Sadetanssija

Septum räässä

Se tuli mua vastaan ekan kerran hississä. Mustissa pyjamissa, sen letit kurvasi alas selkää pitkinä ja sotkuisina.
Mä en sanonut moi, mä en sanonut mitään. Se kuopsutti lattiaa aamutohvelillaan ja naputti puhelimenkuorta lyhyeksi leikatuilla kynsillään. Mä panin merkille, että kuorissa luki born sick.

Toisen kerran mä törmäsin siihen ulkona. Se istui portailla oven edessä ja poltti. Musta silmämeikki ja Hozier-huppari. Se halasi paljaita jalkojaan käsivarret kananlihalla ja katsoi ylös taivaalle.
Silloin mä sanoin ekan kerran moi, mutta se ei kuullut tai esitti ettei kuullut. Sen korvanapeista tuli musiikki läpi. Take me to church.

Kolmannella kerralla me tultiin vastaan rappukäytävässä. Sillä oli punainen mekko ja vielä punaisempi hymy. Mä olin sanomassa moi, mutta se ei katsonut muhun. Sen perässä harppoi kalju nainen, jonka septumista roikkui räkää. Niiden katse ja sormet punoutuivat yhtä aikaa toisiinsa kiinni - niin tiiviisti että ilma ympäriltä pakeni.
Mä en sanonut moi vaan katsoin seuraavaa askelmaa.

Neljännellä kerralla se sanoi mulle moi. Oli maaliskuun ensimmäinen päivä vuonna '17 ja sen silmät valaisivat hämärän pesutuvan. Samat aamutohvelit kuin ensimmäisellä kerralla, mustat pyjamat olivat vaihtuneet valkoiseen yöpaitamekkoon. Kun se heilautti kättään, mä rekisteröin vihkisormuksen. Se oli ottanut myös septumin, ja siitä ei roikkunut räkää.
Mä hymyilin, se lappasi kasapäin likaisia stringejä koneeseen. Mä yritin lopettaa hymyilyn, mutten pystynyt.

Viimeisen kerran mä näin sen taloyhtiön leikkipuistossa puoli vuotta myöhemmin. Se antoi vauhtia lettipäiselle tytölle, jonka hymy oli kirkkaanpunainen ja vaatteet puhtaanvalkeat. Mä heilautin kättäni sille, se heilautti takaisin.
Sen vyötäröä halasi nyt jo siilitukkainen nainen, ja mä en nähnyt niin kaukaa, oliko sen septum enää räässä.

Mutta mä tiesin, että ei ollut.