En ollut koskaan ennen nähnyt niin kaunista linnaa, toisin sanoen en ollut koskaan ennen nähnyt linnaa ja siksi tämä olikin niin kaunis silmissäni. Minä lumouduin isoista pylväistä, ikkunoista, joita oli joka puolella ja kaunis sisäpiha kruunasi koko komeuden.
Iso muuri ympäröi koko linnaa saaden sen hieman vaikuttamaan vankilalta, mutta linna oli aivan liian kaunis ollakseen vankila. Ehkä se olikin kultainen häkki.
Emma talutti minut linnan sisälle, jossa oli maailman suurin eteishalli, joka hohti puhtauttaan. Sen seinillä oli isoja tauluja, joita emme ehtineet katsoa, sillä Emma veti minut perässään yläkertaan. Samalla hän yritti esitellä minulle mitä missäkin oli, mutta en mitenkään voinut muistaa kaikkea hänen kertomaansa. Kun kipusimme kolmanteen kerrokseen, Emma pysähtyi.
– Täällä on sinun huoneesi, hän selitti ja veti minut mukanaan ison tumman oven luo, joka seisoi jykevänä paikoillaan.
Hän avasi oven avaimella ja päästi minut sisälle.
– Vau, huokaisin syvään.
Huone oli kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ikkunat olivat isot, ikkunaverhot olivat punaista samettia ja lattia tummaa puuta. Huoneen toisella seinällä oli iso sänky, jonka molemmin puolin oli pienet yöpöydät.
– Täällä on sinun vaatehuoneesi ja toisella puolella peseytymistilat. Ilmoita aina minulle kun haluat kylpeä niin hoidan tänne lämpimän veden, Emma selosti.
Kävelin vaistomaisesti vaatehuoneeseen, joka oli täynnä mekkoja ja muita vaatteita. Katsoin niitä epäuskoisena.
– Tämä on aivan liikaa, kuiskasin hiljaa.
– Kuningas haluaa pitää teidät tyytyväisenä.
– Miksi hän haluaa tehdä niin? kysyin hämilläni.
– Koska olette ihminen, Emma selitti.
– En haluaisi eri vapauksia vain sen vuoksi, että olen ihminen.
– Olkaa tyytyväinen, että teitä hemmotellaan. Olisi sääli, jos joutuisitte takaisin selliinne, Emma sanoi aivan, kuin varoittaen minua.
Minä vilkaisin tyttöä, mutta hän käänsi nopeasti minulle selkänsä ja lähti huoneesta.
En ehtinyt olla kauankaan yksin, kun tuntematon nainen ryntäsi Emma perässään huoneeseeni.
Nainen oli hyvin isoluinen. Hän oli hyvin pitkä, roteva ja naisellinen. Hänen mekkonsa oli hyvin tiukka ja puristi liikaa hänen kurvejaan, mutta hän ilmeisesti ei välittänyt, vaikka hänen rintansa yrittivätkin koko ajan raittiiseen ilmaan.
– Te olette ilmeisesti neiti Nordlund, nainen sanoi hyvin vahvalla äänellä, joka sai minut säpsähtämään.
– Kyllä olen.
– Minä olen Amelia Giorges. Kuningas lähetti minut opettamaan teille hiukan tapoja illallista varten.
– Illallista? toistin hämilläni.
Emma hypähti melkein ilmaan ja katsoi minua kauhusta kankeana.
– Voi anteeksi neiti, unohdin mainita, että kuningas haluaa, että syötte illallista hänen seurueensa parissa.
– En halua syödä missään seurueessa, sanoin nopeasti.
– Ensimmäinen opetus, kuninkaan kutsusta ei koskaan kieltäydytä, Amelia tokaisi ja näpäytti minua sormellaan otsaan.
– Au! Parahdin ja hieroin otsaani.
– Toinen opetus, kuninkaan lahjoista ei kieltäydytä. Kolmas opetus, yritätte olla näkymätön, nauratte kun kaikki muut nauravat ja olette hiljaa, kun muut ovat hiljaa. Ette sano mielipiteitänne julki, ja olette aina samaa mieltä kuninkaan kanssa. Syötte mukisematta ruokanne ja istutte somasti omalla paikallanne. Ja yrittäkää käyttäytyä enemmän niin kuin me, ei niin kuin ihmiset.
Amelian mukaan en siis saanut tehdä yhtään mitään.
