Tiedätkö sen tunteen, kun luulet keksineesi aivan loistavan idean, joka tuntuu oikealta ja hyvältä juuri sillä hetkellä, kun keksit sen. Mutta sitten kun toteutat sen, niin se ei tunnukaan enää niin hienolta. Vaan pikemminkin typerältä päähänpistolta, joka saa sinut nolostumaan.
Niin, hetki sitten kuninkaan halaaminen oli ollut aivan mahtava idea, mutta en ajatellut kovinkaan pitkälle. En ajatellut sitä miten lopettaisin hänen haalaamisensa, miten tekisin sen hienovaraisesti loukkaamatta hänen tunteitaan. Enkä todellakaan ajatellut sitä vaihtoehtoa, että halaamisen jälkeen minä halusin suudella häntä.
Halusin tuntea nuo pehmeät huulet omillani, halusin suudella häntä...ja...ja..halusin jotain paljon enemmän. Minä...minä halusin häntä.
Silmäni suurenivat, kun tajusin, että tunsin jotain sellaista mitä en ollut koskaan tuntenut ketään kohtaan. En ollut koskaan halunnut itselleni poikaystävää, olin ihastunut monesti, mutta en ollut koskaan edennyt mihinkään suuntaan. Ehkä se johtui siitä, että pelkäsin menettämistä. Sitä hetkeä, kun se toinen riistettäisiin minulta. Juuri niin kuin äiti ja Joel. Se tunne oli maailman kamalin, enkä halunnut tuntea sitä enää koskaan.
Purin huultani hermostuneena. Kaikki ajatukset vilistivät kiivaina päässäni, aivoni ja sydämeni taistelivat keskenään. Aivoni sanoivat, että olisin vain viihdyke kuninkaalle, en mitään muuta. Hän ei oikeasti pitänyt minusta, ei hän koskaan voisi pitää minusta. Mutta sydän halusi minun suutelevan häntä, vaikkakin se olisi vain hetken huumaa tai viinin aikaansaannosta. Mutta toisaalta, mitä minä menettäisin jos suutelisin häntä? Et mitään! Ääni huudahti päässäni. En mitään. Minulla ei ollut mitään menetettävää.
Suljin mieleni ja keskityin tähän hetkeen. Tähän omituiseen välikohtaukseen, joka sai sydämeni kiljumaan riemusta.
Kuningas tuijotti minua kiihtyneenä. Hän vain katsoi minua sanomatta sanaakaan, hänen vihreät silmänsä lävistivät omani, hän näki suoraan sieluuni, hän luki minua, kuin avointa kirjaa. Tiesin, että hän tiesi minkälaista kamppailua sisälläni käytiin. Olisin halunnut suudella häntä, mutta toinen puoli minusta halusi juosta karkuun ja piiloutua ikuisiksi ajoiksi.
Kuningas varmasti käytti minuun jotain voimiaan, että hän sai minut näin heikoksi, että hän lannisti voimakkaan itsepäisyyteni, joka sai minut järkiini aina kun meinasin tehdä jotain sellaista mitä tulisin katumaan. Mutta tällä kertaa tuo itsepäisyys haihtui minusta pois, se liukeni hetki hetkeltä jonnekin saavuttamattomiin.
Kuninkaan kädet laskeutuivat vyötärölleni saaden minut nolostumaan, poskeni lehahtivat punaisiksi, kun hänen sormensa tarrautuivat kiinni mekkoni kankaaseen ja hän veti minut vielä lähemmäksi itseään. Ja ennen kuin ennätin tehdä elettäkään, hänen huulensa olivat jo painautuneet omieni päälle.
Sydämeni räjähti rinnassani, ihoani kihelmöi ja huuleni syttyivät liekkeihin. Koko maailma katosi ympäriltämme, oli vain minä ja kuningas. Me kaksi, eikä ketään muuta.
