[Kirjailijan kommentti:] Yllätys! Kiitoksena siitä, että tätä tarinaa on luettu jo 5000 kertaa päätin julkaista uuden luvun! Kiitokset kaikille tykkäyksistä ja kommenteista! Ja tästedes aina kun tarinan lukukerrat pyörähtävät uudelle tuhannelle niin päivitän ylimääräisen kerran perjantai päivityksen lisäksi. :)
Charlotte
------
Kaksi yksinkertaista sanaa, kaksi aivan normaalia sanaa vaikuttivat minuun enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Veri seisahtui suonissani, silmäni meinasivat pullahtaa ulos kuopistaan ja tunsin koko kehoni jännittyvän, kun kuulin kuninkaan äänen joka kaikui päässäni saaden minut vaipumaan melkein koomaan.
Vedin syvään henkeä ja pysyin paikoillani, ei hän voinut mitenkään tietää, että minä olin täällä! Että kyttäsin häntä, kuin mikäkin pervo. Ei hän voinut tietää, ei mitenkään! Olin tullut aivan hiljaa, olin hiipinyt kuin tiikeri joka vaani saalistaan. Olin ollut varovainen. En ollut päästänyt minkäänlaisia ääniä joten hän ei voinut mitenkään tietää, että kyyhötin holvikaaren vieressä seinää vasten ja tuijotin häntä silmiä räpäyttämättä.
Mutta ehkä hän tunsi minun silmänsä selässään, ehkä hänellä oli kuudes aisti. Niin, hän oli kuningas jolla oli voimia. Ehkä hän pystyi aistimaan minut, ehkä hän haistoi minun tuoksuni tai hän kuuli sydämeni lyönnit jotka muistuttivat rummun pärinää.
Ummistin silmäni hetkeksi ja odotin oikeaa hetkeä. Minun piti totella häntä, minun piti tehdä niin kuin hän käski ja kohdata hänet silmästä silmään. Olin tarpeeksi vahva siihen, en ollut heikko, en todellakaan. Olin pystynyt sanomaan hänelle vastaan monesti joten näyttäytyminen olisi pikku juttu. Minä vain kävelisin hänen viereensä, sanoisin hyvät yöt ja lähtisin takaisin nukkumaan. Se oli helppo juttu. Tai se olisi ollut helppo juttu, jos kuningas olisi ollut täysissä pukeissa, mutta hän ei ollut. Minä en vain saisi ajatella hänen puolialastonta vartaloaan, en saisi luoda silmäystäkään hänen paljaaseen ihoonsa, katsoisin vain hänen kasvojaan, en muuta.
Vedin syvään henkeä ja valmistauduin näyttäytymään, puristin käteni nyrkkiin ja kun meinasin ottaa ensimmäisen askeleeni kohti huonetta näin varjon. Varjon, joka lankesi huoneeseen. Se oli jonkun toisen varjo. Se oli joku toinen.
Mutta kuka?!
Pettymyksen tunne valtasi mieleni, kun kuulin askeleita, siirryin nopeasti piiloon seinän taakse. Olisihan minun pitänyt arvata! Ei kuningas puhunut minulle vaan jollekin toiselle...varmasti rakastajalleen.
Olin typerä. Ei hän mitenkään voinut tietää minun olevan täällä. Ja se oli hyvä asia. Ei minun tarvinnut olla pettynyt, minun piti olla helpottunut. Säästin itseni totaaliselta nöyryytykseltä.
Sydämeni takoi kiivaasti rinnassani, kun edes ajattelin sitä tunnetta jos olisin kävellyt kuninkaan luokse. Olisin hävennyt silmät päästäni. Ja mitähän kuningas olisi sanonut, jos hän olisi tiennyt minun olevan täällä? Hän olisi varmasti suuttunut ja tuominnut minut kuolemaan.
Huokaisin syvään ja kurkistin varovasti huoneeseen. Sydäntäni vihlaisi. Näin tytön, hyvin kauniin tytön, jonka vaaleat lyhyet hiukset olivat kiharoilla. Tytön kauniit kapeat kasvot hohtivat kuiden valossa omituisen kuulaina aivan kuin hän olisi hehkunut. Hän oli hyvin hennon näköinen, hänen jalkansa jotka näkyivät lyhyen yöpaidan alta olivat ohuet. Hyvin ohuet. Melkeinpä luonnottoman ohuet. Nyrpistin nenääni.
