä tehdä. Olisin halunnut huutaa ja kiljua, lyödä miestä ja heittää viinit hänen kasvoilleen, mutta en pystynyt. Minä menin täysin lukkoon. Hän todellakin lähenteli minua ruokapöydässä kuninkaan läsnä ollessa. Tuo maahinen oli päästään vialla.
Riuhtaisin jalkani vapaaksi aivan liian kovaa, keikahdin ja tipahdin suoraan lattialle selälleni.
Maahiset katsoivat minua nauraen, mutta Gabriel tyytyi vain vilkaisemaan minua kulmiensa alta.
– Tuokaa neidille uusi tuoli, kuningas käskytti palvelijoita aivan kuin olisi ollut tuolin vika, että kaaduin.
Minä nousin hieman vaivalloisesti ylös ja pyyhin olemattomia pölyjä mekostani nolostuneena. Palvelija kantoi rivakasti uuden tuolin minulle ja asetti sen samalle paikalle maahispervon viereen. Minä siirsin tuolia varovasti lähemmäksi kuningasta ja toivoin mielessäni, ettei tuo typerä maahinen enää koskisi minuun.
Mutta yllättäen Gabriel kumartui eteenpäin maahisjohtajaa kohti ja sanoi pelottavalla äänellä:
– Omassa valtakunnassanne voitte tehdä ihan mitä haluatte, mutta kun olette täällä noudatatte minun sääntöjäni. Kun olemme ruokapöydässä niin syömme, emme lähentele vierustoveria tai puhu törkeyksiä.
Maahisjohtaja punastui ja nyökkäsi sitten. Minä istahdin tuolilleni ja huokaisin itsekseni helpotuksesta. Ainakin saisin syödä viimeisen ruoan linnassa rauhassa enkä joutuisi sietämään maahisen lähentelyä.
Mutta en voinut vieläkään käsittää sitä, että Gabriel oikeasti voisi myydä minut kuin olisin mikäkin orja. Mutta sitten tajusin sen. Minähän olin orja. Olin ollut orjaleirillä, minulla oli ollut leima kädessäni, mutta minut oli myyty. Olin siis oikeasti orja. Minä olin kuninkaan orja. En ollut tutkija tai palvelija vaan niinkin mitätön, kuin orja. Siksi kaikki muut kohtelivat minua kuin roskaa. Siksi he eivät halunneet tutustua minuun. He näkivät minut orjana, vaikka leima oli jotenkin poistettu kädestäni, niin silti he kaikki tiesivät totuuden.
Lysähdin melkein kuin kasaan tuolilleni, kun ymmärsin kaiken. En välittänyt siitä, että kuningas heitteli kysyviä katseita suuntaani, hän ei kuitenkaan sanonut mitään joten minun ei tarvinnut puhua hänelle. Istuin vain siinä vaitonaisena ruokailun loppuun asti ja join viiniä joka sai minut rauhoittumaan. Olin orja. Siitä se kaikki johtui. Siksi kuningas häpesi minua. Kaikki palaset loksahtivat paikoilleen ja olisin voinut nauraa helpottuneena, kun vihdoin ja viimein ymmärsin miksi kaikki vihasivat minua niin paljon.
– Kiitos erittäin loistavasta päivällisestä, Anselin ääni kaikui korvissani, – nyt meidän on kuitenkin poistuttava ja palattava kotiin.
– Ilo on täysin minun puolellani, oli mukavaa tehdä kauppaa teidän kanssanne, Gabriel sanoi hyvin ystävällisellä äänellä joka sai minut varuilleni.
Hän ei koskaan ollut ystävällinen ja jos hän oli niin siihen liittyi aina jotain muuta.
– Kuin myös, on ilo saada jälleen ihminen seuraamme, Ansel sanoi ja vilkaisi minua virnistäen.
Hänen sanansa viilsivät sydämeni auki. Olisin voinut purskahtaa itkuun, mutta en näyttänyt heikkouttani. Kaikki väri pakeni kasvoiltani ja luulin kuolevani siihen paikkaan. Gabriel oikeasti myi minut maahisille. Hän oikeasti myi minut.
Miten hän pystyi siihen? Miksi? Miten?
– Haluaisin kuitenkin hyvästellä ihmiseni kahden kesken, Gabriel sanoi tällä kertaa tutulla jäätävällä äänellä saaden minut säpsähtämään.
Minä kuulin kuinka maahiset nousivat tuoleiltaan ja kävelivät pois salista jättäen minut kahdestaan petturin kanssa jota minä niin rakastin.
[Kirjailijan kommentti:] Oh no! Kuningas taitaa olla todella tunteeton, kun hän noin vain pystyy myymään Ellen maahiselle. No miten Ellen käy selviää huomenna, kun julkaisen uuden luvun. Toivottavasti jaksatte odottaa siihen asti :)
Ja pahoittelut, että en ole vastannut kaikkiin kommentteihin, mutta jostain syystä wattpad vain lataa ja lataa.
No, mutta toivotan teille kaikille oikein hyvää uutta vuotta 2016!
Charlotte