Kuninkaan täydelliset huulet suorastaan ahmivat minun omiani saaden jokaisen soluni huutamaan hallelujaa. Minä vastasin suudelmaan epäröimättä hetkeäkään. Annoin käsieni liukua hänen vartaloaan pitkin hänen niskaansa. Upotin sormeni hänen samettisiin hiuksiin ja painauduin syvemmälle hänen syliinsä.
Hetken ajan huulemme liikkuivat samaan tahtiin toistensa päällä täydellisesti, aivan kuin ne olisi luotu toisilleen. Se tuntui hyvälle, se tuntui oikealle, mutta silti niin väärälle. Me olimme vastakohdat toisillemme. Minä olin kuin kesä jota kukaan ei muistanut ennen kuin se oli jo ohi. Hän oli kuin talvi, jota kukaan ei voinut unohtaa. Minä olin lämmin aurinko, hän oli kylmä kuu. Minä olin ihminen, pieni ressukka ihminen ja hän oli kuningas, mahtava kuningas, tämän maan hallitsija.
Mutta vastakohdat täydentävät toisiaan, niin minulle oli kerrottu ja minä uskoin siihen. Minä halusin uskoa siihen, ei kukaan joka olisi täysin samanlainen voisi koskaan tulla toimeen täysin samanlaisen kanssa. Mutta kaksi erilaista henkilöä täydentäisivät toisiaan, he oppisivat toisiltaan, he voisivat rakastaa toisiaan. He suutelisivat toisiaan juuri niin kuin me suutelimme.
Kuningas tiukensi otettaan minusta, hänen sormensa painautuivat vaativasti alaselkääni vasten upoten mekkoni ohueen kankaaseen. Hän suuteli minua rajusti, aivan liian rajusti. Ne suudelmat saivat minut sanattomiksi ja imivät kaiken hapen keuhkoistani. Aivan kuin hän olisi pelännyt, että katoan savuna ilmaan, ettei tämä olisi totta. Että olisin hänen harhakuvitelmansa, mielikuvituksen tuotetta.
Minä annoin käsieni laskeutua kuninkaan rintakehää vasten, rutistin hänen paitaansa sormillani ja vedin hänet kiinni itseeni, niin ettei väliimme jäänyt enää senttiäkään. Hän murahti matalasti, kun nostin hänen paitaansa ylemmäs ja työnsin käteni hänen pehmeää ihoa vasten. Hyväilin hänen lihaksikasta rintakehää, joka tuntui lämpöiseltä sormieni vilistäessä sen kuulasta pintaa pitkin. Kuningas huokaisi syvään, tunsin hänen sydämensä tahdin kiihtyneen, se löi samaan tahtiin kuin minun sydämeni. Aivan kuin ne olisivat tunteneet toisiensa sykkeen, aivan kuin ne olisi tehty toisiaan varten.
Kuninkaan käsi nosti mekkoni helmaa ja löysi helposti tien sen alle. Minä säpsähdin, kun hänen sormensa koskettivat paljasta ihoani saaden kuuman aallon vavisuttamaan kehoani.
- Gabriel.., vaikersin hänen huuliaan vasten, kun tunsin hänen kätensä vaeltavan pitkin jalkani ihoa ylemmäs ja ylemmäs, jättäen jälkeensä kihelmöivän tunteen
Minä tunsin hänen hymyilevän, ei, pikemminkin virnistävän samalla, kun hän suuteli minua uudestaan ja uudestaan hyväillen samalla sisäreiteni herkkää pintaa.
Hänen kosketuksensa sai minut sekaisin. Koko kehoni oli kuin tulessa, jonka liekit nuolivat ihoani saaden minut värisemään. En ollut tuntenut koskaan mitään vastaavaa. Aivan kuin olisin elänyt hänen suudelmistaan, hänen kosketuksestaan. Minä janosin koko ajan lisää ja lisää. Olin varmasti seonnut. Kukaan ei ollut ikinä vaikuttanut minuun näin paljon ja se pelotti minua. Mitä minulle oikein tapahtui? Olin menettänyt täysin kontrollin, itsehillintäni oli pettänyt ja olin seonnut.
