- Sinun on pakko tulla, Emma ruikutti ja katsoi minua anellen.
Minä vain pyöräytin silmiäni ja näpläsin lettiä jonka Emma oli tehnyt minulle aamulla.
– En tiedä haluanko tulla, sanoin nopeasti.
– Mikset tulisi? Sinä lupasit jo minulle, Emma huomautti melkein surullisena.
Kurtistin kulmiani. En muistanut luvanneeni Emmalle yhtään mitään, eikä muistini voinut olla vielä niin huono.
– Milloin muka? kysyin hämilläni.
Emma istahti sänkyni reunalle ja sanoi:
– No silloin kun vein sinut viimeksi kuninkaan illallisille.
Mieleeni tulvi hämärä muistikuva kuinka olin vain nyökkäillyt Emmalle, koska en ollut pystynyt ajattelemaan kunnolla sen typerän korsetin takia. En ollut kuunnellut puoliakaan Emman jutuista silloin, mutta ilmeisesti olin lupautunut hänen seurakseen jokavuotiseen kyläjuhlaan.
– Kuningas on antanut luvan käyttää pientä tanssisalia ja siellä on musiikkia, ruokaa, viiniä.., Emma selitti, mutta keskeytin hänet nopeasti.
– En halua tulla kyläjuhlaan. Se ei ole minun juttuni. En ollut koskaan omassa maailmassanikaan juhlissa.
– Joo ja sen kyllä huomaa, Emma naurahti, – mutta voisit edes harkita. Me ansaitsemme tauon tutkimuksesta.
Emma oli kyllä oikeassa. Olimme tehneet toden teolla töitä tutkimuksen parissa sen jälkeen, kun kuningas oli tarkistanut tiivistelmät ja eritellyt tarkemmin mitä hän halusi tutkimukseen. Siitä oli jo viikko, hyvin pitkä ja raskas viikko jonka olin viettänyt melkein kokonaan tutkimushuoneessa. En ollut saanut kutsuja illallisille ja olin oikeastaan kiitollinen siitä sillä en olisi jaksanut käsitellä oikukasta kuningasta.
Enkä ollut nähnyt kuningasta koko viikkona mikä oli aika pitkä aika. Mutta se ei todellakaan haitannut minua, ei missään tapauksessa. Olin oikeastaan huojentunut ettei minun tarvinnut olla koko ajan varpaisillani hänen lähettyvillään ja miettiä mitä hän tekisi seuraavaksi.
– Tule nyt Elle, minä pyydän! Emma kitisi kuin pieni lapsi ja katsoi minua silmät suurina.
– Hyvä on minä tulen, mutta vain hetkeksi, mutisin hiljaa.
– Hienoa, Emma hihkaisi ja taputti käsiään yhteen, – minä menen valmistautumaan ja tulen hakemaan sinut täältä, sopiiko se?
– Tietysti, sanoin hymyillen.
Emma vastasi hymyyni ja lähti sitten nopeasti omaan huoneeseensa. Kun ovi hänen perässään sulkeutui, minä huokaisin syvään.
En oikeastaan olisi halunnut mennä typeriin kyläjuhliin sillä en tuntenut muita palvelijoita vain Esterin ja Emman. Käytävillä olin nähnyt nuoria tyttöjä, mutta he olivat katsoneet minua ylimielisesti ja näyttäneet sen, että he inhosivat minua. Aavistelin sen johtuvan siitä, että olin päässyt hyvään asemaan hovissa. Olin tutkija, kun he taas olivat palvelijoita. Ja varmasti kuninkaan eriarvoinen kohtelu minua kohtaan oli kiirinyt myös palvelijoiden korviin.
Menin hieman vastahakoisesti vaatehuoneeseeni ja valitsin päälleni kauniin punaisen mekon joka muistutti minua kovasti omasta maailmastani. Avasin lettini ja päästin hieman kiharaiset hiukseni laskeutumaan selkääni vasten. Käännyin katsomaan itseäni peilistä, hiukseni hipoivat jo alaselkääni, ne olivat kasvaneet huimasti täällä ollessani.