– Ja nyt katsomme mitä puette päällenne, Amelia tokaisi ja katsoi minua päästä varpaisiin, – olette hyvin muodoton, aivan kuin pikku lapsi. Ettekö ole saanut ruokaa lapsena vai oletko törmännyt tiiliseinään? Toivotonta, miten löydän puvun, noin pienirintaiselle yksilölle.
Minä punastuin tahtomattani, tiesin kyllä, etten ollut mikään kurvikuningatar, mutta olin aina pitänyt itseäni sopusuhtaisena.
Amelia lähti hetkeksi huoneesta Emma perässään, sitten he palasivat tuoden mukanaan vaatteita.
– Nämä ovat nuorille tytöille tarkoitettuja mekkoja, eli siis lapsille. Ajattelin, että ne sopivat teidän...hmmm...olemukselle paremmin, Amelia tokaisi ja pudisteli päätään aivan kuin häveten puolestani.
– Kuinka ajattelevaista...mumisin hiljaa.
Amelia ei kuitenkaan kuunnellut minua. Hän pakotti minut pukemaan korsetin ja kamalan keltaisen mekon, joka näytti pitsiröyhelöineen yliampuvalta.
Katsoin itseäni peilistä kauhuissani.
– En voi pukea tätä, en voi, olen ihan kamalan näköinen.
– Te laitatte sen, Amelia sanoi vakavana.
– En halua, tiuskaisin.
– Teidän itsetuntonne on ilmeisesti kovin alhaalla, Amelia huomautti ja taputti minua päälaelle, – mutta kyllä se siitä kasvaa, kun saatte hieman kokemusta.
Katsoin Ameliaa ihmeissäni.
– Minun itsetuntoni on aivan hyvä, mutta tämä mekko on kamala.
– Eikä ole, Emma sanoi ja hymyili minulle rohkaisevasti.
En yksinkertaisesti jaksanut alkaa riidellä Amelian ja Emman kanssa, siksi näinkin parhaaksi vain tyytyä siihen, että puin keltaisen kamalan mekon kuninkaan illallisille.
Amelia istutti minut tuolille ja harjasi Emman kanssa hiukseni. He laittoivat hiuksiini perhospinnin, joka kimalteli kauniisti valossa.
– Se on ihana, kuiskasin hiljaa.
– Kun ajattelette iloisia ajatuksia niin perhosen siivet lepattavat, Emma sanoi hymyillen.
– Ihanko totta? kysyin hämmentyneenä.
Emma nyökkäsi innokkaasti ja katsoi minua odottavasti. Suljin silmäni ja ajattelin iloisia asioita, kesää, aurinkoa, jäätelö, joka maistui ihanalle helteisenä päivänä. Kun avasin silmäni ja katsoin pinniä peilin kautta, näin kuinka siivet lepattivat aivan, kuin perhonen olisi ollut valmis lähtemään lentoon.
– Tämähän on taikuutta, henkäisin innoissani.
– Sitä se on, mutta hyvin pienimuotoista. Näkisittepä mihin kuningas pystyy.
Amelia läimäytti kädellään Emmaa käsivarteen saaden tytön parahtamaan kivusta.
– Kuninkaasta ei puhuta selän takana, muistakaa se, Amelia näpäytti.
– Tietysti neiti Giorges, Emma mutisi ja punastui korviaan myöten.
– No niin, olette jokseenkin siedettävän näköinen. Illalliskello soi aivan näillä minuuteilla, silloin teidät ohjataan ruokasaliin, jossa nautitte oikein hienon illallisen hyvässä seurassa, Amelia selitti mairea hymy kasvoillaan, sitten hän poistui ja huokaisin helpotuksesta.
– Onko hän aina yhtä tiukka? kysyin varovasti.
– On ja syystäkin, Emma huomautti, aivan kuin hän olisi ansainnut Amelian lyönnin, – jos hän ei ojentaisi meitä niin kuka sitten?
– Mutta eihän elämä nyt noin vakavaa ole, huomautin.
Emma ei kuitenkaan ollut samaa mieltä, hän kumartui puoleeni ja sanoi aivan hiljaa:
– Ei kannata poiketa säännöistä tai saa tuta kuninkaan vihan.
Mieleni synkkeni hieman. Tosiaan kuningas oli hieman häijy mieleltään. Muistin vieläkin hänen tunteenpurkauksensa, kun hän suuttui minulle. Ihokarvani nousivat pystyyn, kun edes ajattelin hänen mustia hiuksiaan ja silmiä, jotka olivat liekeissä. Hän todellakin oli omituinen tapaus. Kuninkaaksi hyvin erikoinen.
