Katsoin itseäni sadannen kerran peilistä. Olin pukeutunut koko mustaan miekkailijanasuun joka oli kokoa liian suuri. Olin valinnut sen tahallani sillä en halunnut ottaa riskiä, että kukaan epäilisi sukupuoltani. Varmuuden vuoksi olin pukenut korsetin joka kiristi alleen jo valmiiksi lättänän poveni. Kasvoni olivat maskin peitossa ja hiukseni olivat paitani sisällä.
Huokaisin syvään ja istahdin alas pukuhuoneen jakkaralle. Minulle oli kerrottu, että minut kutsuttaisiin saliin, kun vuoroni tulisi ja olin odottanut jo ainakin tunnin.
Aina välillä venyttelin hieman pysyäkseni vetreänä. Mutta se tuntui typerälle sillä tiesin, että tarvitsisin enemmänkin taitojani kuin lihaksiani ottelussa.
Sydämeni tykytti tuhatta ja sataa rinnassani saaden minut hikoilemaan kuin sika jota paistettiin. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittaa itseni, mutta en voinut mitään sille, että mietin koko ajan mitä tapahtuisi jos kuningas oikeasti yrittäisi tappaa minut.
En ehtinyt miettiä asiaa kauempaa kuin ovi aukeni ja nuori nainen tuli esiin. Hän hymyili minulle rohkaisevasti ennen kuin hän niiasi aivan kuin olisin ollut joku tärkeämpikin henkilö.
– Seuratkaa minua, palvelija sanoi ja johdatti minut samaan saliin jossa olin itse katsellut kuninkaan otteluita.
Kuulin yleisön puheensorinan joka vaimeni, kun he näkivät minun saapuvan.
Kävelin keskelle salia punaiselle matolle ja näin Gabrielin jonka ruskeat hiuksensa olivat tehneet paluun. Ne olivat kasvaneet kurittomasti ja hipoivat jo hänen hartioitaan saaden hänen armottomat kasvonsa näyttämään hieman lempeämmiltä. Kuningas katsoi minua tarkasti synkillä silmillään aivan kuin hän olisi yrittänyt selvittää salaisuuteni.
Toivoin todellakin ettei hän huomaisi minun olevan lyhyempi ja hoikempi kuin aikaisemmat vastustajat. Mutta hän ei tajunnut, että olin ihminen sillä hän asetteli rauhallisin elkein naamionsa kasvoilleen. Henkäisin helpottuneena ja kumarsimme toisillemme. Samalla kiitin luojaa mielessäni, ettei Gabriel tai tuomari olleet pyytäneet minua poistamaan maskia kasvoiltani ennen ottelua sillä tiesin, että tervehdys piti tehdä ilman naamiota. Mutta ilmeisesti se sääntö ei ollut niin tärkeä, ehkä kuningas oli itse unohtanut sen tai hän ei vain halunnut pitkittää ottelun alkamista muodollisuuksilla.
– Etes–vous prets? tuomari kysyi haluten tietää olimmeko valmiita.
Minä nyökkäsin vain ja näin Gabrielin tekevän samoin.
– Allez! tuomari huudahti ja miekkailu alkoi.
Tuijotin vain paikoillani kuningasta joka oli ottanut jo hyökkäysasennon. Olin kuin jäätynyt paikoilleni ja Gabriel varmasti luuli minun olevan helppo vastustaja. Mutta hän luuli väärin. Kun hän hyökkäsi minua kohti väistin hänet ketterästi ja osuin miekallani melkein häntä kylkeen. En oikeasti halunnut satuttaa kuningasta, mutta en voisi mitään jos joutuisin pakon edessä sivaltamaan pari haavaa häneen.
Ajatukseni katkesivat äkisti, kun miekkamme kalahtivat yhteen ja aloitimme toden teolla ottelun.
Minä olin taitava, se minun piti myöntää. Olin todellakin oppinut miekkailemaan hyvin. Todella hyvin. Sen huomasi myös yleisö joka huokaili sen mukaan, kun miekkamme koskettivat toisiaan. Käteni muisti kuin ulkoa jokaisen liikkeen jonka Vincent oli opettanut minulle. Minä olin nopeampi kuin Gabriel. Pystyin aistimaan hänen liikkeensä ennen kuin hän edes liikahti. Minä tiesin mihin hän iskisi. Olin kuin elementissäni, kun sain pidellä miekkaa joka totteli minua kuin meidät olisi luotu toisillemme. Se tunne oli mahtava. Minä rakastin miekkailua, minut oli kuin luotu siihen.