Minä tarvitsin happea, minä tarvitsin ilmaa, joka täyttäisi keuhkoani ja saisi minut ajattelemaan järkevästi. Vaikka sydämeni kiljui rinnassani, minä irtauduin vastahakoisesti suudelmasta ja haukoin henkeä. Hengitin kiivaasti, aivan kuin olisin juossut maratonin. Rintakehäni nousi ja laski epämääräiseen tahtiin.
Nojauduin vaistomaisesti eteenpäin kuninkaan hartiaa vasten, joka hengitti yhtä nopeaa, kuin minä.
Hän siirsi hiukseni sivuun ja painoi huulensa kaulalleni saaden minut huokaisemaan, hän näykkäisi hampaillaan korvanlehteäni ja kuiskasi korvaani matalalla äänellä:
- Meus es tu omnia.
Nuo sanat saivat ihokarvani pystyyn, en tiedä mitä ne tarkoittivat tai mitä kieltä se edes oli, mutta se kuulosti niin kauniilta, niin merkittävältä. Minä huumaannuin hänen äänestään, joka kaikui korvissani. Painoin silmäni kiinni. Tunsin, kuinka hän suuteli solisluutani, kaulaani. Hänen kätensä painautuivat molemmin puolin kasvojani ja hän piteli minua paikoillaan. Tiesin, että hän katseli minua, hän halusi nähdä silmäni, mutta ummistin ne kovemmin kiinni.
- Aperi oculos tuos, hän kuiskasi saaden väristyksen kulkemaan pitkin kehoani.
En tiedä mitä hän sanoi, mutta se kuulosti pyynnöltä, aivan kuin hän olisi halunnut jotain.
- Avatkaa silmänne, hän sanoi vaativammin.
Sitäkö ne sanat tarkoittivat? Hän pyysi minua avaamaan silmäni, miksi? Halusiko hän, että näkisin sen kylmyyden hänen silmistään. Halusiko hän, että tajuaisin, ettei hän välittänyt minusta. Että ymmärtäisin tämän olevan vain leikkiä. Häijyä leikkiä, josta kuningas kävelisi voittajana pois ja minulle jäisi vain särjetty sydän.
- Eleanora, minä pyydän, kuningas kuiskasi hiljaa saaden minut säpsähtämään.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli kutsunut minua etunimelläni. Se kuulosti niin oikealta, kun hän sanoi sen. Jos olisin pystynyt, olisin kehrännyt mielihyvästä, jonka nimeni kuuleminen kuninkaan sanomana sai aikaan.
Avasin silmäni hitaasti, hyvin hitaasti. Ja toivoin koko ajan, että näkisin jotain erilaista hänen silmissään, mutta toivettani ei kuultu. Hänen silmänsä, ne olivat tunteettomat. Täynnä tyhjyyttä, täynnä synkkyyttä. Ne olivat vastakohta minun omilleni, jotka olivat tunteiden vallassa. Kuningas pystyi näkemään kaiken silmistäni, sen kuinka paljon tämä hetki minulle merkitsi, että hän merkitsi minulle jotakin. Silmät olivat sielunpeili, ne paljastivat kaikki, jopa synkimmätkin salaisuudet.
Olin niin haavoittuvaisessa tilassa, kun katsoin häntä silmiin aivan kuin anellen, että hän näyttäisi jonkinlaisia tunteita ja hän tiesi sen. Hän käytti häikäilettömästi hyväkseen tunteitani. Hän käytti minua vain hyväkseen, ei hän tuntenut mitään, ei yhtään mitään, muuta kuin himoa. Lihallista himoa minua kohtaan. Enkä minä pitänyt siitä tosiasiasta. Me molemmat halusimme jatkaa tätä, mutta meillä molemmilla oli eri motiivit. Tiesin, että minä rikkoisin itseäni, särkisin sydämeni tuhansiin osiin jos en nyt lähtisi. Mutta en halunnut lähteä. Kuningas veti minua puoleensa aivan kuin magneetti, jonka vetovoimaa ei voinut vastustaa.