Kirkas kellon soitto herätti minut ajatuksistani, Emma ohjasi minut nopeasti alakertaan ja vei minut itäsiipeen, jossa oli hyvin iso ruokasali. Toisella seinällä oli kymmenen isoa ikkunaa, joista osa oli auki, tuoden ihan raittiin ilman saliin. Muilla seinillä oli isoja seinävaatteita ja maalauksia.
Katsoin hieman häkeltyneenä järkyttävän pitkää pöytää, joka oli ainakin kaksikymmentä metriä pitkä. Sen toisessa päässä oli mukavan näköinen tuoli, joka oli paljon korkeampi, kuin muiden, se oli kullattu ja päällinen oli punaista samettia. Vain tyhmä ei tiennyt kenen tuoli se oli.
– Rosetta vie sinut omalle paikallesi, Emma kuiskasi korvaani ja hymyili minulle rohkaisevasti.
– Etkö sinä tule illalliselle? kysyin hieman peloissani.
Emma hymyili minulle rohkaisevasti ja sanoi:
– En tietenkään, olen vain palvelija.
Mikä minä sitten olin? Olin vain ihminen, joka sattui saamaan itsensä kaikenlaisiin sotkuihin. En ollut mikään aatelinen enkä ainakaan kuninkaallinen.
Toinen nuori palvelijatyttö tuli luokseni, joka oli pukeutunut siistiin tummaan asuun. Hän vei minut kuninkaan tuolista katsottuna kahdeksanteen paikkaan. Se tuntui minusta hyvin epämukavalta paikalta, sillä tiesin kaikkien tuijottavan minua. Olinhan uusi tulokas ja tuskin kuninkaan hoviväki oli kovinkaan innoissaan ihmisestä.
Istuin tuolille ja odotin hetken aikaa, kunnes väkeä alkoi tulla lisää. En ensin kehdannut edes katsoa tulijoihin, mutta kun pöytä alkoi olemaan täynnä vilkaisin kulmieni alta hieman väkeä.
Kaikki pöydässä istuvat henkilöt olivat isompia, kuin minä, he katsoivat minua ylimielisestä ja antoivat minun ymmärtää katseillaan, etten ollut tervetullut heidän joukkoonsa. Erityisesti yksi nainen, jolla oli oksennuksen väriset hiukset ja isot silmälasit nenällään katseli minua ivallisesti.
Käänsin äkkiä katseeni takaisin hienoihin lautasiin, jotka suorastaan säihkyivät kattokruunun timanttien ansioista, jotka loivat erilaisia värejä pöydän aterimien päälle.
Muut alkoivat jutella keskenään, vieressäni istuvat kaksi miestä, joilla molemmilla oli hyvin isot kasvot alkoivat jutella minun pääni ylitse. Olin niin pieni. Aivan, kuin muurahainen hiirien joukossa, tai hiiri kissojen joukossa. Minua ahdisti ilmapiiri, joka vallitsi salissa.
Olin aina luullut, että kuninkaallisten illalliset olisivat loisteliaita tapahtumia, ruoka olisi ihanaa, kaikilla olisi hauskaa ja saisin ystäviä. Mutta oletukseni olivat täysin vääriä. Olin antanut elokuvien maailman vaikuttaa odotuksiini aivan liikaa.
Kun kuningas saapui punainen viitta harteillaan kaikki nousivat ylös. Minä katsoin muita hieman hölmistyneenä, he kaikki olivat minua ainakin kymmenen senttiä pidempiä, osa enemmänkin. Näytin varmasti todella tyhmältä seisoessani muiden keskellä, kuin mikäkin tatti.
Kuningas käveli hyvin hartaasti pöydän päähän, hänen viitan alla oli tummansininen puku, joka näytti kimaltelevan hieman. Kuningas viittoi kädellään välinpitämättömästi, että saimme istua. Sitten hän oli vaiti. Olin hämmentynyt, todella hämmentynyt. En voinut katsoa vastapäätä istuvaa miestä, sillä hän oli hieman omituisen näköinen. Silmät olivat eripuolilla kasvoja, nenä aivan liian iso ja suu hyvin pieni.