Mutta harmikseni kuningas ei ollut samaa mieltä. Hänen yrityksensä saada minut häviämään alkoivat muuttua epätoivoisiksi. Hän käytti aivan liian paljon voimaa mikä ei ollut miekkailun salaisuus. Hän unohti ajatella ja käyttää taitojaan. Hän luuli voivansa lyödä minut maahan, mutta se ei onnistunut. Olin parempi kuin hän ja hän tiesi sen. Minä aistin sen hänestä, hän oli turhautunut ja hän tiesi ettei hän voittaisi tätä ottelua.
En tiedä miten tein sen, mutta sain ahdistettua kuninkaan salin nurkkaan, yleisö kohahti. Kuningas seisoi ahdistettuna seinää vasten, hänellä ei ollut pako paikkaa.
En voinut tappaa häntä, enkä olisi koskaan aikonut tehdä niin sillä miten olisinkaan voinut satuttaa Gabrielia. Minun piti vain näyttää hänelle, että olin parempi, että minä voitin hänet. Mutta en voittaisi ottelua tappamalla vastustajaa vaan lyömällä hänen miekkansa maahan.
Minä heilautin miekkani sivulle ja juuri kun valmistauduin lyömään kuninkaan miekan irti hänen kädestään, Gabriel teki jotain yllättävää. Hän potkaisi rannettani, hän potkaisi sitä hyvin kovaa saaden minut parahtamaan kivusta. Minä jouduin päästämään irti miekasta joka tipahti kolisten jalkojeni juureen. Gabriel tönäisi sen heti kauemmaksi ja tiesin hänen virnistävän voitonriemuisesti maskinsa takana.
Gabriel huitaisi minua miekallaan, minä hypähdin nopeasti taaksepäin ja pitelin samalla kättäni jossa tunsin jyskyttävän kivun joka levisi sormiini. En tiennyt mitä tehdä aivoni löivät tyhjää, vaikka jalkani liikkuivat vaistomaisesti ja väistelin Gabrielin miekkaa aivan kuin kehoni olisi liikkunut itsestään. Kuulin kuinka katsojat kohahtelivat jokaisen hypyn ja väistöliikkeen jälkeen. Gabriel sen sijaan suuttui, huomasin sen hänen olemuksestaan. Hän hyökkäsi minua vastaan paljon aggressiivisemmin kuin miekkailun alussa. Gabriel harhautti minua, ensin hän liikahti vasemmalle, mutta hän löikin miekallaan oikealle. Minä ehdin juuri ja juuri väistämään terävän kärjen, mutta tasapainoni horjui ja kaaduin selälleni matolle. Ilma pakeni keuhkoistani ja haukoin henkeä maskin takana.
Katsojat huudahtivat, he tiesivät mitä nyt tapahtuisi. Minä kuolisin. Gabriel asteli varmana eteeni, hän heilutti miekkaansa päänsä päällä valmiiksi iskemään minua kuolettavasti.
Minä ryömin taaksepäin lattialla kuin mikäkin pelkuri. Mutta en tiennyt mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Hän aikoisi tappaa minut! Hän todellakin aikoi painaa miekan sydämeni lävitse ja juhlia voittoa.
Mitähän tapahtuisi, kun hän huomaisi, että hän tappoi minut? Pikku ihmisensä? Sydämeni hakkasi kurkussani asti, tunsin sen jokaisen pompahduksen ja olisin voinut vannoa, että kuulin kuolinkellojen soivan korvissani. Olin tuomittu, todellakin. Minä kuolisin aivan kuten Vincentin tytär oli kuollut.
Mitähän Vincentkin ajattelisi minusta? Hän oli ollut oikeassa. En koskaan ajatellut tekojeni seurauksia ja tässä minä nyt olin, maassa odottamassa kuolettavaa iskua.
Gabriel iski miekan täysillä kohti minua, minä pyörähdin nopeasti oikealle. Miekka osui lattiaan ja teki reiän punaiseen mattoon. Henkäisin helpottuneena, mutta tajusin olevani typerä sillä kuningas oli jo nostanut miekkansa uuteen iskuun. Tällä kertaa tiesin että en ehtisi sen alta pois. Se iskeytyisi suoraan pehmeän ihoni lävitse ja tappaisi minut sekunneissa.
