Aika oli omituinen asia. Sitä ei voinut nähdä, sitä ei voinut koskettaa, mutta sen kulumisen huomasi. Joskus aika kului yllättävän nopeaa toisinaan taas hyvin hitaasti. Muistin aivan liian hyvin kuinka kellon viisarit liikkuivat kuin hidastetussa elokuvassa aina, kun istuin koulussa tylsällä tunnilla. Mutta nyt aika kului kuin siivillä.
Olin huomannut kuinka syksy oli tehnyt jo tuloaan, puiden lehdet olivat värjääntyneet ruskan värisiksi ja kolea ilma oli vallannut koko maan. Makuuhuoneeni ikkunat olivat olleet pariin otteeseen kuuran peitossa, mutta kylmä ei tuntunut linnan sisäpuolella. Emma oli selittänyt minulle, että kuninkaan tekemät loitsut suojasivat linnaa kylmyydeltä ja pakkasilta jotka äityivät talvisin hyvinkin koviksi.
En ollut nähnyt kuningasta yli kahteen viikkoon en sen jälkeen kun näin hänet miekkailuottelussa. En ollut saanut kutsuja illallisille enkä minnekään muuallekaan aivan kuin hän olisi tahallaan vältellyt minua. Mutta toisaalta ei minulla ollut valittamista. Itse olin vältellyt häntä parhaani mukaan ja nyt hän vältteli minua joten minunhan piti olla onnellinen. Mutta en ollut.
Olin miettinyt häntä melkein koko ajan. En tiennyt mikä minua vaivasi. Hän ei vain jättänyt minua rauhaan, ei sen jälkeen, kun olin saanut tietää, että hänen punainen hiuskiehkuransa tarkoitti rakkautta. Olin nähnyt hänestä unia ja pääni oli joskus aivan sekaisin kaikista ajatuksista jotka tulvivat mieleeni saaden minut melkein tukehtumaan.
Ja jossain vaiheessa olin huomannut kutsuvani kuningasta mielessäni Gabrieliksi. Se oli hänen etunimensä, mutta en ollut tottunut käyttämään sitä en edes omissa ajatuksissani. Se oli ehkä liian tuttavallista, mutta kaikki ne ajatukset jotka pyörivät minun päässäni saivat hieman henkilökohtaisemman näkökulman. Kun toistin tarpeeksi kauan hänen nimeään mielessäni pystyin pitämään häntä melkein normaalina henkilönä. En ajatellut silloin häntä kuninkaana vaan tavallisena ja tasavertaisena miehenä joka sattui vain olemaan hyvin hankala luonteeltaan.
Kävelin mietteissäni pitkin linnan käytävää kohti uloskäyntiä, kiedoin valkoisen lampaan villasta kudotun shaalin ympärilleni tiukemmin. Olin jättänyt Emman monesti ennenkin yksin kirjoittamaan tutkimusta puhtaaksi sillä en vain kestänyt tutkimushuoneessa istumista. Olin päivittäin käynyt ulkona ja tavakseni oli tullutkin kävellä linnan puutarhassa joka oli kaunis paikka. Siellä sain olla aivan rauhassa, eikä kukaan koskaan häirinnyt minua. Istuin yleensä pienellä puutarhapenkillä ja olin vain hiljaa. Luonnon yksinkertaisilla äänillä oli hyvin rauhoittava vaikutus minuun. Mutta linnut jotka ennen olivat sirkutelleet ympärilläni vähenivät joka päivä. Eilen niitä oli ollut jäljellä vain kourallinen ja epäilin, että tänään en näkisi muuta kuin pari.
Saavuin ulos johtavien ovien luo ja työnsin ne auki. Raikas syksyn tuulahdus sai kasvoilleni nousemaan hymyn. Suljin ovet huolellisesti kiinni ja kävelin portaat alas. Jatkoin matkaani kohti puutarhaa jonka tuoksun pystyin jo haistamaan. Tuulen hiljainen humina kaikui korvissani, minä seisahduin puutarhan eteen ja katselin sitä hetken aikaa lumoutuneena. Joka puolella oli kauniita kukkia jotka loistivat vielä kaikessa komeudessaan. Tiesin, että ne eivät kestäisi kauan kylmyyttä joka tulisi talven myötä vaan pian kaikki kauniit kukkaset lakastuisivat mullaksi.
