Sadetanssija

Kirkko

Olin vasta täysi-ikäistynyt silloin.

Mä heräsin siihen, kun Väinö avasi vodkapullon. Käänsin kylkeä, joku tyyppi kuorsasi mun vieressä käsi mun ympärillä. Hirveä hedari. Mä tunsin kuinka mun ohimoihin porautui viiltävä kipu.

Sillä hyypiöllä oli pinkiksi värjätty lyhyt tukka ja korvissa timantit. Mä en muistanut enää olinko mä homo, bi vai hetero, aseksuaalisuuden kirjoa vai ehkä pan, enkä myöskään mikä mä olin eilen ollut. Mutta vittuako sillä oli väliä. Mä tarvitsisin vain särkylääkkeen ja pakastepitsaa. Ja uuden maineen. Ja hormonilääkityksen.

Yöpöydällä oli täysiä shottilaseja. Mä toljotin niitä ja muistin. Me oltiin vedetty kolme päivää putkeen.

- Taas mennään!
Väinö kurkisti ovenraosta ja kaatoi vodkapullosta suoraan kurkkuun. Sen otsaan oli kirjoitettu punaisella tussilla suttaisesti homo. Mä mietin, oliko mulla samanlainen.

- Vitun holisti, mä tiuskaisin Väinölle.
Se hyyppä mun vieressä ynähti ja sen alaston keho painautui muhun. Tunsin sen kalun mun reidellä. Mun nenä rypistyi.

- Väiski... Kuka tää on?

- George. Lausutaa vähä niin kun kirkko. Mutta vittu se ei kyllä oo kristittyä nähnykkää. Onko toi kortsu muuten teidä?

Väinö nosti lattialta käytetyn kortsun. Sen katse oli kysyvä muttei yllättynyt. Mun suu aukeni, samalla pää tyhjeni.

- Pa... Pantiiko me?

- No sitä mieki, Väinö tokaisi ja kohautti olkapäitään, - Ei siinä mittää pahaa oo, Samu. Onko siulla perse kipeenä?

Mä en saanu sanaa suusta. Nousin istumaan ja tuijotin suoraan eteenpäin. Väinö ojensi mulle shottilasin typerä hymy lärvissä. Mä kulautin sen ykkösellä.

Onneksi Kirkko ei ollut hereillä.

Yritin olla katsomatta ristiä Väinön kaulassa, ristitatuointia mun käsivarressa, valkoista ristiä jonkun pöydälle jättämässä puhelimenkuoressa.
Mä halusin unohtaa kaiken, mä en halunnut olla vastuussa mistään. Mä en halunnut katsoa äitin Whatsapp-viestejä siitä, miten mun kuuluisi ottaa itseäni niskasta kiinni, hakea töitä ja lakata tuomasta pyykkejä himaan sen pestäväksi.

Mutta vittuako mutsi tiesi. Eihän se ollut koskaan ollut nuori.

Ja nuori oli kaikki, mitä mä halusin silloin olla.
Olla nuori ja tyhmä, imeä munaa ja lentää sateenvarjolla, ottaa nännilävärit ja kännitatskoja pohkeet täyteen.
Mä halusin syödä irtokarkkeja aamupalaksi ja vetää aineita vessanpöntön reunalta, mä halusin herätä pää täynnä ja juosta karkuun sinivuokkoja ja kehodysforiaa.

Mä janosin adrenaliinia ja huomiota, hyväksyntää ja unohtumattomia muistoja. Mä janosin pussikaljaa ja puskaseksiä, mäkkisafkoja autokaistalta kolmelta yöllä.
Vaikka oikeesti mä tiesin, että mun pitäisi joskus ehtiä olla vanha ja valmiskin. Ja ehkä viisas myös.

Me käytiin Väinön kanssa kiertämässä koko kämppä sen jälkeen, kun oltiin tyhjennetty shottilasit. Väinö talutti mua, mä talutin Väinöä.

Maaria nukkui sohvalla, ei neitsyt Maaria vaan huoraava Maaria, jonka tissit tunnisti koko Vantaa. Sen vieressä matolla nukkui kolme muuta huoraa, jätkiä, joiden nimiä mä en tiennyt, mutta joilta puuttui vaatekappaleita.
Väinö meinasi, että ne olisi Kirkon kavereita. Mun kulmat kohosi ja laski ja kohosi.

Vessasta löytyi Jenni ja Tiina, kylpyammeen laidalla oli koskematon kokaiiniviiva. Väinö ja mä otettiin kivi-paperi-sakset.

Pitsat uuniin ja kokaiinia. Ja vodkashotteja. Ja epäselviä muistipätkiä, mustia aukkoja ja välähdyksiä. Keskusteluja, joilla ei ollut häntää eikä päätä, jotka ei johtaneet mihinkään, minnekään. Keskusteluja, joissa ei käytetty aivoja vaan alkoholia.

Me katsottiin Simpsoneita mustilla silmänalusilla ja pää täynnä. Mä en muistanut milloin viimeksi mun mahaa olisi särkenyt nauraminen. Ja kun Kirkko heräsi, mä kysyin.