Minä hymyilin itselleni, istahdin peilipöydän ääreen ja vain tuijotin kasvojani. Kun hymyilin näytin melkein onnelliselta, mutta en ollut sitä. Pystyin kätkemään oikeat tunteeni helposti hymyn alle. Se oli helppoa, mutta samalla hyvin uuvuttavaa. Olisin oikeasti halunnut hymyillä onnesta, olla onnellinen edes hetken verran, mutta se oli kai liikaa pyydetty.
Laskin katseeni korurasiaan ja avasin sen. Se oli täynnä sormuksia ja riipuksia, mutta en voinut pitää niitä tänään. En halunnut, että muut palvelijat alkaisivat kadehtia minua sen vuoksi, että kuningas oli antanut minulle koruja ja hienoja vaatteita. Halusin vain sopeutua heidän joukkoonsa edes hetkeksi.
Säpsähdin kun Emma tuli hakemaan minut huoneestani, hän oli pukeutunut siistiin siniseen mekkoon ja hänen vaaleat hiuksensa olivat auki. Me kehuimme toistemme ulkonäköä kilpaa ja kun vihdoin tulimme yksimielisyyteen, että olimme molemmat sieviä lähdimme juhliin.
Emma suorastaan veti minut ensimmäiseen kerrokseen, tulimme pieneen saliin jossa en ollut vielä käynyt, mutta se ei ollut ihme sillä linnassa oli varmasti yli sata huonetta tai enemmänkin.
Tämä sali oli puolet pienempi kuin ruokasali. Sen seinät olivat tummansiniset ja lattia oli vaaleaa puuta. Katosta roikkui kaksi isoa kattokruunua joissa paloi kymmeniä kynttilöitä.
Keskellä salia oli koroke, jossa soittajat soittivat iloisia kappaleita viuluillaan ja harmonikoillaan. Toisella puolella salia oli iso ovi joka johti ulos jossa oli pieni terassi.
Katselin ympärilleni hieman hermostuneena. En tunnistanut puoliakaan palvelijoista, mutta he ilmeisesti tunsivat minut, sen näki heidän katseistaan jotka eivät olleet kovin iloisia.
– En usko, että kukaan kaipaa minua täällä, kuiskasin Emmalle.
– Höpsistä. Tämä on oiva tilaisuus tutustua muihinkin, Emma sanoi positiivisesti.
Hän huomasi ensimmäisenä tyttöjoukon joka käveli hitain askelin luoksemme. Emma paransi heti ryhtiään ja valmistautui esittelemään meidät toisilleen.
– Hei, Emma sanoi hieman kimeästi.
Tajusin heti, että tämä tyttöjengi oli kuin suoraan lukiosta. He olivat suosittuja tyttöjä joihin piti tehdä vaikutus. En todellakaan ollut kuvitellut, että tällaisessa paikassa olisi jonkinlaisia porukoita joita pitäisi miellyttää. Olin ajatellut, että kuningas oli ainoa jolle piti olla mieliksi.
– Hei, tytöt sanoivat kuorossa, – etkö aio esitellä ystävääsi? yksi tytöistä kysyi ja katsoi minua hetken aikaa tekohymy kasvoillaan.
– Tietysti, tässä on Elle. Ja Elle, tässä on Fiona, Sabrina, Patricia ja Gemma, Emma selitti ja osoitti tyttöjä vuorotellen.
Fiona oli hyvin lyhyt ja tanakka tyttö jolla oli punaiset hiukset, pieni nenä ja suuret huulet. Hänen katseensa porautui silmiini ja hänen huulensa vetäytyivät hieman vinoon aivan kuin hän olisi miettinyt jotain ivallista.
