Päivät kuluivat tutkimuksen parissa hyvin nopeasti. Joka aamu heräsin varhain, kävin syömässä palvelijoiden kanssa, menin tutkimushuoneeseen ja kirjoitin Emman kanssa muistiinpanoja. Sitten menimme lounaalle, sen jälkeen jatkoimme tutkimusta ja sen jälkeen olikin jo ilta.
Kuningas oli kutsunut minut illallisille, jotka olivat yhtä tylsiä, kuin edellisetkin. Kaikki vain istuivat ja söivät hiljaa vaivautuneina. Mutta olin oikeastaan hyvin iloinen, että illalliset olivat tylsiä. En todellakaan halunnut enää uusia perhos skandaalia tai aamiaisella tapahtunutta välikohtausta. Enkä todellakaan halunnut kohdata kuningasta enää yksin, en ainakaan käytävillä, siksi välttelinkin kaikkia mahdollisia paikkoja, joissa hänellä voisi olla salaovia.
Tällä hetkellä elämäni linnassa oli suhteellisen normaalia ja olin iloinen siitä. Mutta tiesin, että tämä ei kestäisi kauaan. Olin jo tottunut siihen, että aina, kun kaikki näytti liian hyvältä tapahtui jotain mikä sai minut palaamaan maan pinnalle.
Katsoin tarkkaavaisena Emmaa, joka kirjoitti puhtaaksi edellispäivänä sanelemiani tiivistelmiä isoon kirjaan, josta siirtäisimme sopivat aiheet oikeaan tutkimukseen. Minua hiukan kammotti tiivistelmäkirjan koko. Siinä oli ainakin tuhat tyhjää sivua, mikä sai minut miettimään kuinka paljon sivuja koko tutkimuksen sisältävässä kirjassa olisi. Tuhansia?
Karistelin tutkimuksen pois hetkeksi mielestäni, olin halunnut jo jonkin aikaa udella Emmalta avaimesta. Halusin tietää mikä se oikein oli ja miten se liittyi ihmisiin. Ja nyt, kun Esteri ei ollut meidän kanssamme oli oivallinen hetki kysyä asiaa.
– Tiedätkö mikä avain on?
Emma nosti katseensa minuun yllättyneenä. Hän naurahti hermostuneena ja osoitti ovea.
– Avain on pieni esine, jolla avataan ovi lukosta tai laitetaan lukkoon, hän selitti.
– En minä sitä tarkoittanut vaan avainta, joka liittyy jotenkin ihmisiin, selitin ja katsoin häntä odottava ilme kasvoillani.
Emma kurtisti kulmiaan ja näytti mietteliäältä. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti ääneen:
– Ahaa! Tarkoitat avainta!
– Niin, juuri sitä, sanoin innoissani.
– Avain liittyy maailmojen väliseen matkustamiseen, Emma selitti hyvin vakavalla äänellä, – kun sinun maailmassasi avautuu portti, niin portin ovi ei avaudu ilman, että ihminen avaa sen. Sama pätee myös meidän maailmaan. Kolmen kuun kansalaisen pitää mennä ensimmäisen portista tai siitä ei voi kulkea.
Katsoin Emmaa suu auki. Tarkoittiko hän sitä mitä minä luulin?
– Siis...tarkoitatko, että kukaan ei pääse portista, ellei sen maan kansalainen kulje siitä ensin? kysyin hämilläni.
– Aivan. Yleensä avaimet surmataan heti, kun he ovat menneet portista sisälle.
Emman karkeat sanat kaikuivat päässäni, kuin kirosana. Tunsin itseni petetyksi. Alex olikin vain petturi, roisto...hän ei välittänyt minusta yhtään. Hän oli huijannut minua.
Ja oliko Alex sittenkin meinannut surmata minut? Olin hetken ajan luullut hänen tiputtavan minut reikään, se tunne oli ollut hyvin vahva, mutta osoittautunut kuitenkin vääräksi. Mutta Alex oli silti petturi. Hän ei ollut kertonut minulle avaimesta, tai sitä että minä olin avain. Hän oli halunnut minut mukaansa vain, että hän pääsisi takaisin kotiinsa.
Siksi olikin hyvin epätodennäköistä, että Alex etsisi minut käsiinsä, vaikka en ymmärtänytkään miksi hän oli pitänyt esitystään yllä niin kauan. Hän olisi voinut vain jättää minut oman onneni nojaan heti, kun tulimme portista. Mutta hän ei ollut tehnyt niin, miksi? Ehkä hän sittenkin piti sinusta. Ääni sanoi päässäni. Ei, hän ei pitänyt minusta. Miksi muuten hän ei kertonut totuutta?