Harras hetkeni meni pilalle, kun kuulin ääniä. Käänsin katseeni vaistomaisesti linnan länsiportaita kohti ja katsoin kulmat kurtussa miestä joka käveli nopein askelin portaita alas. Hän oli pukeutunut aivan kuin kuningas, hänellä oli viininpunainen paita, mustat suorat housut ja valkoinen viitta jonka kauluksessa oli ruskea turkis. Viitta liehui hänen takanaan, kun hän käveli minua kohti kiivain askelin. Jouduin siristämään silmiäni, että tajusin kuka tulija oli. Mutta kun näin miehen selvästi suuni loksahti auki.
Hän oli kuningas!
Hän todellakin oli Gabriel, mutta mitä ihmettä hän oli mennyt tekemään itselleen! Minä tuijotin kuningasta hämmentyneenä melkein kauhistuneena sillä en voinut käsittää mitä näin.
Hän oli kalju! Gabriel oli leikannut hiuksensa! Miksi?! Mitä varten!?
Oliko hän sittenkin huomannut punaisen hiuskiehkuran? Oliko hän tajunnut, että hänellä oli tunteita minua kohtaan ja nyt hän halusi peitelle niitä leikkaamalla hiuksensa? Se oli todennäköisin syy. Hän ei halunnut näyttää välittävänsä minusta, olisihan se ollut kamalaa, että kuningas rakastuisi säälittävään ihmiseen. Mutta halusiko hän silti peittää tunteensa niin epätoivoisesti, että hän leikkaisi hiuksensa?
Mutta jopa minä tiesin, että täällä hiukset kasvoivat hyvin nopeaa joten kuninkaan typerä suunnitelma oli tuomittu jo alkuunsa. Hänen pitäisi leikata hiuksensa joka toinen päivä jos hän halusi vältellä tunteidensa näkymistä.
Kuningas tuli minua kohti, hänen kasvoillaan oli hymy, juuri sellainen hymy, että hän tiesi ärsyttävänsä minua tahallaan. Mutta hän ei näyttänyt itseltään ilman pitkiä hiuksiaan. Hän näytti vieläkin ankarammalta kuin ennen. Hänen hiuksillaan oli ollut lempeä vaikutus, nyt hän näytti melkein palkkamurhaajalta. Mutta toruin heti ajatuksen, että hän näytti rumemmalta sillä sitä hän ei todellakaan ollut. Hänen kasvonpiirteensä tulivat hyvin voimakkaina esiin. Hän oli edelleen komea, mutta silti hiuksettomuus vaivasi minua.
– Hyvää huomenta teidän majesteettinne, sanoin ja niiasin samalla.
– Huomenta pikku ihminen, Gabriel sanoi painottaen lempinimeä jonka käytöstä hän ei vieläkään ollut luopunut.
– Uusi kampauksenne pukee teitä todella hyvin, valehtelin ja yritin hymyillä, mutta sain aikaiseksi vain kömpelön irvistyksen.
Gabriel taisi tietää, etten ollut tyytyväinen hänen ratkaisuunsa leikata kutrinsa sillä hän katseli minua huvittuneena ja silitteli kaljua päälakeaan.
– Olen itsekin tyytyväinen lappuratkaisuun, hän sanoi ylpeänä.
– Oletteko? huuliltani lipsahti, mutta Gabriel vain naurahti huolettomasti, mikä sai minut hämilleni.
Hän harvoin nauroi, mutta kun hän nauroi niin se sai maailmani pysähtymään hetkeksi. Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin ja perhoset lepattivat mahassani. Yritin taas kerran sivuuttaa tuon tunteen, mutta se oli hyvin vaikeaa. Vaikka olin päättänyt olla pitämättä kuninkaasta niin en silti voinut keholleni mitään joka näytti pettävän minut aina, kun kuningas oli lähellä.
Gabriel tarjosi minulle käsivarttaan ja minä kiersin oman käteni sen ympärille kohteliaasti, vaikka yllätyinkin hänen eleestään. Hän käyttäytyi jälleen kerran täysin odotuksieni vastaisesti. Hän oli selvästi kolmannen persoonansa vallassa, hän oli aivan liian kohtelias ja rauhallinen ollakseen se sama kuningas joka jätti minut yksin illallispöytään.