Alhaalta kantautuvat näytelmän äänet saivat minut hätkähtämään. Vasta silloin muistin missä me oikein olimme. Poskeni punehtuivat, kun mietin kuinka noloa olisikaan ollut jos joku olisi tiennyt mitä aitiossa oli tapahtunut. Että olimme suudelleet toisiamme, hän oli syleillyt minua, koskettanut ja saanut minut tuntemaan jotain.
Kuningas laski kätensä poskiltani kaulalleni ja sai minut unohtamaan ajatukset siitä, että lähtisin ja jättäisin hänet yksin aitioon. Hän todellakin hallitsi minua, hän oli jotenkin kietonut minut sormensa ympärille, enkä ollut edes tajunnut milloin se oli tapahtunut.
Kuningas oli hiljaa, hän vain katseli minua. Minä vaivauduin hänen tutkivan katseen alla, emme kumpikaan sanoneet sanaakaan. Se oli omituista.
- T-teidän olisi pitänyt pyytää lupa, sanoin hermostuneena.
- Mihin? kuningas kysyi matalalla äänellä ja antoi käsiensä valua kaulaltani pois.
Hän otti oikeasta kädestäni kiinni ja suuteli sen kämmenselkää, hän rullasi mekkoni hihaa ylemmäs ja painoi seuraavan suudelman rannettani vasten, seuraava osui vähän ylemmäs lähettäen kipinöitä pitkin käsivarttani.
- K-kun suutelitte minua, kuiskasin ääni väristen.
Kuningas naurahti käteni ihoani vasten ja painoi uuden suudelman kyynärtaipeeseeni. Hän veti kättäni itseään vasten pakottaen minut nojautumaan häntä kohti.
- Te halasitte minua, kuningas huomautti ja suuteli käsivarttani.
- Mutta ei se tarkoita, että halusin suudella teitä, vastasin heikosti ja räpäytin silmiäni.
- Älkää valehdelko, kuningas mutisi, - minä näin teidän silmistänne, että halusitte suudella minua, kuningas kuiskasi ja antoi sormiensa hyväillä käsivarteni ihoa.
Hänen etusormensa risteili pitkin kättäni saaden minut hulluuden partaalle. Hänen kosketuksensa oli jotain sellaista mitä en pystynyt käsittämään. Se turrutti minut kuin myrkky, joka virtasi verisuoniani pitkin kohti sydäntäni, vain tarkoituksena satuttaa ja tappaa.
- Enkä ole koskaan ennenkään pyytänyt lupaa, kun haluan suudella jotain tyttöä. Eikä kukaan ole koskaan valittanut, kuningas huomautti melkein ylpeästi.
Minä kohotin kulmaani ja sain jotenkin koottua lauseen päässäni.
- Minä en olekaan kuka tahansa tyttö.
Kuninkaan kasvoille nousi virne, hän nosti käteni taas suunsa eteen ja painoi suudelman iholleni.
- Olette oikeassa, ette ole kuka tahansa. Olette ihminen, hyvin harvinaislaatuinen näillä main, kuningas sanoi virnistäen, - te olette hyvin...intohimoinen tapaus. Luulen, että teitte pari naarmua ihooni.
Minä nolostuin ja laskin katseeni maahan.
- Ei se mitään, pikku ihminen. En rankaise teitä, kuningas kuiskasi ja hipaisi sormellaan leukaani, - tällä kertaa, hän lisäsi ja tiesin hänen virnistävän.
Minä nielaisin äänekkäästi ja tunsin poskieni helottavan punaisina.
- No, saanko luvan? kuningas kysyi.
- Mitä? kysyin hämilläni ja nostin katseeni kuninkaaseen.
- Saanko suudella teitä? kuningas kysyi kuiskaten.
ET SAA! Aivoni huusivat. Ne olivat oikeassa. Olin jo unohtanut nuo ajatukset jotka olivat vielä hetki sitten vallanneet mieleni. Minä en saisi antaa hänelle valtaa, kuningas käytti minua vain hyväkseen, mutta silti pienen pieni ääni halusi minun vastaavan myöntävästi.