– Armoa! kiljaisin niin kovaa kun pystyin.
– Halte! tuomarin käskevä ääni karjaisi pysäyttääkseen ottelun.
Miekka pysähtyi parin sentin päähän rinnastani jossa sydämeni sykki epätasaiseen tahtiin.
– Armoa...armoa teidän majesteettinne, kuiskasin hengästyneenä ja helpottuneena.
En ollut kuollut, en ainakaan vielä. Gabriel oli varmasti tunnistanut ääneni. Se ei ollut raavaan miehen ääni vaan pelokkaan ihmisen ääni.
Gabriel tiputti miekkansa lattialle ja otti kovakouraisesti kasvoiltani maskin pois. Yleisö kohahti tajutessaan, että se olin minä. Tutkija, mitätön ihminen, kuninkaan lemmikki.
Kuulin Gabrielin henkäisevän naamionsa takana yllättyneenä.
Ennen kuin ehdin sanoa mitään hän tarttui käsivarteeni kiinni ja repi minut ylös. Hän ei päästänyt minusta irti vaan retuutti minut perässään katsojien katsellessa meitä hämmentyneinä. Kuulin supinaa takaamme, kun yleisö aloitti spekulaatiot miten pieni ihmistyttö oli melkein voittanut mahtavan kuninkaan. Virnistin itsekseni, mutta tajusin sitten, että minulla ei ollut mitään syytä iloita. Minun piti jotenkin selvitä kuninkaasta ja se ei todellakaan olisi helppo juttu.
Gabriel veti minut mukanaan omasta ovestaan. Kävelimme hetken aikaa melkein pimeää käytävää pitkin, kunnes tulimme pieneen kynttilöillä valaistuun huoneeseen.
Gabriel repi oman naamionsa kasvoiltaan paljastaen ruskeat hiuksensa jotka olivat aivan sekaisin, hätkähdin hieman. Olin kuvitellut näkeväni pikimustat hiukset, mutta ne olivatkin normaalit. Ehkä hän ei kuitenkaan ollut vihainen minulle ainakaan niin vihainen.
– Oletteko te hullu! hän karjaisi saaden tärykalvoni melkein puhkeamaan, – haluatteko oikeasti kuolla vai mitä te oikein pelleilette!?
Ehkä minun piti niellä aikaisemmat sanani. Hän oli vihainen, todella vihainen.
– En t–tiennyt, että te oikeasti tapatte joskus vastustajanne. Luulin sen olevan vain palvelijoiden liioittelua, mutisin hiljaa ja pidin katseeni maassa.
– Liioittelua! Gabriel toisti naurahtaen ivallisesti, – miekkailu on laji jossa eloon jää vain vahvimmat! Heikot karsitaan pois!
Gabriel ei sittenkään ollut vihainen minulle, hän oli raivoissaan. Hän riuhtoi vaatteitaan pois päältään paljastaen vaalean ylävartalonsa ja näin selvästi vatsalihakset. Minä punastuin, mutta Gabriel oli liian tuohduksissaan tajutakseen, että hän riisui minun läsnä ollessani itsensä melkein kokonaan alasti.
– O–olen pahoillani, sanoin hiljaa ja yritin pitää katseeni jossain muualla kuin kuninkaan ihossa, joka kimmelteli hikisenä kynttilän valossa.
– Olette pahoillanne! Gabriel karjaisi ja käännähti puoleeni hiukset villisti heilahtaen – ette voisi olla enää pahoillanne, jos olisin iskenyt miekkani teidän sydämenne lävitse! hän karjaisi ja asteli uhkaavasti minua kohti silmät leiskuen, – senkin typerä ihminen! hän huusi vasten kasvojani ja olin varma, että tunsin poskelleni lennähtävän hänen sylkeään.
Nyrpistin nenääni ja pyyhin vaistomaisesti kasvoni hihaani. En todellakaan kuuntelisi kuninkaan haukkumista. Hän itse oli potkaissut minua ja nyt hän syytti minua typeräksi. Hän itse oli typerä käyttäessään vilpillisiä keinoja voittaakseen.