Kävelimme hetken aikaa vaivautuneessa hiljaisuudessa pitkin puutarhaa. En oikeastaan tiennyt mitä olisin voinut sanoa hänelle. En osannut olla huoleton hänen seurassaan vaan olin aina varpaisillani. Eikä se auttanut yhtään, että sydämeni pomppi rinnassani ylivilkkaasti. Olin hyvin hermostunut ja mietin kiivaasti miksi Gabriel oli tullut luokseni. Miksi hän käveli siinä vieressäni aivan kuin olisimme aina olleet hyviäkin ystäviä?
Vilkaisin sivusilmällä kuningasta ja näin, että hän katsoi minua.
Miksi hän katsoi minua?
Siirsin nopeasti silmäni kukkiin ja yritin sivuuttaa perhosten tanssin mahassani.
– M–Mikä sai teidät muuttamaan tyyliänne näin radikaalisti? kysyin hieman varovaisesti.
Tunsin hetkellisen jännityksen Gabrielin vartalossa joka oli hyvin lähellä omaani, hänen käsivartensa ote tiukkeni hieman ja hän vilkaisi minua kulmiensa alta aivan kuin miettien tiesinkö jotain enemmän.
– Hyväntekeväisyys, hän kuitenkin totesi täysin rauhallisesti mikä sai minut epäilemään vaistojani.
– Hyväntekeväisyys? toistin entistä hölmistyneempänä.
Mitä tekemistä hiuksilla oli hyväntekeväisyyden kanssa?
Ei mitään. Omassa maailmassani hyväntekeväisyyteen annettiin rahaa tai vaatelahjoituksia eikä todellakaan hiuksia.
– Niin, kuninkaallisen henkilön hiuksista maksetaan nykyään ruhtinaallinen summa rahaa. Lahjoitan aina silloin tällöin hiukseni huutokauppaan jonka varat käytetään köyhien auttamiseksi, Gabriel selitti vakavana.
Yritättekö puhdistaa sillä omantuntonne vai halusitteko vain peittää tunteenne minua kohtaan?
Kysyin mielessäni ja mietin kumpi vaihtoehto oli oikea. En uskonut hänen tekevän hyväntekeväisyyttä huvikseen. Hänellä täytyi olla painavampi syy leikata hiuksensa ja se täytyi olla se, että hän oli tietoinen tunteistaan minua kohtaan.
– Sehän on hienoa, tokaisin ja kosketin sitten omia hiuksiani, – ehkä minäkin voisin lahjoittaa omat hiukseni.
Gabriel naurahti jälleen kerran ja hänen huulensa vääntyivät pieneen hymyyn joka sai minut melkein henkäisemään ääneen.
– Tavallisen kansalaisten hiuksista ei makseta paljoakaan, hän totesi vakavana hymyn kadotessa hänen kasvoiltaan.
– En ole tavallinen kansalainen, olen ihminen, sanoin päättäväisenä ja mietin mistä ihmeestä sain tämän hetkellisen itsevarmuuden puuskan.
– Tosiaan, olettehan pikku ihminen, Gabriel sanoi hiljaa omituisen hellästi.
Minä irvistin mielessäni, miksi hänen piti käyttää tuota nimitystä minusta? Hän oli sanonut sen jo kaksi kertaa mikä oli korvilleni melkein kuin yliannostus.
– Älkää kuitenkaan tehkö mitään hätiköityä hiuksenne sopivat teille, Gabriel huomautti nopeasti.
Oliko tuo kohteliaisuus?
Kohotin kulmaani hieman ja mietin tarkoittiko hän, että olin kaunis? Käyttikö hän kiertoilmaisua sen vuoksi, koska hän ei uskaltanut sanoa ääneen mitä hän oikeasti ajatteli minusta. Ehkä hän sittenkin piti minusta, ehkä hän sittenkin oli leikannut hiuksensa hyväntekeväisyyden vuoksi, ehkä hän ei ollut edes huomannut punaista väriä hiuksissaan.
– Oletteko koskaan käynyt talvipuutarhassa? Gabriel kysyi hiljaisella äänellä keskeyttäen ajatusteni kiivaan juoksun.
– En ole, vastasin nopeasti.
– Se on kaunis paikka, Gabriel henkäisi syvään.
– Missä se on? kysyin kiinnostuneena.
En ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan talvipuutarhasta, mutta se oli ilmeisesti hyvin erikoinen paikka sillä kuninkaan katse oli muuttunut hieman omituiseksi. Hänen kulmansa olivat kurtussa ja hän katsoi hetken aikaa jonnekin kaukaisuuteen aivan kuin löytääkseen vastauksia taivaalta.