Siksi keskitinkin kaikki ajatukseni viinikarahviin, joka oli edessäni. Se oli hyvin hieno karahvi, varmasti tehty kristallista, johon oli kaiverrettu hienoja kuvia, erotin maalaistalon, kukkaniityn, auringon ja...ja sitten vastapäätä oleva mies nosti karahvin ja kaatoi siitä lisää viiniä itselleen. Huonoksi onnekseni hän jätti karahvin silmieni ulottumattomiin, joten en pystynyt enää keskittymää siihen.
Kun ruoka tarjoiltiin, tunsin hetkellisesti helpotusta. Nyt ainakin sain jotain tekemistä. Alkuruoaksi oli pieni kanamuna, joka oli täytetty kaviaarilla. Sen ympärillä oli omituisia kasviksi ja siirappia. En ollut koskaan ennen syönyt mitään hienostunutta ruokaa, yleensä ostin pakasteruokia ja hampurilaisia. Se kyllä näkyi kasvoissani, joka kukki aika ajoin. Vaikkakin olin huomannut, että ihoni oli parantunut huomattavasti täällä maailmassa oloni aikana, mikä oli ihme, sillä orjaleirin ja vankilan ilma oli varmasti hyvin saasteista.
Alkuruoan jälkeen odotimme hiljaisuudessa pääruokaa. Se oli vaivaannuttavaa, todellakin. Mietin mitä olisi tapahtunut jos olisin yhtäkkiä hypännyt pystyyn ja kiljunut. Koko seurue olisi varmasti säikähtänyt ja minut olisi mestattu seuraavana päivänä. Hymyilin mielessäni ja vilkaisin muita, kaikki olivat hyvin tympääntyneen näköisiä. Silmälasipäinen nainenkin laski ilmiselvästi tuhanteen mielessään, sillä hän oli hyvin tylsistyneen näköinen tuijottaessaan jonnekin kaukaisuuteen. Siirsin katseeni hieman vasempaan päin ja näin kuninkaan joka istui hyvin rennon oloisesti mukavassa tuolissaan katsellen minua vieno hymy kasvoillaan. Hätkähdin hieman. Hän todellakin katsoi minua! Ja hän hymyili. Miksi hän hymyili? Siirsin katseeni nopeasti muualle. Yritin pitää hermoni kurissa, en saanut punastua tai hän luulisi, että punastuin hänen katseestaan. Laskin päässäni kymmeneen, sitten kahteenkymmeneen, kun pääsin viiteenkymmeneen tunsin rauhoittavani. Mutta hento puna oli silti noussut poskilleni, minä tunsin sen, sillä poskiani kuumotti hieman.
Juuri sitä olin halunnut välttää, en halunnut käyttäytyä hölmösti kuninkaan läsnä ollessa, vaan halusin tehdä hyvän vaikutuksen, vaikkakin se olikin ehkä liian myöhäistä, sillä olin kuitenkin pyörtynyt hänen syliinsä ja tahrinut hänen lempi viittansa verelläni. Hmmm...se ei todellakaan ollut hyvä alku.
Ja olin saanut hänet raivostumaan ja tekemään reiät käsivarteeni. Ehkä minun olisi kannattnut miettiä vielä toisen kerran, kun päätin lähteä tänne, mutta sitten en olisi koskaan tavannut kuningasta. Se tuskin olisi ollut kovinkaan valtava menetys. Mutta häntä oli kyllä ilo katsella...ainakin silloin, kun hän oli rauhallinen, tyyni, hymyilevä kuningas.
Omituinen kutina valtasi minut, olisin halunnut kääntyä katsomaan uudestaan katsoiko kuningas edelleen minua, mutta en voinut, sillä olisi ollut hyvin noloa, jos itse kyttäisin kuningasta. Miksi edes kyttäisin häntä? Ehkä siksi, koska hän on pöydän ainoa komea mies. Pieni ääni huomautti pääni sisällä. Eihän nyt niin komea ole. Vastasin, mutta tiesin, ettei se ollut totta. Kuningas olisi saanut ihmismaailman sekaisin ulkonäöllään. Hän olisi ollut nuorempana lukion paha poika, joka keräsi tyttö lauman ympärilleen nauttien huomiosta. Minkähän näköinen kuningas oli ollut teininä? Varmasti yhtä ylpeä, hiukset olivat varmasti olleet jo pitkät, silmät yhtä vihreät ja kasvot ihastuttavan hurmaavat. Hän olisi tehnyt hyvän vaikutuksen tavallisissa vaatteissa. Hän olisi todellinen herkkupala. Naurahdin mielessäni, kun edes ajattelin kuningasta nahkatakissa ja farkuissa. Ne voisivat sopia hänelle todella hyvin.