Ilmeisesti neiti Rostov oli saanut lähteä linnasta ja kuningas oli ottanut heti uuden naisen itselleen leikkikaluksi. Hänellä oli varmasti pitkä jono josta hän sai vain valita mieleisensä tytön itselleen. Mietin mitä tapahtuisi jos minä olisin tuon jonon jatkona, nauraisiko kuningas päin naamaani vai valitsisikohan hän minua koskaan. Pudistelin päätäni, olin typerä kun edes ajattelin jotain tuollaista. En koskaan nöyryyttäisi itseäni ja ilmoittautuisi vapaaehtoisesti kuninkaan rakastajaksi.
Hah, en todellakaan.
Kiinnitin huomioni taas huoneeseen, jossa tyttö käveli elegantein askelin kuninkaan luo. Hän laski kätensä tämän paljaille hartioille saaden kauniin sävelmän loppumaan. Sydämeni pomppasi kurkkuuni ja käteni alkoivat täristä jälleen kerran.
Hetken, ihan pienen hetken ajan olin kateellinen tuolle tytölle. Halusin olla hän. Halusin pidellä käsiäni kuninkaan hartioilla, halusin hymyillä hänelle kauniisti, halusin istua hänen vierelleen, katsoa hänen kasvojaan ja vain unohtaa, että olin ihminen, joka ei merkinnyt hänelle mitään.
– Mistä te tiesitte, että katselin teitä? tyttö kysyi kauniin soljuvalla äänellä, jota kadehdin heti kun hän avasi suunsa.
Hetkeen kuningas ei sanonut mitään, hän paineli korkeita nuotteja yksitellen saaden korvanlehteni punoittamaan. Ummistin silmäni jälleen kerran kiinni ja hymyilin surkeana. Nuo sävelet tekivät minut hulluksi, ne kaikuivat päässäni koko ajan, uudestaan ja uudestaan. Ne saivat minut unohtamaan, että kuningas oli hirviö, että hän varmasti inhosi minua. Nuo sävelet saivat minut ajattelemaan toisin, että kuningas oli väärinymmärretty tapaus. Hänestä oli tehty tuollainen ja vain minä pystyisin muuttamaan hänet jälleen kerran sellaiseksi kuin hän joskus oli ollut.
– Minä tiedän kaiken, kuningas murahti matalalla äänellä saaden mieleni mustumaan yhtä nopeasti kuin lumihiutale suli koskettaessaan sormenpäätä.
Avasin silmäni ja tuhahdin itsekseni.
Et tiedä. Et tiedä kaikkea.
Jos hän tietäisi kaiken mitä hänen ympärillään tapahtui hän olisi tiennyt, että seisoin seinän takana ja katselin heitä sydän vuotaen. Jos hän tietäisi kaiken, hän olisi tuntenut minun läsnäoloni, hän olisi kääntynyt katsomaan taakseen ja hymyillyt minulle. Mutta hän ei tehnyt niin, koska hän ei todellakaan tiennyt kaikkea. Ja hyvä niin, sillä en halunnut hänen tietävän että olin täällä. Että olin kateellinen tuolle tytölle, että olisin voinut repiä hänen silmät päästä ja talloa ne jaloillani!
Hätkähdin omia ajatuksiani ja nielaisin.
Mitä hittoa minulle oikein tapahtui? Miksi olisin halunnut satuttaa tuota tyttöä?
En minkään takia. Minun piti sääliä häntä sillä hän oli joutunut kuninkaan viehätysvoiman uhriksi ja hänet varmasti heitettäisiin linnasta huomenna ulos. Aivan, minun piti olla pahoillani tuon tytön puolesta, minun olisi pitänyt pelastaa hänet kuninkaan kynsistä ja auttaa häntä, mutta en todellakaan aikonut tehdä niin. Hän oli selvästi paljon koppavampi tapaus kuin neiti Rostov, sillä näin tytön kasvoissa jotain mistä en pitänyt. Hän katsoi kuningasta aivan kuin tämä olisi ollut esine, palkinto, kävelevä lihapala. Ja se oli omituista, sillä yleensä kaikki naiset katsoivat kuningasta ihaillen, mutta tämä tyttö taisi olla liian varma omasta itsestään. Hän ilmiselvästi kuvitteli saaneensa kuninkaan koukkuunsa.
– Mitä te oikein teette? tyttö kysyi varovasti ja antoi käsiensä hyväillä kuninkaan paljasta ihoa.
Puristin käteni nyrkkiin ja puhisin itsekseni. Tämä oli niin epäoikeudenmukaista, niin väärin. Jos minulla olisi ollut hitusenkaan enemmän rohkeutta, olisin juossut kuninkaan luo ja riuhtaissut tytön kauemmaksi hänestä. Mutta en ollut kovinkaan rohkea, enkä voinut tehdä jotain sellaista jota varmasti katuisin seuraavana päivänä.