– Se on linnan eteläpuolella olevan metsän vieressä, Gabriel vastasi rikkoen hiljaisuuden, – siellä ovat sukuni haudat. Ja tulevaisuudessa minunkin.
Minä säpsähdin hänen sanoja, hän lausui ne niin synkkänä aivan kuin hän aikoisi kuolla kohta.
– Mitä te tarkoitatte? Oletteko lähdössä sotaan? kysyin ääni hieman kimeänä, mutta olin oikeasti huolissani hänen sanojensa oikeasta tarkoituksesta.
Gabriel käänsi katseensa minuun, hetken ajan, ihan pienen hetken ajan huoli oli vallannut hänen silmänsä. Hän hymyili väkinäisesti minulle ja pudisteli päätään.
– En ainakaan vielä. Mutta jos tilanne ei rauhoitu joudun harkitsemaan sitä vaihtoehtoa, hän vastasi saaden sydämeni sykkeen kiihtymään pelosta.
– Mutta ettekö voi lähettää armeijaa? kysyin huolestuneena.
Olinko oikeasti peloissani kuninkaan vuoksi? Pelkäsinkö, että hän kuolisi sodassa, että jos hän lähtisi, niin hän ei koskaan palaisi takaisin?
– Niin aionkin tehdä. Mutta en ole varma, mikä pohjoisessa odottaa, Gabriel tuhahti turhautuneena, – olen lähettänyt tiedustelijoita, mutta heidän tietonsa vaihtelevat aivan liian paljon. Uskon, että osa on noiduttu tai he valehtelevat tietoisesti. Mutta älkää te vaivatko päätänne näillä ajatuksilla, Gabriel sanoi nopeasti ja päästi käteni vapaaksi.
– Miten voisin olla ajattelematta sotaa? kysyin kiivaasti, – se vaikuttaa minuunkin. Jos te lähdette sinne ja kuolette niin kuka tulee tilallenne hallitsijaksi?
Gabriel katsoi minua tarkkaan, hän kallisti hieman päätään ja kysyi sitten viattomasti:
– Oletteko te todellakin huolissanne valtakunnan tilasta vai yritättekö peittää oikean huolen aiheenne?
– M-Mitä te tarkoitatte? kysyin ja esitin tietämätöntä.
Tietysti hän tajusi, että olin huolissani hänestä. Hän osasi lukea minua kuin avointa kirjaa, hän tiesi kaiken, kun hän vai katsoi minua yhden kerran silmiin niin kuin hän tekikin. Hän katseli minua ja nosti oikean kätensä poskelleni siirtäen karanneen hiuskiehkuran korvani taakse. Hänen sormensa hipaisivat ihoani saaden poskeni helottamaan punasta. Hänen kosketuksensa sai minut aina melkein sekoamaan. Tunsin kipinät jotka odottivat malttamattomina kuninkaan läheisyyttä.
Gabriel astui askeleen lähemmäs minua enkä laskenut katsettani, en vaikka hän oli uhkaavan lähellä minua. Hänen läsnäolonsa sai minut unohtamaan kaiken, ne pienet rajat jotka olin omassa mielessäni itselleni vetänyt. En välittänyt niistä enää, en edes jaksanut ajatella niitä. Minä vain tuijotin kuninkaan vihreitä silmiä jotka pitivät minua tiukassa otteessaan. Ne olivat yhtä kylmät kuin aina ennenkin, mutta erotin niissä silti jotain erilaista jotain mikä sai minut melkein hymyilemään.
– Oletteko te huolissanne minusta? Gabriel kysyi pehmeästi.
– T–Tietysti olen, takeltelin totuuden mukaisesti ja sain Gabrielin yllättymään.
Hänen silmänsä laajenivat hieman ja hän jähmettyi hetkeksi paikoilleen aivan kuin hän olisi toistanut sanojani päässään uudestaan ja uudestaan.
Mutta olin oikeasti huolissani tästä kaikesta. Gabriel oli tämän maan kuningas, jos hän kuolisi niin tämä maailma menisi aivan sekaisin. Kuka astuisi hänen tilalleen? Alex oli ainoa järkevä vaihtoehto, mutta kukaan ei edes tiennyt kuninkaan veljen paluusta, enkä ollut varma halusiko Alex kruunua itselleen, vaikka hän olisi saanut sen tarjottimella eteensä. Hän ei ollut vaikuttanut kovinkaan vallanhimoiselta tyypiltä.