Kahahdus herätti minut takaisin vaivaantuneeseen ilmapiiriin. Toinen kahahdus sai ruokailijat katsomaan minuun. Kolmas kahahdus sai minut tajuamaan, että ääni lähti minusta...oikeastaan minun päästäni. Sitten tajusin sen, perhonen! Se heilutteli siipiään, koska olin ollut iloinen mielessäni. Mutta perhosen siipien liike kuului täydessä hiljaisuudessa hyvin kovaa. En enää ollut kovinkaan iloinen, mutta perhonen jatkoi silti siipiensä heiluttamista. Minä yritin rauhoittaa itseäni, mietin surullisia asioita, kamalia asioita, mietin orjaleiriä. Mutta kahina ei loppunut, se jatkui ja jatkui saaden minut punastumaan. En tiennyt mitä minun piti tehdä. Nostin käteni ja yritin irrottaa pinniä, mutta perhonen selvästi pyristeli vastaan. Tunsin kuinka pinni katkesi ja perhonen lähti lentoon! Katsoin sitä hämmentyneenä, sitten pelokkaana ja lopulta täysin kauhusta kankeana. Muutkin ruokailijat keskittyivät perhoseen, joka teki kauniita kaaria pöydän päällä ja lähti sitten iloisesti liihottaen kohti pöydän päätyä, jossa kuningas istui.
Kuningas ei vaivautunut nostamaan katsettaan, vaan hänen vihreät silmänsä seurasivat aina välillä välinpitämättömästi perhosen liikkeitä ja kun perhonen laskeutui hänen oikean kätensä päälle, luulin kuolevani. Kuninkaan kasvot olivat kivikovat. Niistä ei voinut lukea mitään tunnetta. Hän oli kuin kiviveistos, jonka jylhät kasvot tuijottivat perhosta. Kuningas nosti kätensä, jolla perhonen lepäsi hyvin hitaasti ja harkitusti kasvojensa eteen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän söisi perhosen. Se kuulosti kamalalle, mutta hänen katseensa oli hyvin arvaamaton. Hän olisi voinut tehdä mitä vain, eikä se olisi yllättänyt minua. Mutta hän ei tehnyt mitään raadollista, hän vain puhalsi perhosen siipiin hieman ilmaa saaden sen jälleen lentämään. Tällä kertaa perhonen ei istahtanut kenenkään päälle vaan jatkoi matkaansa kohti aukinaista ikkunaa ja katosi sen siliän tien.
Minua hävetti ja nolotti. Yritin olla katsomatta kuninkaaseen, joka virnisteli itsekseen, aivan, kuin hän olisi tiennyt jotain mitä minä en tiennyt. Ilmeisesti muutkin pöydässä olijat tiesivät jotain enemmän, sillä he loivat minuun hieman epämääräisiä katseita.
– Te olette siis ihminen, ääni havahdutti minut ajatuksistani.
Katsoin hämmentyneenä tuota naista, joka oli tarkkaillut minua lasiensa takaa koko illallisen ajan. Ilmeisesti hän oli rohkaissut mielensä perhosen järjestämän näytöksen vuoksi ja halusi keskustella juuri minun kanssani. Minua pelotti, suorastaan jännitti, mitä nainen oli oikein keksinyt mielessään pääni menoksi.
– Kyllä olen, vastasin nopeasti, ennen kuin kukaan ehti epäillä puhekykyäni.
– Olen kuullut, että ihmiset tunteilevat. He jopa itkevät, jos saavat lautaselleen liian pienen perunan.
Katsoin naista hämmentyneenä, mistä ihmeestä hän oli kaivanut tietonsa, tuskin googlettamalla, tokaisin mielessäni ja nauroin maireasti pääni sisällä.
– Se on kyllä virheellinen tieto, ihmiset eivät itke liian pienestä perunasta, ei ainakaan kukaan jonka minä olen tuntenut.
– Mistä he sitten itkevät? nainen kysyi saaden koko seurueen katseet itseensä.
Jos tilanne ei olisi ollut niin jännittynyt olisin voinut nauraa seurueelle, jonka päät kääntyilivät meidän kahden keskustelijan välillä, aivan kuin he olisivat katsoneet hyvin hidasta tennisottelua.
– Varmasti samoista asioista, kuin tekin, huomautin ja totesin sitten, – surusta.
– Minkälaisesta surusta? nainen kysyi.