Sabrina oli taas hyvin hoikka, hän oli ainakin kymmenen senttiä pitempi kuin minä, hänellä oli hyvin vaaleat pitkät hiukset, punaiset huulet ja korkeat poskipäät. Hän oli huippumalli ainesta. Hänen hymynsä oli selvää teeskentelyä ja hän vain tuijotti minua ruskeilla silmillään sanomatta sanaakaan.
Patricia ja Gemma olivat ilmiselvästi kaksoset. Heillä molemmilla oli mustat lyhyet hiukset, isot siniset silmät ja he olivat minusta vain hieman pidempiä. He hymyilivät minulle hieman aidommin kuin muut.
– Hauska tutustua, sanoin kohteliaasti, vaikka näin selvästi etteivät tytöt halunneet tutustua minuun.
– Kiitos samoin. Emme ole koskaan ennen tavanneet ihmistä, Sabrina sanoi ja katsoi minua arvioiden.
– Olen kuullut tuon usein. Ihminen taitaa olla täällä hyvin harvinainen näky, huomautin.
– Niin on, ja se on hieman harmittavaa sillä monet haluaisivat tutustua teidänlaisiinne, Fiona sanoi hyvin maireasti.
– Niinkö? kysyin hieman yllättyneenä.
– Kyllä varmasti, Sabrina sanoi ja muikisti huuliaan, – haluamme tietää kaiken ihmisten maailmasta, minkälaisia vaatteita he käyttävät ja minkälaista siellä on.
– Minä kerron teille ilomielin kaiken minkä haluatte tietää, sanoin melkein innokkaasti.
– Se olisi ihanaa. Eikö vain tytöt?
Muut tytöt nyökkäsivät iloisesti hymyillen. Ehkä olinkin ollut liian ennakkoluuloinen sillä tytöt vaikuttivat olevan aidosti kiinnostuneita minusta. Me juttelimme ainakin tunnin, jos emme kauemmin. Kuitenkin niin kauan, että Emma kyllästyi ja lähti tanssimaan yhden tallipojan kanssa.
– Haluatko tulla meidän kanssamme terassille, Sabrina kysyi ja katsoi minua hymyillen.
– Minä taidan jäädä tänne, mutta menkää te vain, sanoin iloisesti.
Tytöt lähtivät nopeasti, enkä voinut olla huomaamatta kuinka he painoivat päänsä lähemmäksi toisiaan ja nauroivat hieman. Omituinen tunne valtasi mieleni. Olin elänyt tämän hetken joskus ennenkin yläkoulussa, kun suositut tytöt nauroivat selkäni takana minulle.
En oikeastaan ajatellut mitään, kun lähdin tyttöjen perään. En tiennyt miksi tein niin, mutta epäilin heidän puhuvan minusta. Ja olin oikeassa. Ovi josta tytöt olivat menneet parvekkeelle oli raollaan ja kuulin selvästi heidän sanansa jotka saivat mieleni mustumaan.
– Ja se mekko! Voi kuinka kamalan näköinen kolttu! Ihan alkoi hävettää hänen puolestaan.
– Näittekö ettei hänellä ollut edes rintoja, ihan kuin hevoskärryt olisivat ajaneet hänen ylitseen, Fionan ääni sanoi saaden muut tytöt nauramaan.
– Pahinta on kuitenkin se, että hän oletti meidän haluavan oikeasti tutustua häneen. Tuollainen mitätön ihminen jota kuningas ilmiselvästi halveksii yhtä paljon. Hänkin tietää, kuinka tyhmä ja aivoton tuo olento on, ettei sitä kannata edes mestauttaa, Sabrina totesi ja nauroi päälle.
– Jos olisin ollut kuningas niin olisin antanut hänen tukehtua kuoliaaksi, Gemman ääni huomautti.