Suuni alkoi jo muodostamaan ei sanaa huulilleni, mutta petin itseni. Minä nyökkäsin vastaukseksi ja samalla tiesin kaivavani itselleni hautaa.
Kuningas hymyili minulle tietäväisesti aivan kuin hän olisi tiennyt etten voisi vastustaa häntä. Ja kai hän oli oikeassa, en voinut vastustaa häntä, en vaikka tiesin minkälainen hän oli.
Kuningas nojautui minua kohti ja painoi hellän suudelman huulilleni. Se oli todellakin kaunis, ihana suudelma, joka vei minut taivaisiin pilvilinnoihin. Se oli täysin erilainen suudelma, kuin äskeiset rajut suudelmat, jotka saivat minut äärirajoille.
Minä nojauduin kuningasta kohti ja kiedoin käteni hänen kaulansa ympärille. Riipuin hänessä kiinni kuin takiainen, enkä halunnut päästää häntä karkaamaan käsistäni. Minä painauduin voimalla hänen rintakehäänsä vasten niin, että hän kaatui selälleen sohvalle. Suudelmamme rikkoutui hetkeksi ja kuninkaan miellyttävä nauru kiiri pitkin aitiota.
- En tiennytkään, että ihmiset ovat näin väkivaltaisia, kuningas virnuili saaden minut punastumaan jälleen kerran.
Kuningas kietoi kätensä nopeasti vyötäröni ympärille ja käänsi minut odottamattomalla liikkeellä alleen. Minä kiljaisin yllättyneenä, mutta kuninkaan sormet tukahduttivat ääneni, kun ne painautuivat huulilleni.
- Shhh...emmehän halua pilata näytelmää, kultaseni? kuningas kuiskasi korvaani ja painoi suudelman kaulalleni.
Kultaseni? Olikohan hän kutsunut muitakin naisiaan samalla lempinimellä? Ehkä, mutta mitä väliä sillä oli. Minä olin nyt hänen kanssaan, minä olin hänen, vain hänen ja hän oli minun. Vain minun.
Suljin silmäni ja pudistelin epämiellyttävät ajatukset pois mielestäni, en halunnut ajatella niitä muita naisia, en nyt kun kuningas keskittyi minuun.
Kuninkaan huulet vaelsivat pitkin kaulani ihoa kohti solisluutani, sitten hän suuteli taas kaulaani ja näykkäisi herkkää kohtaa saaden minut vaikertamaan. Siitä jäisi varmasti jälki, mutta en välittänyt. Tämä hetki oli meidän, minun ja kuninkaan, eikä kukaan voisi pilata sitä, ei kukaan.
Mutta joku pilasi sen. Joku todellakin keskeytti tuon lumoavan hetken koputuksella. Minä säpsähdin ja pysähdyin, mutta kuningas ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että joku seisoi oven takana. Hän vain jatkoi ihoni suutelemista.
- Joku on ovella..., kuiskasin hiljaa.
- Hmmm.., kuningas hymisi vasten kaulaani.
Koputus kuului uudestaan, minä painoin käteni kuninkaan rintakehää vasten ja yritin työntää hänet pois päältäni, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Kuningas ei liikahtanutkaan.
- Kuulitteko? Joku on ovella! minä sihisin tällä kertaa hieman vaativammin.
Kuningas pysähtyi ja nosti katseensa silmiini. Hän huokaisi syvään ja nosti kulmaansa.
- Niin?
- Se voi olla jotain tärkeää, mutisin.
- Jotain tärkeää? kuningas toisti melkein tylsistyneenä.
- Ei kai kukaan muuten tulisi tänne asti koputtamaan ovelle jos hänellä ei olisi tärkeää asiaa?
- Mikä asia muka olisi niin tärkeä, että joku kehtaa tulla keskeyttämään minun...minun hetkeni ihmisen kanssa? kuningas kysyi virnuillen.