Mikä ihmeen kysymys tuo oli, eikö suru ollut täällä ihan sama asia, kuin kaikissa muissakin maailmoissa.
– Kaikenlaisesta surusta, lemmikin kuolemasta, läheisen menetyksestä...
– Oletteko te itkeneet läheisen vuoksi? nainen kysyi keskeyttäen töykeästi lauseeni.
– Olen, vastasin hieman varautuneena.
– Kenen?
Tyrmistyin niin suorasta kysymyksestä. En todellakaan vastaisi siihen, en vaikka se olisi ollut kaikkien Amelian opetuksien vastaista.
– Se on henkilökohtainen asiani, sanoin vakavana.
Pöytäseurue kohahti aivan, kuin olisin syöttänyt läpisyötön, mutta nainen ei hämmentynyt. Hän joi kulauksen pikaristaan ja naurahti heleästi.
– Tiedättehän, että jos olisin kuningas niin teidän pitäisi vastata kysymykseeni?
– Mutta ette ole, vastasin ja yritin esittää mahdollisimman tympeää.
– Jos olisin, nainen jatkoi hiillostamistani.
– En siltikään vastaisi, näpäytin ja olin onnellinen, että tein niin, sillä naisen kasvoille nousi yllättynyt ilme.
Seurue kohahti jälleen ja näin kuninkaan kohentavan asentoaan tuolissaan aivan kuin keskustelu olisi herättänyt hänet ikiunesta.
– Tiedättehän, että kuningas voi mestauttaa henkilön, joka uhmaa häntä.
– Minä en uhmaa häntä, vastasin hyvin varmalla äänellä.
– Uhmaatte jos ette vastaa kysymykseen, jonka hän esittää, nainen huomautti ja katsoi minua siristelleen silmiin.
– Hän ei ole tietääkseni esittänyt kysymystä.
– En vielä, kuningas sanoi matalalla äänellä, joka sai kylmät väreet menemään selkääni pitkin.
Kaikki kääntyivät katsomaan hallitsijaa, joka nojasi tuolinsa selkänojaan rennosti, jopa minä käänsin pakonomaisesti katseeni tuohon puolijumalaan, joka tuijotti minua hypnoottisesti vihreillä silmillään.
Hän otti yhden viinirypäleen lautaseltaan ja pyöritteli sitä sormissaan. Minä tuijotin häntä ikuisuudelta tuntuvan ajan, en silti osannut tulkita hänen katsettaan, joka oli porannut reiän sieluuni.
– Kenen vuoksi olette itkeneet? kuningas kysyi ja nojautui hieman eteenpäin.
Nyt minä olin joka ikisen silmäparin kohde, en tiennyt mitä vastaisin. En halunnut sanoa totuutta, sillä tiesin, että alkaisin tunteilla ja lopulta itkisin niin, että kaikki nauraisivat minulle. Ja tuskin kuningasta oikeasti edes kiinnosti kenen vuoksi olin itkenyt. Hän halusi vain näyttää mahtinsa ja sen tottelisinko häntä niin, kuin muut hänen hovissaan. Mutta en halunnut valehdella. Ja toisaalta, en halunnut näyttää heikolta tuon naisen ivallisen katseen alla. Minun piti tehdä niin, kuin olisin tehnyt missä tilanteessa tahansa. En saanut tämän maailman vaikuttaa sanoihini tai tekoihini. En alistuisi minkään hallitsijan edessä.
– Se on henkilökohtainen asiani, sanoin ääni hieman väristen.
Koko seurue kohahti jälleen kerran, tällä kertaa kuitenkin dramaattisemmin, sitten koko sali hiljeni. Kaikki pidättivät hengitystään, he odottivat kuninkaan sanovan pyövelin eteen.
Kuningas heitti viinirypäleen suuhunsa ja pysyi vaiti. Kului minuutti, sitten toinen...vielä kolmas...olin varma, että olin laskenut sekunnit oikein päässäni. Mutta hiljaisuus pysyi ympärillämme.
Minä nostin pelokkaan katseeni, kohdatakseni vain hallitsijan tuiman ilmeen. Hän selvästi arvioitsi minua silmillään ja yritti saada selville oliko jääräpäisyyteni hänen uhmaamistaan vai luonteenpiirteeni. Uskon, että hän päätyi viimeiseen vaihtoehtoon, sillä yhtäkkiä hän naurahti hyväntuulisesti ja nojautui takaisin selkänojaa vasten sanoen yhden sanan:
– Ihmiset.