Huokaisin syvään, olisi typerää olla vihainen Alexille, joka ei edes ollut täällä. En edes tiennyt missä hän oli, mutta en halunnut tuhlata energiaani hänen inhoamiseensa. Siksi päätinkin vain työntää Alexin mielestäni ja jatkaa kyselytuntia.
– Emma?
– Hmm..., Emma mumisi ja kirjoitti keskittyneenä.
– Oletko koskaan kuullut sellaisesta henkilöstä, kuin Wercinant? kysyin aivan viattomasti.
Emma nosti katseensa minuun hitaasti, hänen suunsa oli auki ja hänen kasvoiltaan kuvastui kauhu, hän hyppäsi nopeasti tuoliltaan ylös ja kurkotti kätensä pöydän yli painaen sen suuni eteen. Yllätyin hieman Emman reaktiosta ja katsoin tätä kummissani.
– Oletko sinä hullu?! Älä enää koskaan mainitsi sitä nimeä, älä ainakaan tässä valtakunnassa, Emma sihisi ja katseli ympärilleen aivan, kuin huoneessa olsii ollut muitakin meidän lisäksi.
Minä katsoin häntä kysyvästi, halusin tietää kuka vihreitä räkälönttejä sylkevä hyypiö oli ollut. Ilmeisesti hän oli jokin hyvin paha, sillä Emma näytti inhoavan ja pelkäävän miestä.
– Anteeksi, mutisin ja siirsin Emman käden huuliltani, – mutta halusin vain tietää kuka hän on.
Emma pudisteli päätään ja katsoi minua silmät suurentuneina.
– Mistä sinä edes olet kuullut hänestä?
– Orjaleirillä, sanoin, enkä oikeastaan valehdellut.
Olin kuullut Alexin ja hänen ystävänä keskustelun, mutta ei Emman tarvinnut tietää keneltä olin kuullut tuon nimen.
– Sinun ei todellakaan tarvitse tietää kuka hän on, Emma mutisi melkein kuin vain itselleen.
– Miten niin? kysyin nopeasti.
– Koska se ei ole meidän asiamme, Emma huomautti ja istahti takaisin alas meinaten jatkaa kirjoittamista, mutta en antanut periksi.
– Mutta minä haluan tietää, marisin kuin pikku lapsi.
– Kuinka vanha sinä olet Elle? Emma huokaisi ja katsoi minua tietävä ilme kasvoillaan.
– Miten niin? kysyin yllättyneenä.
– Käyttäydyt, kuin olisit viisivuotias, Emma sanoi ja hän ei kuulostanut enää niin ystävälliseltä.
Ilmeisesti hän ei pitänyt siitä, että olin liian utelias, että halusin tietää kaiken sen mitä hän ei halunnut kertoa minulle.
– Oman maailmani vai tämän maailman iässä? kysyin virnistäen.
– Juuri tätä tarkoitan, Emma kivahti, – olet joskus niin ajattelematon.
– Anteeksi vain, mutta elämän ei tarvitse olla vakavaa, sanoin ja naputin kynnelläni pöydän kovaa pintaa.
– Mutta se on, Emma sanoi ja puristi sulkakynää rystyset valkoisina.
– Emma, kerro minulle...kuka hän oli.
– Oli? Emma toisti kurtistaen kulmiaan.
Hupsista, minun virheeni. Kukaan tuskin tiesi täällä, että Wercinant oli kuollut minun maailmassani, toimistossa, kiitos Alexin, joka ampui hänet.
– Ööh...niin, oletin, että hän on kuollut, selitin ja laskin katseeni hetkeksi.
– Miksi sinä niin oletit? Emma kysyi tuijottaen minua.
– En tiedä, mutisin.
– Tiedätkö sinä jotain enemmän? Emma kysyi epäilevästi.
– En tietenkään, huudahdin ja naurahdin hermostuneena.
Kuka tahansa olisi nähnyt lävitseni, mutta en missään tapauksessa aikonut kertoa Alexista kenellekään. En edes Emmalle.
– Elle? Emma sanoi nimeni hyvin vakavana, – kai sinä kertoisit, jos tietäisit jotain? Emma kysyi.
– Tietysti, ihan niin kuin sinäkin kertoisit minulle, eikö? huomautin ja väläytin tekohymyn kasvoilleni.
– Elle sinä olet mahdoton, Emma huomautti ja hieroi otsaansa.
Hän varmasti sai päänsäryn minun takiani.
– En ole mahdoton, olen vain ihminen, selitin ja yritin keventää hieman ilmapiiriä.