Minä vedin syvään henkeä. Miten tytöt tiesivät mitä illallisella oli tapahtunut? Oliko joku seurueesta juorunnut asiasta? Ilmeisesti, mutta edes Emma ei tiennyt asiasta. Tai ainakaan hän ei ollut maininnut mitään minulle. Ehkä hän ei vain kehdannut kysyä minulta oliko illallisella tapahtunut totta.
Kuuntelin vielä tovin kuinka tytöt haukkuivat minua mitä karkeammilla sanoilla. En voinut sille mitään, että loukkaannuin heidän sanoista. Tunsin jokaisen iskun sydämessäni, kun he nauroivat kustannuksellani. Se oli ollut odotettavissa, mutta olin silti halunnut uskoa, että ensivaikutelmani ei ollut se oikea. Hiivin hiljaa oven luota pois. Katsoin ympärilleni, enkä löytänyt Emmaa.
Ja aina kun lähestyin muita palvelijoita niin he lähtivät nopeasti pois aivan kun inhoten minun läsnäoloani. En tiennyt miksi he käyttäytyivät minua kohtaan näin. En ollut tehnyt kenellekään pahaa, olin jopa pelastanut yhden kalastajan hengen ja silti nämä palvelijat pitivät minua alempiarvoisena. Olin kuin hylkiö heidän keskellään.
Laskin katseeni maahan ja kävelin nopeasti pois salista. Tarvitsin raikasta ilmaa, joka saisi minut unohtamaan kaiken ikävän. Siksi kävelin ulos ja suoraan linnan takapihalle, joka oli vain yhtä suurta nurmikkoa. Istahdin pehmeälle nurmelle ja huokaisin syvään.
Minua harmitti ihan kamalasti, olin luullut, että saisin lisää ystäviä. Minusta tuntui, että Emmakin oli minulle kiltti vain sen takia, koska olin tutkija. Enkä oikeasti edes ollut mikään tutkija. Olin kuin valelääkäri joka ei tiennyt mitä olin tekemässä.
Tämä maailma ei eronnut mitenkään omastani. Kaikki ajattelivat vain rahaa ja kunniaa. He puukottivat selkään heti kun saivat tilaisuuden.
Mitä olin edes luullut saavani täällä? Perheen? Kaiken sen minkä olin menettänyt omassa maailmassani. Ei se onnistunut. Olin ollut typerä, suorastaan lapsellinen. Kuningas oli ollut oikeassa sanoessaan, että olin ihmisistä pahin. Luotin aivan liikaa muihin, autoin muita ja oletin, että kaikki olisivat yhtä kilttejä minulle, mutta ei se mennyt niin. Olin niin hiton sinisilmäinen. Annoin muiden kävellä ylitseni ja en oppinut koskaan mistään mitään.
En edes ollut huomannut, että itkin ennen kuin tunsin kyyneleet poskillani. Painoin pääni pehmeää nurmea vasten ja annoin itselleni oikeuden itkeä. Elämä täällä tuntui mahdottomalle, en ollut halunnut tällaista. En edes ollut pyytänyt erikoiskohtelua, vain pieni asunto ja kunnon työ olisivat riittäneet. Nyt olin kaikkien mielestä kuninkaan säälin kohde ja vielä tyhmä sellainen. Jos kaikki palvelijat ajattelivat minusta vain pahaa niin mitä hoviväki minusta ajatteli? He olivat varmasti valmiita repimään sydämeni irti rinnastani. He varmasti nauroivat kaikilla illallisilla minulle ja toivoivat jälkeenpäin kuolemaani.
Kaiken sen itsesäälin keskellä tunsin hellän kosketuksen hartiallani ja kuulin matalan ääneen joka kysyi:
– Onko kaikki hyvin neiti?