- Ehkä...ehkä jotain on tapahtunut, ehdotin hiljaa.
Kuningas huokaisi syvään ja antoi päänsä retkahtaa takaisin niskaani vasten. Hän hengitti syvään hetken aikaa, aivan kuin hän olisi halunnut haistella minun tuoksuani, ehkä hän humaltui minusta aivan kuin minä humalluin hänestä.
- Mitä jotain? kuningas kysyi ja tunsin hänen huulensa liikkuvan vasten ihoani mikä sai ihokarvani pystyyn.
- Kenties pohjoisen sodassa on tapahtunut jotain...
Kuningas nosti päänsä ylös, hänen synkät silmät laajenivat hieman sanoistani, hän oli ilmiselvästi yllättynyt.
- Mitä te tiedätte pohjoisen sodasta? hän kysyi mielenkiinnon vallassa.
- En paljoakaan, vain sen mitä olen kuullut, vastasin totuudenmukaisesti.
- Voitte toisaalta olla oikeassa, kuningas mutisi ja katsoi minua hetken aikaa.
Sitten hän painoi vielä yhden kiihkeän suudelman huulilleni, ennen kuin hän nousi päältäni.
Minä nousin ylös hieman kömpelösti, jalkani tuntuivat olevan hyytelöä ja olin yllättynyt, että ne kantoivat painoni. Suoristin mekkoni ja silottelin hiuksiani, jotka sojottivat hieman. Sitten istahdin takaisin sohvalle ja painauduin sen kaidetta vasten, tarpeeksi kauaksi kuninkaasta.
Koputus kuului jälleen kerran, tällä kertaa kovemmin ja vaativammin.
- Sisään, kuningas sanoi turhautuneena aivan, kuin hetki sitten ei olisi tapahtunut mitään.
Ovi riuhtaistiin auki ja esiin tuli nainen. Kaunis ruskeahiuksinen nainen, jonka yllä oli vihreä juhlava mekko, jonka yläosa nuoli naisen kookasta povea. Katsoin häntä ensin hämilläni, sitten vihaisena. Olin mustasukkainen. Tiesin, että tuo nainen oli varmasti kuninkaan rakastaja, kuka muukaan hän voisi olla. Hän tuli varmasti hakemaan kuningasta viereensä, mikä sai minut tulistumaan.
- Olen pahoillani teidän majesteettinne, mutta neiti Rostov vaati päästä puheillenne, palvelijan heikko ääni kuului naisen takaa.
- Minähän kielsin ettei minua saa häiritä näytelmän aikana, kuningas huomautti kylmästi.
- Minä tiedän teidän ma.., palvelija aloitti, mutta hänet keskeytettiin rumasti.
- Älkää nyt jaaritelko, minua on loukattu verisesti! nainen huudahti ja kuulin teatterisalista kohahduksen.
He varmasti kuulivat neiti Rostovin äänen ja häiriintyivät tästä. Nainen käveli sohvan luo, suoraan minun eteeni, mutta hän ei edes huomannut minua. Hänen ruskeat silmänsä tapittivat kuningasta, jolla oli välinpitämätön ilme kasvoillaan.
- Te jätitte minut yksin huoneeseenne heti kun olitte saaneet mitä halusitte! Ette edes kutsuneet minua illalliselle! neiti Rostov kiljui ja tällä kertaa kuulin buuauksia salista.