– Jos minä kerron sinulle...niin lupaatko ettet enää kysele mitään kuninkaan asioista?
– En voi luvata sitä, sanoin hiljaa, sillä tiesin etten voisi tehdä lupausta jota en voisi pitää.
– Minä arvasin, Emma mumisi.
– En voi luonteelleni mitään, olen utelias...kyselen paljon.
– Olen huomannut, Emma tuhahti turhautuneena, – hyvä on, minä kerron kuka hän on, mutta et saa puhua tästä kenellekään, etkä saa mainita enää hänen nimeään, onko selvä?
Minä nyökkäsin vaitiolon merkiksi. Sitten Emma yllättäen nousi ja lähti huoneesta. Odotin hetken aikaa, kunnes hän palasi mukanaan paksu viininpunainen kirja, jonka kannessa näkyi kultaisilla kirjaimilla tekstiä. En kuitenkaan ennättänyt lukea sitä, kun Emma painoi kirjan pöydälle.
– Mikä se on? kysyin kiinnostuneena.
– Historiankirja, Emma sanoi ja selasi sitä nopeasti.
Hän löysi etsimänsä sivun ja käänsi kirjan työntäen sen minun silmieni eteen.
– Hän oli kuningattaren rakastaja, Emma kuiskasi ja näpäytti kirjan sivua.
Katsoin kummissani kuvaa, joka oli oikeastaan piirustus ylpeän näköisestä miehestä. Hän ei todellakaan ollut sama mies, jonka olin kohdannut omassa maailmassani. Kuvassa oleva mies oli komea, hänellä oli vaaleat hiukset, tummat silmät ja hieman kulmikkaat kasvot. Kuvan yläpuolella luki: Kenrick Wercinant, kenraali Edmund Jakob Wercinantin poika.
Mies ei ollut sama, ei hän voinut olla. Ellei hänelle ollut tapahtunut jotain hyvin kamalaa, että hän oli menettänyt ulkonäkönsä ja muuttunut kieronenäiseksi hirviöksi.
– Hän oli siis kuningattaren rakastaja, toistin kummissani, – mutta olen aina luullut, että...
– Olet oikeassa, toisin kuin kuninkaat niin kuningattarella ei saa olla rakastajia, sillä se on maanpetos, Emma selitti ennen, kuin ehdin sanoa lauseeni loppuun.
Olin katsonut sen verran elokuvia, että tiesin kuningattaren syrjähyppyjen olevan pahempia, kuin kuninkaan. Olisihan se ollut kamalaa, jos kuningatar synnyttäisi perilliseksi toisen miehen lapsen.
– Mutta kuningatar vähät välitti omasta aviomiehestään, hän teki kaikille selväksi, että hän rakasti enemmän rakastajaansa, kuin omaa aviomiestään saatikka sitten lapsiaan. Kuningas olisi voinut tuomita kuningattaren kuolemaan, mutta hän oli liian hyväsydäminen, Emma jatkoi ja piti katseensa muistiinpanoissa, – kuningatar sen sijaan oli hyvin kylmäsydäminen ja kamala henkilö...en saisi sanoa niin, mutta se on totuus. Minun äitini oli täällä palvelijana ennen minua ja hän on kertonut kamalia tarinoita kuningasperheestä. Joskus kuningatar...hän löi lapsiaan. Hän haukkui heitä täysin avoimesti ja nöyryytti sen minkä ehti. Kuningas ei puuttunut asiaan, vaan joskus hän itsekin pilkkasi lapsiaan, koska hän syytti heitä avioliittonsa kariutumisesta. Se mies, jonka nimen sanoit...hän tuhosi kuningasperheen, Emma kertoi minulle ääni inhoa täynnä.
Katsoin Emmaa kulmat kurtussa. Kuningatar oli todellakin ollut ilkeä ämmä. Todellakin! Kuka voisi kohdella omaa perhettään noin? Ei kukaan selväjärkinen.
– Missä hän on nyt? kysyin varovasti.
En halunnut kuulostaa liian kiinnostuneelta, mutta halusin tietää miksi hän oli ollut minun maailmassani.
– Nykyinen kuningas vangitsi hänet, hänen yllensä laitettiin kirous ja hänet oltaisiin mestattu, mutta hän karkasi ja ilmeisesti pakeni toiseen maailmaan. Ja hyvä niin. Häntä ei tässä maailmassa enää kaivata, Emma selitti hieman vastahakoisesti.
– Miten hänet kirottiin?
– Niin kuin näet kirjan kuvasta, hän oli hyvin komea mies, mutta hänen sydämensä oli mätä. Lumous näytti kaikille miltä hänen sisimpänsä oikeasti näyttää ja siksi hän muuttui kaikkien silmissä sellaiseksi, minkälainen hänen sydämensä on.