Nostin pääni ruohikosta ja kohotin katseeni mieheen joka oli kumartunut viereeni. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä. Hän oli pukeutunut yhtä siisteihin vaatteisiin kuin kuningas. Valkoinen paita jonka päällä oli musta liivi ja mustat suorat housut saivat hänet näyttämään aristokraatilta. Mies muistutti piirteiltään ihmistä mikä sai minut vaistomaisesti melkein hymyilemään. Hänellä oli vaaleat lyhyiksi leikatut hiukset, lempeät ruskeat silmät ja tavalliset kasvonpiirteet. Hän oli todella söpön näköinen.
– On...on.., mutisin ja pyyhin nopeasti kyyneleet pois poskiltani häpeissäni.
– Minusta ei kyllä vaikuta siltä, mies sanoi huolestuneena.
– Ei tämä ole mitään vakavaa, vakuuttelin, mutta en kuulostanut kovinkaan vakuuttavalta.
– Eikö tosiaankaan? mies kysyi ja tuijotti minua suoraan silmiin saaden minut häkeltymään.
Hänen silmänsä olivat kuin koiranpennun silmät joita ei voinut vastustaa. Minä vain tuijotin häntä hetken aikaa aivan hiljaa ennen kuin tajusin käyttäytäväni täysin naurettavasti. Olin kuin mikäkin lemmenkipeä hölmö.
– O-Olen aivan kunnossa, naurahdin väkinäisesti ja nostin peukaloni pystyyn.
Mies hymyili kömpelösti minulle, hän istahti viereeni nurmelle ja katsoi minua tietävä ilme kasvoillaan.
– Näytätte siltä kuin tarvitsisitte ystävää, hän sanoi varovasti
Minä vain tuhahdin hieman ja vilkaisin miestä kulmieni alta.
– Ihminen voi tarvita, vaikka mitä, mutta se on sitten toinen asia onko hänellä sitä mitä hän tarvitsee, huomautin.
Mies katsoi minua yllättyneenä, hän löi kätensä yhteen innokkaasti ja huudahti:
– Minä arvasin, että te olette ihminen!
– Olenko niin kamalan näköinen? sanat lensivät suustani ennen kuin ehdin edes ajatella mitä sanoin.
Miehen innostus laantui heti, hän laski kätensä syliinsä ja tuijotti minua tyrmistyneenä.
– Ette tietenkään ole. Olette hyvin viehättävä ihminen, hän sanoi vilpittömästi.
– Kiitos, vaikka uskonkin että ette tarkoita mitä sanotte, kuiskasin ja aloin nyppiä ruohoa pakonomaisesti maasta.
– Miksi te niin luulette? mies uteli.
– Olen tottunut siihen, että toiset sanovat asioita joita eivät tarkoita. Luulin, että se on vain oman maailmani ongelma, mutta sitä esiintyy myös täällä.
– Minä tarkoitan aina sitä mitä sanon, mies sanoi melkein ylpeästi.
– No se on mukava kuulla, sanoin sarkastisesti ja mies huomasi sen.
Hän katsoi hetken aikaa kaukaisuuteen ja tokaisi sitten:
– Ette kuulosta kovinkaan vakuuttuneelta.
– Hyvä huomio, naurahdin ja hymyilin miehelle.
Hän hymyili minulle takaisin, mutta meidän katseemme siirtyivät nopeasti perhoseen joka lenteli ympärillämme tehden kaaria päidemme päällä. Yhtäkkiä se lensi kädelleni saaden minut hämilleni. Se oli täysin samannäköinen perhonen kuin se mikä oli ollut pinnissäni kiinni. Olikohan se sama perhonen? Se oli lentänyt ikkunasta ulos, kun kuningas oli puhaltanut sen siipiin ilmaa. Oliko hän ajatellut silloin minua? Oliko perhonen etsinyt minua koko tämän ajan ja nyt, kun vihdoin olin täällä se löysi minut.
– Se on kaunis, mies totesi palauttaen minut takaisin todellisuuteen.
– Niin on, kuiskasin hiljaa.
Nostin käteni hieman ylemmäksi, perhonen sai ilmaa siipiensä alle ja lähti lentoon. Se katosi nopeasti silmistäni lentäen vapaana jonnekin kauas.