– Olen huolissani aina kaikista sillä sellainen minä olen, mutisin hiljaa, – en voi olla huolehtimatta kenestäkään.
Gabriel hätkähti, hänen silmänsä tummenivat hieman ja hän käänsi nopeasti katseensa pois. Hän otti pari askelta kohti puutarhapenkkiä joka nökötti tutulla paikallaan. Kuningas istahti sen reunalle ja vilkaisi minua aivan kuin antaen sanattoman viestin, että hän odotti minun istuvan hänen viereensä. Kävelin haparoivin askelin penkin luo ja istahdin Gabrielin viereen, mutta jätin väliimme pienen raon. Se rako ei siltikään estänyt minua tuntemasta vetovoimaa joka tuntui meidän välillämme. Kuninkaan keho veti minua puoleensa ja olin aivan varma, että hän tunsi saman näkymättömän langan välillämme joka yritti kietoa meitä yhteen.
Minä käänsin vaistomaisesti katseeni kohti kuningasta joka tarkkaili minua malttamattoman näköisenä. Meidän katseemme kohtasivat emmekä kumpikaan räpäyttäneet kertaakaan silmiämme. Me vain katselimme toisiamme ikuisuudelta tuntuvan ajan, annoin silmieni tutkia hänen kasvojaan jotka olivat muuttuneet hieman viime näkemästäni.
Gabriel näytti niin väsyneeltä, erotin pienet rypyt hänen silmiensä alla ja melkein olemattoman parran sängen hänen leuassaan. Hänen huulensa olivat kuivan näköiset ja hänen ihonsa oli menettänyt hieman väriä.
Olin niin keskittynyt tarkkailemaan kuninkaan kasvoja etten ollut huomannut kuinka hän oli kumartunut lähemmäksi minua. Hän katsoi minua koko ajan aivan kuin varmistaen, ettei hän tehnyt mitään väärää.
Minä hivutin käteni hänen kätensä päälle joka lepäsi vasten penkin puista pintaa. Kiedoin sormeni hänen sormiensa ympärille ja hän salli minun tehdä niin. Hän puristi kättäni saaden turvallisuuden tunteen leviämään pitkin kehoani.
Minä hymyilin hieman epävarmasti, en tiennyt miksi käyttäydyin näin, miksi annoin sydämeni tehdä päätökset jotka vaikuttivat koko elämääni. Tiesin ettei tämä johtanut mihinkään hyvään, viimeksi kun olin antautunut tunteideni vietäväksi olin saanut kylmää vettä niskaani, kun hänen rakastajansa oli pilannut kaiken. Ja tiesin, että tämä hetki ei ollut poikkeus, mutta silti annoin hänelle mahdollisuuden, sen kuuluisan toisen mahdollisuuden.
Gabriel työnsi vapaan kätensä shaalini alle ja painoi sen vasten vyötäröäni. Hän veti minut hellästi hieman lähemmäksi saaden minut säpsähtämään. Nostin vaistomaisesti toisen käteni hänen hartialle ja nojauduin häntä kohti. Kallistin hieman päätäni ja valmistauduin suudelmaan. Gabrielin lämmin hengitys kutitti poskeani, se sai sydämeni hyppimään riemuissaan rinnassani ja hymyilin tällä kertaa aidosti.
Gabriel sulki silmänsä ja minä tein samoin. Me painauduimme toisiamme vasten, huulemme hapuilivat etsien toisiaan ja kun ne vihdoin painautuivat toistensa päälle kuului huuto joka sai meidät molemmat hypähtämään ylös penkiltä.
– Gabriel!
Käännyimme molemmat katsomaan linnan suuntaan ja erotin ensimmäisessä kerroksessa avonaisen ikkunan jossa näkyi mies. Se sama mies joka oli nähnyt minun itkevän ja saattanut minut takaisin linnaan, kun karkasin pois kyläjuhlista. Miehen kasvoilla oli melkein ärtynyt ilme ja hän viittoi kädellään kuningasta kohti.
– Gabriel! Tule sisälle nyt heti! mies huudahti käskevästi ja sulki sitten ikkunan.
Lumous oli rikkoutunut, taika oli kadonnut. Kaikki se mitä olin hetki siten tuntenut lipui koko ajan kauemmaksi, enkä saanut siitä tunteesta enää otetta. Kuninkaan huulet tuntuivat edelleen omillani, vaikka emme olleet edes ehtineet suutelemaan. Se oli ollut vain lyhyt kosketus, mutta se silti sai sydämeni rytmin kiihtymään.