Se selittikin miksi hän oli niin ruma, kun kohtasin hänet. Hänen sydämensä oli siis oikeasti täynnä pahaa. Hänessä ei ollut mitään hyvää ja olin hetken aikaa iloinen, että Alex oli tappanut hänet.
– On sen miehen syytä, että nykyinen kuningas on sellainen kuin on. Sillä miten kukaan voisi osata rakastaa, jos ei ole koskaan saanut rakkautta. Hän on nähnyt vain vihaa ja kylmyyttä, siksi hän onkin ilmetty äitinsä, Emma sanoi ja katsoi minut surullinen ilme kasvoillaan.
Emman sanat saivat minut hiljaisiksi. Kuninkaalla ei siis ollut mikään ruusuinen lapsuus. Hän oli ilmiselvästi kärsinyt vanhempiensa vuoksi ja tuo typerä Wercinant oli ollut syypää kaikkeen.
Minun kävi sääliksi kuningasta, hän oli varmasti odottanut äitinsä rakastavan häntä, pitävän sylissä ja peittelevän nukkumaan. Mutta hän saikin vain haukkuja, moitteita, julkisia nöyryytyksiä. Oli varmasti kamalaa kasvaa sellaisessa elinympäristössä.
- Tämä kuva, onko se jäljennös maalauksesta?
- On. Kaikki kirjassa olevat kuvat on piirretty maalauksien pohjalta. Ja ne ovat todella hyvin piirretty, sillä ne eivät eroa lainkaan alkuperäisistä teoksista, taiteilijat ovat osanneet vangita piirroksiinsa sen saman taian mikä näkyy myös maalauksissa, Emma selitti.
- Todellakin, tämä kuva on niin elävännäköinen, huomautin, - missä alkuperäiset maalaukset ovat?
- Kuninkaallisten alkuperäiset maalaukset ovat takkahuoneessa, muut ovat siellä täällä pitkin linnaa, mutta hänen muotokuvansa tuhottiin aikoja sitten, Emma sanoi ja osoitti Wercinantin kuvaa, - me voimme joku päivä mennä katsomaan maalauksia jos haluat, Emma sanoi ja pinnisti kasvoilleen hymyn.
– Se olisi mukavaa, sanoin hymyillen.
Emma nyökkäsi ja jatkoi kirjoittamista, minä taas selasin kirjaa kiinnostuneena. Hetken jälkeen näin edessäni perhepotretin. Keski–ikäinen mies, jolla oli kaunis kruunu päässään istui arvokkaan näköisesti kultaisessa tuolissa, hän oli kuin ilmetty kopio nykyisestä kuninkaasta. Hänellä oli yhtä vihreät silmät, komeat kasvot, jotka vetivät puoleensa ja pitkät ruskeat hiukset, jotka valuivat hänen hartioitaan pitkin. Hänen vierellään seisoi nainen. Nainen, jolla oli kylmät siniset silmät, mustat pitkät hiukset ja hyvin kapeat kasvot, jotka huokuivat itsevarmuutta. Ja heidän jaloissaan istui kaksi lasta, veljekset. Heillä oli samanlaiset tummansiniset puvut ja he tuijottivat kuvasta kolkot ilmeet kasvoillaan. Molemmat olivat surullisen näköisiä, mutta muuten he eivät näyttäneet yhtään toisiltaan, heidät oli veistetty, kuin kahdesta eri puusta.
Tunsin kamalan möykyn kurkussani. Kosketin varovasti sormellani pienen pojan kasvoja, jotka olin nähnyt niin monta kertaa illallisilla. Hän oli niin suunnattoman lohduttoman näköinen. Olisin halunnut vetää tuon pojan pois kirjan sivusta ja halata häntä, rutistaa häntä hetken aikaa ja sanoa, että kaikki on hyvin. Että ei ole mitään pelättävää. Mutta en voinut tehdä niin. Kukaan ei voinut muuttaa menneisyyttä, kukaan ei voinut paikata niitä virheitä, joita toiset olivat tehneet.
Huokaisin mielessäni, kun tajusin, että kuningas oli varmasti toivoton tapaus, juuri sellainen jota kukaan ei voisi enää pelastaa.
[Kirjailijan kommentti] Hei! Teknisten ongelmien vuoksi sainkin tämän luvun vasta tänään julkaistua, joten pahoittelut!
Kiitos kaikille lukijoille, jotka olette äänestäneet ja kommentoineet tarinaa! :) Se merkitsee todella paljon minulle.
Charlotte