Minun suuni loksahti auki, tarkoittiko tuo nainen...tarkoittiko hän todellakin sitä mitä luulin. Että kuningas oli maannut tuon naisen kanssa ennen illallista. Ja sitten hän suuteli minua. Hän suuteli minua samoilla huulilla, jotka olivat koskettaneet tuon naisen huulia ja levänneet ties missä hänen kehon osissa. Kuvotuksen tunne nousi kurkkuuni, mahani pyörähti ylösalaisin ja olisin voinut kuolla häpeään siihen paikkaan. Minua inhotti se, että haluni kuningasta kohtaan oli sumentanut järjen päästäni. Olin hölmö ihminen, joka oli hetken ajan luullut, että kuningas oikeasti välitti. Että hän minusta. Että hänessä olisi jotain hyvää, jotain aitoa. Mutta nyt tiesin ettei hänessä ollut mitään hyvää, ei yhtään. Hän käytti minua vain hyväkseen, aivan kuten niitä kaikkia muitakin. Tunsin itseni halvaksi. Hyvin halvaksi. Miten olinkaan voinut olla niin tyhmä! Miksi en kuunnellut järkeäni!? Miksi annoin sydämeni hallita itseäni? Miksi minusta oli tullut näin heikko!? En halunnut olla heikko, halusin olla vahva ja päättäväinen. En tarvinnut miestä elämääni, en tarvinnut ketään. Minä pärjäsin aivan hyvin yksinkin, olin todistanut sen itselleni. Mutta olin silti järkyttynyt. En voinut vain sysätä tunteitani sivuun ja olla tuntematta niitä. Ei se mennyt niin.
- Ja tämänkö asian vuoksi häiritsette minua läsnäolollanne? kuningas kysyi ärtyneenä.
Hän varmasti huomasi ilmeeni, pakkohan hänen oli nähdä kuinka sydämeni vuoti rinnassani.
- Minä luulin, että meillä oli yhteys ja nyt olette täällä jonkun toisen tytön kanssa katsomassa näytelmää, nainen sanoi selvästi mustasukkaisena ja tuijotti minua vihaisena.
Mutta en nostanut katsettani, pelkäsin purskahtavani itkuun hetkenä minä hyvänsä.
- Tiedättekö, että voin tuomita teidät kuolemaan? kuningas kysyi välittämättä neiti Rostovin sanoista.
- Mitä?! nainen huudahti kauhistuneena ja painoi kätensä sydämensä päälle.
- Te tulette yksityisaitiooni, seisotte edessäni aivan kuin olisitte tärkeämpi henkilö hovissani, kuin minä itse olen. Joten, jos sanotte vielä yhden sanan niin pääsette tervehtimään pyöveliä, kuningas huomautti jäätävällä äänellä ja näin sivusilmällä, kuinka hän sivalsi kaulaansa teatraalisesti yhdellä sormellaan.
Neiti Rostov peruutti pari askelta taaksepäin ja ryntäsi sitten ulos ovesta. Palvelija katsoi anteeksipyytävästi kuningasta ja niiasi vielä ennen lähtöään.
Tuli hiljaista, niin hiljaista kuin teatterinaitioon voi tulla. En katsonutkaan kuninkaaseen päin vaikka tiesin hänen tuijottavan minua. Hän odotti minun sanovan jotain. Ehkä hän luuli, että alkaisin huutaa hänelle tai vaatisin selitystä. Mutta olin koko ajan tiennyt tämän. Kuningas oli kylmäsydäminen mies. Ei hän välittänyt kenestäkään. Emmakin oli todennut että miten hän voisi rakastaa, kun hän ei edes tiennyt mitä rakkaus oli. Se oli totta. Kuningas ei osannut välittää, hän ei osannut rakastaa, joten hän ei voisi tietää kuinka kamalalta minusta tuntui tietää, että hän vain käytti minua hyväkseen. Hän piti siitä, että hän sai muut rakastumaan itseensä, vaikka hän tiesi ettei voisi antaa rakkautta kenellekään. Hän varmasti nautti tästä leikistä, joka repi minut kappaleiksi. Joka sai minut särkymään tuhansiin osiin.
Kultaseni, kultaseni, kultaseni! Se sana kaikui päässäni taukoamatta. Olin tuntenut itseni niin tärkeäksi, niin halutuksi ja nyt tunsin itseni täydeksi nollaksi.
- Neiti Nordlund, kuningas aloitti lauseensa varovaisella äänellä saaden minut säpsähtämään.
Mutta hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun nostin käteni ylös hänen kasvojensa eteen merkiksi etten halunnut kuulla hänen sanojaan. Minun piti käyttää kaikki voimani etten olisi itkenyt, etten näyttäisi kuinka paljon minuun sattui. En halunnut hänen sääliään.