– Ah, minun pitää mennä, ystäväni tarvitsee apuani, Gabriel sanoi kylmällä äänellä joka sai minut palaamaan todellisuuteen.
Katsoin häntä hämilläni. Hän oli aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Miten hän pystyi siihen? Miten hän muuttui lempeästä ja huolehtivasta miehestä kylmäksi ja tunteettomaksi vain parissa sekunnissa?
Ajatukseni selvenivät kummasti ja kirosin mielessäni, että olin jällen kerran saanut itseni tilanteeseen jossa nolasin itseni. En oikeastaan tiennyt mitä ajatella, mutta pettymys ja katkeruus saivat sydämestäni hetkellisesti vallan. Kuninkaan ääni sai minut tajuamaan, että hän ei ollut muuttunut yhtään ja olin nyt täysin varma siitä, että Gabriel oli leikannut hiuksensa sen vuoksi, koska hän häpesi tunteitaan minua kohtaan joten oli selvää, että hän vain pelleili jälleen kerran kanssani.
Toisaalta oli omituista, että hän ei ollut välittänyt siitä, että olimme puutarhassa missä kuka tahansa olisi voinut nähdä meidät suutelevan. Ehkä hän ei sittenkään hävennyt minua, ehkä...tai sitten hän ei vain ollut tajunnut hetken huumassa, että joku voisi nähdä meidät.
Kun kamppailin omassa päässäni ajatusteni kanssa tajusin, että Gabriel seisoi edelleen siinä minun vieressäni. Hän katsoi käsiämme jotka olivat vieläkin kiinni toisissaan, en ollut edes tajunnut puristavani kuninkaan kättä niin tiukasti, mutta hänkin piteli minun kättäni otteessaan aivan kuin hän ei olisi halunnut päästää irti. Mutta emme voineet vain seisoa siinä käsi kädessä ja odottaa, että joku tulisi ja irrottaisi ne puolestamme.
Kun Gabriel ei tehnyt elettäkään päästääkseen irti minusta niin minä vedin oman käteni pois ja tunsin lämpöisen tunteen katoavan nopeasti. Gabriel ei sanonut mitään hän vain katseli hetken aikaa ympärilleen ja nähtyään kauempana portaissa palvelijan hän nosti kätensä ylös ja viittoi hänet luoksemme.
– Näyttäkää neiti Nordlundille talvipuutarha, kuningas käski katsomatta palvelijaa joka oli taapertanut viereemme hieman varovaisin askelin.
– Tietysti teidän majesteettinne, nainen sanoi heiveröisellä äänellä joka sai minut pelkäämään, että hän särkyisi siihen paikkaan.
Gabriel ei sanonut enää mitään minulle, hän vain kääntyi ja lähti kävelemään takaisin kohti linnaa hyvin hitain askelin. Katsoin sydän syrjällään hänen loittonevaa selkäänsä. Olisin halunnut juosta hänen peräänsä ja pysäyttää hänet suudellakseni häntä kunnolla, mutta en tietenkään tehnyt niin. Olisin näyttänyt heikkouteni, olisin paljastanut sydämeni syvimmän salaisuuden jos olisin lähtenyt hänen peräänsä.
Siirsin katseeni ikkunaan josta mies oli niin tuttavallisesti huutanut Gabrielia. Mies seisoi edelleen ikkunassa, hän katsoi suoraan minua eikä hän näyttänyt kovinkaan iloiselta vaan pikemminkin vihaiselta. Hän ei näyttänyt enää niin mukavalta ja lämminhenkiseltä mieheltä jona olin pitänyt häntä, kun ensi kerran tapasin hänet. Mutta ehkä olin arvioinut hänet väärin. Ehkä hänkin oli vain yksi kylmäsydäminen henkilö joka halusi pelleillä kustannuksellani.
Palvelija rykäisi ääneen ja sai huomioni. Hän oli ilmiselvästi huomannut haikean katseeni joka oli seurannut huolellisesti jokaista kuninkaan askelta ja sitten ilmeeni joka oli muuttunut turhautuneeksi, kun olin vahdannut ikkunassa seissyttä miestä.
– Tätä tietä neiti, palvelija sanoi ja käveli eteenpäin kohti linnan muuria.