– Mitä te teette? tyttö kysyi uudestaan, kun kuningas vain pysyi vaiti.
– Minä soitan, kuningas vastasi välinpitämättömästi, mikä sai minut melkein riemuitsemaan.
Hän ei kuulostanut kovinkaan ihastuneelta, mikä oli mielestäni hyvä asia. Jos hän olisi pitänyt tuosta tytöstä, hän olisi sanonut jotain kaunista. Hän olisi kertonut laulun nimen jota hän soitti. Hän olisi pyytänyt tyttöä istumaan viereensä ja soittamaan hänen kanssaan. Mutta hän ei sanonut mitään sellaista ja tunsin hetkellistä iloa sydämessäni.
– Soitatte? tyttö kysyi yllättyneenä.
Oliko hän kuuro?
Eikö hän ollut kuullut tuota ihanaa musiikkia, jonka kuninkaan sormet olivat saaneet aikaan?
Se oli ollut maailman kaunein laulu! Se oli täyttänyt sydämeni ja saanut minut tuntemaan jotain...jotain sellaista josta en ollut itsekään varma. Ne soinnut olivat huumanneet minut. Ne olivat johdattaneet minut tänne, kuninkaan huoneeseen. Enkä tiedä miksi.
– Ettekö kuullut mitään? kuningas kysyi melkein huojentuneena painaen pari nuottia ilmaan.
Minun sydämeni rauhoittui hetkeksi, painoin otsani hetkeksi seinää vasten ja kuuntelin noita sointuja, jotka halkoivat ilmaa.
– En, tyttö vastasi ja kuulin hänen äänestään ettei hän ollut tyytyväinen.
Ilmeisesti tuo tyttö oli hyvin tuohtunut siitä miten kuningas käyttäytyi häntä kohtaan, mikä sai minut hymyilemään itsekseni.
Kurkistin huoneeseen, tyttö oli irrottanut otteensa kuninkaasta. Hän oli ristinyt kätensä rinnalleen ja mulkoili kuningasta melkein vihaisena.
– Se on hyvä, kuningas naurahti saaden minut virnistämään.
Hänen naurunsa kiiri pitkin korviani. Se oli kaunista, hyvin kaunista. Olisin voinut pullottaa tuon äänen talteen ja aina synkimpien ajatusten vallatessa mieleni päästää hänen naurunsa vapauteen saaden unohtamaan kaikki murheet. Kuninkaan olisi pitänyt nauraa useammin. Paljon useammin.
– Miten niin? tyttö kysyi ja kurtisti kulmiaan.
Kuningas ei sanonut mitään, mutta tiesin hänen virnistävän. Minä tiesin sen. Minä tunsin sen. Sitten tuli hiljaista, aivan hiljaista. He kumpikaan eivät sanoneet sanaakaan. Sitten kuului hiljaisia sävelmiä, kun kuningas paineli koskettimia yksitellen saaden ihoni kananlihalle. Minä nojasin seinää vasten, annoin sointujen kumahdella tärykalvojeni pinnalla. Tunsin ihoni värähtelevän jokaisen nuotin myötä. Olisin voinut juosta huoneeseen, hypätä kuninkaan syliin ja rutistaa tämän hengiltä, mutta en tehnyt niin. En vain voinut. Tiesin etten ajatellut järkevästi. Tiesin, että jostain kumman syystä ajatukseni olivat taas kerran harhailleet saaden minut näkemään kuninkaan hyvässä valossa. Olisin täysin typerä jos nyt paljastaisin itseni. Joutuisin naurunalaiseksi, kuningas halusi olla kahden kesken tuon tytön kanssa. Hän halusi viettää aikaansa tämän kanssa, ei minun.
Otin askeleen kauemmaksi, vaikka jalkani eivät meinanneet hievahtaakaan. Aivan kuin joku olisi naulannut ne kiinni lattiaan. Mutta jotenkin sain kerättyä tarpeeksi voimia, että sain itseni liikkeelle. Hiivin hiljaa pois käytävää pitkin, tunsin omituisen tunteen valtaavan mieleni. Aivan kuin kaikki ilo ja onni olisi pikku hiljaa ropissut pois sydämestäni.
Ajatukseni selkenivät kummasti ja tajusin kuinka typerästi olinkaan käyttäytynyt, kun oli noin vain mennyt kuninkaan tiloihin. Mutta en nuhdellut itseäni, sillä tiesin että minulla oli ollut pakottava tarve tietää kuka tuo soittaja oli ollut. Mutta nyt kun tiesin vastauksen en ollut yhtään sen tyytyväisempi. Olin pikemminkin rauhattomampi, melkein levoton. Enkä tiennyt miksi.