– Saanko saattaa teidät kotiinne? mies kysyi saaden katseeni itseensä.
– No, se ei ole kovinkaan kaukana. Asun linnassa, naurahdin.
Miehen kasvoille nousi hymy ja hän sanoi:
– Ahaa, te siis olette se tutkija.
– Niin kai minua kutsutaan, sanoin väsyneenä.
Mies nousi viereltäni ylös ja hän ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen ajattelematta sen enempää ja hän auttoi minut ylös. Pyyhin mekostani roskat pois ja nostin sitten katseeni mieheen joka ojensi minulle tällä kertaa käsivarttaan. Minä katsoin häntä hieman huvittuneena.
– Aiotteko tosiaan saattaa minut linnan sisälle? kysyin hieman epäuskoisena.
– Tietysti, niin herrasmiehet tekevät, mies totesi vakavana.
Hymähdin vain itsekseni ja kiersin käteni miehen käsivarren ympärille. Kävelimme hyvin hitaasti linnaa kohti ja kuulimme juhlimisen ääniä salista josta hetki sitten olin paennut.
– Rahvaat saavat hetken aikaa esittää ylimyksiä, mies tokaisi.
– Todellakin, he näyttivät minulle ainakin paikkani, mumisin hiljaa, mutta mies kuuli silti sananani.
– Niinkö? hän kysyi melkein ärtyneenä.
– Heti kun käänsin selkäni, niin he iskivät puukkojensa kanssa.
– Toivottavasti vain kuvainnollisesti, mies huomautti.
Minä naurahdin ja nyökkäsin.
– Ei kannata loukkaantua palvelijoiden käytöksestä, he ovat vain kateellisia teille.
– No, mutta tavallaan minäkin olen palvelija, teen vain tutkimusta.
– Älkää koskaan vähätelkö työtänne, mies sanoi moittivaan sävyyn, – se on hyvin arvokasta ja antaa meille sellaista tietoa mitä emme voisi koskaan saada itse selville ihmisistä.
– No jos te kerran sanotte niin, mutisin hiljaa.
Me kävelimme linnan sisälle hiljaisuudessa ja pysähdyimme eteishalliin.
– Kiitos huolenpidostanne ja siitä, että saatoitte minut sisälle, sanoin kiitollisena.
– Ilo on kokonaan minun puolellani, mies sanoi hymyillen.
Hän otti käteeni kiinni ja nostin sen nopealla liikkeellä huulilleen. Suudelma jonka hän painoi kämmenselälleni ei ollut mitään verrattuna kuninkaan suudelmiin, mutta en siltikään voinut olla tuntematta punaa, joka levisi poskilleni kuin kulovalkea.
Mies antoi käteni lipua otteestaan, hän kumarsi vielä syvään ja minä niiasin hänelle. Kiiruhdin nopeasti portaisiin, mutta en voinut olla katsomatta minne mies oikein suunnisti. Nielaisin äänekkäästi, kun näin hänen kävelevän käytävään joka johti länsisiipeen. Kuninkaan yksityistiloihin.
[Kirjailijan kommentti:] Hello! Päätin päivittää joulukuun alkamisen kunniaksi seuraavaan luvun hieman etuajassa. Pahoittelut, että tässä luvussa ei ollut kuningasta, mutta eiköhän hän jossain vaiheessa taas tupsahda paikalle ;)
Ja tiedän kyllä, että inhoatte varmasti, että tarinaan tuli uusi mieshenkilö sillä kaikki aina olettaa, että tiedossa on jonkinlaista kolmiodraamaa, mutta tämä henkilö on aika keskeisessä asemassa juonen kannalta, vaikka se ei siltä aluksi vaikutakaan. Mutta kukahan mies oikein on ja miten hän liittyy kuninkaaseen? Onko kenelläkään villejä arvauksia?
Charlotte