– Te itse olette typerys! huudahdin vastalauseen. – olette vihainen minulle, koska minä olisin voittanut teidät ellette olisi käyttänyt likaisia keinoja! kiljaisin, mutta kuningas ei välittänyt sanoistani.
Hänen silmänsä olivat tummuneet ja tiesin, ettei hän todellakaan aikoisi päästää minua helpolla.
– Kukaan ei ole kieltänyt jalkojen käyttöä miekkailussa, Gabriel sihisi hampaidensa välistä ja tuijotti minua hyvin vihaisesti, hänen otsansa oli kurtussa ja hänen kaulallaan oleva verisuoni oli pullistunut hieman.
– Ehkä sitä ei lue säännöissä, mutta se on epäurheilijamaista! kivahdin, vaikka tiesin ettei siitä ollut mitään hyötyä.
Gabriel oli omasta mielestään oikeassa ja hän ei koskaan myöntäisi, että olin meinannut voittaa hänet.
– Älkää viitsikö! Te yritätte vierittää syyn minun niskoilleni. Tiedättekö kuinka pahalta minusta olisi tuntunut jos olisin tappanut teidät?! Gabriel raivosi.
– Minä makasin maassa jalkojenne juuressa ilman miekkaa, olin täysin avuton...joten miksi olisitte tappanut minut? Koska te pelkäsitte minua, piditte minua uhkana sillä olin teitä parempi, huusin ärtyneenä.
Gabriel naurahti ivallisesti ja nosti kätensä molemmin puolin lantiotaan.
Miksi hänen piti tehdä niin?
Hän näytti niin jumalaisen hyvältä. Olisin voinut hyökätä hänen kimppuunsa ja suudella hänet tainnoksiin jos en olisi ollut niin vihainen hänelle.
– Luuletteko, että miekkailin kaikilla mahdollisilla taidoillani? Gabriel kysyi ääni sääliä tihkuen, – jos olisin, niin makaisitte salin lattialla kuudessa eri osassa.
– Ette voi olla noin itsekeskeinen! huudahdin ja astuin uhkaavasti yhden askeleen Gabrielia kohti, – ettekö te voi myöntää, että olin parempi, kuin te? kysyin ja osoitin häntä sormellani kuin yleinen syyttäjä.
– Miten voisin myöntää jotain sellaista mikä ei ole totta? kuningas kysyi virnistäen.
Olisin voinut kuristaa hänet siihen paikkaan. Miten hän oli niin ylimielinen? Miten hän pystyi käyttäytymään näin? Hänellä oli niin monta eri persoonaa päänsä sisällä, että en edes enää pysynyt laskuissa mukana.
– Olette pelkuri, tuhahdin äänekkäästi ja se oli virhe.
Gabrielin silmissä välähti, hän suorastaan ryntäsi eteeni ja painoi kätensä molemmin puolin hartioitani työntäen minut kovakouraisesti seinää vasten. Minä ähkäisin kivusta joka tuntui hetken aikaa selässäni, mutta Gabriel ei välittänyt. Hänen kasvonsa olivat aivan lähellä omiani. Aivan liian lähellä. Hän kumartui vielä lähemmäksi mikä ei ollut enää kovinkaan säädyllistä. Hänen huulensa olivat siinä ihan edessäni, minun olisi tarvinnut vain nojata eteenpäin ja suudella häntä. Mutta en tehnyt niin.
– Te itse olette pelkuri, Gabriel sähähti kuin kissa ja tuijotti minua suoraan silmiin, – pakenitte toisesta maailmasta tänne ja kuvittelitte saavanne uuden alun! Mutta kukaan ei voi paeta menneisyyttään! Ei kukaan!
Itse asiassa en loukkaantunut hänen sanoistaan, en edes kuullut niitä kovinkaan hyvin sillä koko keskittymiskykyni meni itseni hillitsemiseen, etten olisi suudellut häntä.
Minä tunsin omituisen vetovoiman välillämme. Aivan kuin joku olisi pingottanut näkymättömän langan väliimme joka lyhenisi koko ajan. Ajautuisimme toistemme syliin väkisinkin, vaikka kuinka yrittäisin vastustella häntä.. Mutta en itse päässyt tuosta tilanteesta eroon, en halunnut näyttää olevani heikompi kuin hän. Minä käytin Gabrielin negatiivista energiaa hyväkseni ja imin sen itseeni kuin sieni.