Minä seurasin naista joka vei minut kauniin mustan portin luokse. Hän avasi sen minulle ja johdatti minut eteläpuolelle jossa näin kauniin pienen puutarhan joka loisti vielä kaikessa vihreydessään. Kolme isoa tammea kohosi kohti taivasta niiden oksat olivat hyvin paksuja. Niiden vieressä oli isoja ja jykeviä hautakiviä joissa oli kauniita koristeita. Hautausmaan ympärillä oli pieni musta aita.
Katsoin hautoja hetken aikaa hiljaisuudessa. En ollut käynyt pitkään aikaan missään paikassa joka muistutti minua omasta maailmastani. Mutta tämä pieni hautausmaa olisi voinut olla ihmisten.
– Tässä lepää kuninkaan vanhemmat, tuolla hänen isovanhempansa ja loput sukulaiset, nainen selitti ja osoitti hautakiviä joissa kaikissa oli kruunun kuva.
– Eikö hänellä ole ketään sukulaisia elossa? kysyin hiljaa.
– Vain veli, mutta hänestä emme saa puhua, palvelija sanoi nopeasti ja tiesin hänen tarkoittavan Alexia.
Minä luin omassa mielessäni kuninkaan vanhempien hautakivien tekstit.
Kuningas Broderick Drummond Lamont Dephorte
Syntynyt talvella tähtitaivaan alla, kuollut syksyllä kuunvalojen kajasteessa.
Kuningatar Aileen Daracha Evina Dephorte omaa sukua Pilgrimnik
Syntynyt kesällä auringon alla, kuollut talvella lumihiutaleiden alle.
– Miksi hautakivissä ei lue päivämääriä? kysyin hämmentyneenä.
– Kuninkaalliset elävät ikuisesti kansalaisten sydämissä ja muistoissa. He ovat melkein kuin kuolemattomia. Siksi päivämääriä ei ole kirjoitettu kiviin, nainen selitti.
Päivämäärien puuttuminen oli omituista, mutta selitys oli oikeastaan hyvin selvä. Kuninkaalliset halusivat elää ikuisesti, he eivät halunneet että heidät unohdettaisiin, mutta en uskonut, että ketään voisi muistaa ikuisesti. Joskus tulisi aika ettei kukaan muistaisi kuka Gabriel Dephorte oli. Kukaan ei sanoisi hänen nimeään, kukaan ei soisi hänelle ajatustakaan, eikä kukaan toisi hänen haudalleen kukkia. Se oli kamalaa, mutta samalla se oli totuus. Kylmä totuus. Jokainen unohdettiin. Joka ikinen sielu unohdettiin joskus. Ei ketään voinut muistaa ikuisesti.
Katsoin vielä hetken aikaa hautausmaata, se oli niin surullisen näköinen. Minulle tuli paha olo. Muistin äidin ja Joelin, kaiken sen minkä niin kovasti olin halunnut unohtaa. Mutta en voinut unohtaa heitä, en koskaan sillä he olivat osa minua. Minne meninkin he tulivat aina mukanani. Ja niin kauan kuin minä muistin heidät niin heidän muistonsa säilyi, mutta mitä tapahtuisi sitten kun minä kuolisin. Kukaan ei muistaisi heitä, kukaan ei tietäisi keitä he olivat. He olivat vain kaksi sielua jotka olivat kuolleet joskus kauan sitten.
[Kirjailijan kommentti:] Moi! Kiitos kommenteista ja tykkäyksistä! :) Toivottavasti piditte tästä luvusta. Tiedän, että te kaikki varmaan olisitte halunneet, että Ellen ja kuninkaan välillä tapahtuu vielä enemmän ja ette tiedäkään kuinka kauan mietin tämän luvun muuttamista, mutta en voinut tehdä sitä sillä sitten olisin joutunut kirjoittamaan seuraavat luvut uudestaan.
Joo ja kuninkaan käytös häkellyttää joskus minuakin, vaikka olen itse luonut hänet :D Hän on varmasti erikoisin henkilöhahmo jonka olen koskaan keksinyt. Mutta hän on kaavoihinsa kangistunut eikä hän muutu ihan hetkessä erilaiseksi.
Mutta hyvää viikonloppua kaikille ja seuraava luku tulee ensi perjantaina tai ehkä aikaisemminkin, jos tarinan lukukerrat nousevat taas seuraavaan tuhanteen :)
Charlotte