- Neiti Nordlund!? hän toisti tällä kertaa yllättyneenä.
En sanonut mitään, laskin vain käteni alas ja vilkaisin kuningasta kulmieni alta. Hän oli selvästi hämmentynyt, häkeltynyt, hölmistynyt. Ja hetken ajan, pienen nanosekunnin verran näin hänen silmissään pienen pilkahduksen jotain erilaista, jotain sellaista mitä en osannut selittää. Se ei ollut kylmyyttä, ei rakkautta, ei lämpöä vaan pikemminkin pelkoa. Pelkoa mistä? En tiennyt. Enkä halunnut ajatella sitä sen enempää. Ehkä olin vain kuvitellut sen pilkahduksen. Niin se täytyi olla.
Ennen kuin kuningas ehti sanoa mitään, minä hyppäsin nopeasti ylös sohvalta ja siirryin tuolille istumaan, joka oli tarpeeksi kaukana sohvasta. Painauduin aition kaidetta vasten ja tuijotin näyttelijöitä, jotka esittivät näyttämöllä.
Hämmennyin hieman, kun tajusin näytelmän olevan Hamlet. Se sai minut muistamaan oman maailmani, ihmiset ja kaiken sen mitä kaipasin. Kurkussani oleva pala suureni ja vaikka nielaisin se ei lähtenyt pois. Se oli siellä ja pysyi, muistutuksena ahdistuksesta joka kasvoi koko ajan. Aivan kuin joku olisi kietonut sydämeni ympärille kireän langan, jota en saisi koskaan pois. Se puristi tiukemmin ja tiukemmin, saaden minut tärisemään.
Minä tiesin mistä se johtui, olin ihastunut kuninkaaseen. Ehkä olin jo rakastunut. En tiedä. En ollut koskaan ennen rakastanut miestä, joten en voinut olla varma miltä se tuntui. Mutta en kai olisi tuntenut näin voimakkaasti jos en olisi rakastanut kuningasta? En kai olisi tuntenut itseäni petetyksi, jos en välittäisi hänestä? Suljin silmäni hetkeksi.
Minä pidin kuninkaan kosketuksesta, minä pidin hänen tuoksustaan, siitä, että hän katsoi minua, siitä, että hän kutsui minut typerille illallisilleen. Mutta toisaalta minä myös pelkäsin häntä, pelkäsin hänen katsettaan, pelkäsin hänen illallisiaan, sillä en koskaan tiennyt mitä niillä tapahtuisi, minä pelkäsin hänen kosketustaan, koska se sai minut menettämään itseni hallinnan. Minä pelkäsin häntä, mutta enemmän pelkäsin itseäni.
Huokaisin syvään mielessäni, kun tajusin, että minun pitäisi pysyä mahdollisimman kaukana kuninkaasta tai muuten joutuisin kärsimään. Enkä halunnut enää kärsiä, halusin olla vain onnellinen.
[Kirjailijan kommentti:] Hei kaikki lukijat! Julkaisen tämän hieman kiireessä enkä ehtinyt oikolukea sitä, joten toivon sydämeni pohjasta ettei tekstissä ole virheitä tai ettei kohtia puutu, sillä wattpad sekoili äsken.
Mutta kiitos kommenteista ja tykkäyksistä! Olette parhaita! Ja toivottavasti piditte tästä kappaleesta ;) En ole mikään hyvä kirjoittamaan intiimejä kohtauksia, sillä monesti niistä tulee aika töksähteleviä, mutta toivottavasti tämä kelpasi teille. Yritin oikeasti parhaani ja muokkasin alkuperäistä kappaletta monta kertaa ennen kuin olin itse tyytyväinen siihen.
Ja älkää tuomitko kuningasta niin hätäisesti. Tiedän, että hän on täysi kusipää, mutta ehkä hän voi vielä muuttua...tai ainakin toivotaan, että hän muuttuu :)
Ystävällisin terveisin Charlotte