– En olisi tullut tänne, jos olisin tiennyt kuinka narsistinen kuningas täällä hallitsee. Olisin mennyt mieluummin, vaikka helvettiin, syljin sanat suustani niin ivallisella äänellä, että säikähdin itsekin.
Gabriel murahti aivan kuin hän olisi halunnut purra kaulani poikki tai kuristaa minut hengiltä. Hänen katseensa oli taas arvaamaton, en voinut tulkita siitä mitään. Silmät palaen hän heilautti kättään lattian suuntaan saaden minut hämilleen. Kuului kirskuntaa, lattia alkoi elämään omaa elämää. Siihen ilmestyi reikä, iso epätasainen reikä jonka reuna osui varpaisiini.
Lämmin hehku paiskautui sisään huoneeseen, se muuttui nopeasti tulikuumaksi. Lämmön mukana tuli haju palaneen lihan lemu, joka tunkeutui sieraimiini saaden minut voimaan pahoin. Yritin siirtyä kauemmaksi reiän luota, mutta Gabriel esti minua liikkumasta. Hän painautui koko vartalollaan minua vasten saaden minut melkein rutistumaan hänen ja seinän väliin.
Katsoin kauhuissani reikään jonka alapuolella näkyi tulipunaiset liekit jotka nuolivat kivisiä seiniä joita pitkin luurankomaiset oliot kiipesivät. Ne olivat ilmeisesti huomanneet reiän ja yrittivät tulla takaisin maan päälle. Ne huusivat ja kiljuivat, anelivat armoa kasvot valuen muodottomina.
Painauduin seinää vasten niin paljon kuin vain kykenin. En halunnut olla milliäkään liian lähellä tuota kamalaa paikkaa jonka valitukset kaikuivat korvissani. Tunsin hikikarpaloiden valuvan pitkin kasvojani, huone oli muuttunut helvetin esikartanoksi.
Käänsin katseeni Gabrieliin joka tuijotti minua edelleen. Hän ei ollut antanut katseensa herpaantua hetkeksikään vaan hän tarkkaili minua tuohtuneena.
Mitä hän oikein halusi?
Että hyppäisin tuonne ja näyttäisin, että olin sanojeni mittainen? Mutta äskeiset sanat olivat olleet vain vihaisen tytön puhetta, ei mitään muuta. En osannut pitää suutani kiinni ja Gabrielin kanssa kinastelusta oli tullut lempiharrastukseni. Mutta nyt ei ollut aika nokkeluuksille, olin suututtanut Gabrielin pahasti, jos hän edes harkitsi minun heittämistä helvettiin. En olisi saanut koitella hänen rajojaan vaan minun olisi pitänyt tajuta, että hän oli oikeasti vaarallinen, hyvin vaarallinen mies joka ei sietäisi sitä, että ihminen hyppi hänen silmilleen. Nielaisin äänekkäästi kurkkuni oli rutikuiva, mutta tiesin että minun piti lopettaa tämä tilanne.
– Miksi sinä käyttäydyt näin? kysyin ääni väristen unohtaen teitittelyn.
Gabrielin silmissä tapahtui muutos, niissä näkyi katumusta ja häpeää, ehkä hieman hämmennystä jonka kysymykseni aiheutti. Ehkä Gabriel ei osannut hillitä itseään ja käyttäytyi sen vuoksi hyvinkin arvaamattomasti. Gabrielin ote minusta hölleni hieman. Hän havahtui siihen, että olimme niin lähellä toisiamme, sillä hänen silmänsä alkoivat tarkastella kasvojani. Vaivauduin hänen tutkivan katseen alla, kun hän katsoi minua jälleen kerran suoraan silmiin.
Gabrielin katse oli täynnä epävarmuutta, hän näytti niin haavoittuvaiselta nuorelta pojalta, joka ei tiennyt itsekään miksi hän oli sellainen kuin hän oli. Ja aavistukseni osui oikeaan, kun Gabriel huokaisi syvään ja sanoi särkyneellä äänellä:
- En tiedä, en vain tiedä.
[Kirjailijan kommentti:] Hei! Kiitos jälleen kerran tykkäyksistä ja kommenteista! Tässä oli siis uusi luku ja seuraava tulee näillä näkymin ensi perjantaina. :) Toivottavasti teillä kaikilla oli ihana jouluaatto!
Charlotte