kiss my sins away

part 87 : syvänruskeat silmät

"Mälsää", Siru mutristaa suunsa. "On silti hyvä olla pakopaikka. Siltä varalta että sä alat kuorsaamaan. Ja ite oot porsas."

Olen niin iloinen, että puheenaiheemme pysyvät toistaiseksi niin kevyinä, että voin huoletta pysyä etäällä. Lähden laahustamaan heidän perässään kohti Samuelin ja Linnean leirintää. Tunnen oloni surkeaksi. Tiedän peiliin katsomattakin, että kasvoni on itkemisestä läikikkäät ja silmäni miltei muurautuneet kiinni.

Sydämeni särkyi, kun Anton nousi siihen bussiin. Kuin minua olisi lyöty puukolla rintaan ja seison tässä verta valuvana, mutta kukaan ei auta minua.

Eikä tarvitsekaan. Ihan itse puukotin itseäni. Ansaitsen tämän paskan olon ja paljon enemmän.

Minulla on niin kova ikävä häntä. Hänen tuoksuaan, sitä huumaavaa kalliin parfyymin ja tupakan sekoitusta. Hänen käsivarsiaan, jotka muodostivat ympärillemme muurin kaikelta pahalta. Hänen kiehtovia silmiään, jotka vaihtuivat hetkessä seksikkään terävästä katseesta taas lempeäksi ja rakastavaksi. Hänen tummia hiuskiehkuroitaan, joita kierittelin aina sormeni ympärille lauantaiaamuisin. Hänen matalaa, käheää ääntään, joka kuiski korvaani espanjan kieltä saaden ihoni kananlihalle. Hänen leveää selkäänsä, jota katselin pöydän ääressä samalla kun hän hääräsi Silvian keittiössä valmistamassa minulle joka aamuista Antonin Special Breakfastia.

Hänen kosketustaan. Sitä, miten turvallinen ja rakastettu olo minulle tuli, kun hän piti hellästi kämmenillään kasvoistani kiinni. Silitti hiuksiani niin kauan että nukahdan, jos painajaisunet pitivät minua hereillä. Hänen pehmeitä huuliaan vasten omiani.

Ei. En pysty edes ajattelemaan sitä. Vedän huppua syvemmälle päähäni ja hengitän syvään, etten purskahda itkuun.

"Ja sitte Marius pakotti mut pesemään sen auton pesusienellä, voitko kuvitella?" Kuulen Sirun papattavan kuulumisiaan intopiukeana. Käsittämätöntä, miten hän pystyy juttelemaan ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Kukaan ei ota kesän alun tapahtumia puheeksi. Minulla on siitä hieman kiusaantunut olo. Ja siitä etten tiedä, mitä Samuel ajattelee minusta. En tiedä, ehtikö hän nähdä instatilille tekemämme päivityksen, ennen kun Rosa poisti sen. Hän saattaa luulla vieläkin, että olin niissä kuvissa. Että vanhasta Saarasta ei ole enää tietoakaan ja elän nykyään villiä helsinkiläiselämää.

Ei saisi verrata, mutta Sirulle tämä tilanne ei ole yhtään niin paha.

Tiedän, että Sirulle kotoa ulos potkiminen oli yhtä iso juttu, mutta hänen henkilökohtainen kokonaistilanne ei ole yhtään niin paha kuin minulla. Ensinnäkin hän seurustelee (tavallaan) lestadiolaisen kanssa, joten loppupeleissä ainoa häiritsevä tekijä on heidän ikäeronsa. Ja sekin menee ohi heti, kun perheeni tutustuu Mariukseen ja tajuaa hänen henkisen iän sijoittuvan vuosia alaspäin.

Siru ja Samuel ovat myös aina olleet todella läheisiä. Sirun ainoa toive koko kesänä on ollut vain nähdä Samuel. Heidän välejä ei hiertänyt mikään muu kuin ikävä toisiaan kohtaan.

Meidän välejämme hiertää hänelle ja koko perheelleni valehtelu, ei-lestadiolainen poikaystävä ja sen salaaminen, viestit joihin en vastannut ja viimeisimpänä tämä koko instagram-sotku. Sotku, joka sai minut näyttämään ihan sekopäältä. Uskosta eronneelta sekopäältä, jolla ei ole mitään kunnioitusta perhettään kohtaan.

Haluaisin selittää asian perinpohjin, mutta kaikki siinä tarinassa liittyy Antoniin. En pysty sanomaan hänen nimeään edes ääneen.

***

"Tää on ihan sairaan söpö!" Siru hihkuu innoissaan pikkuruisen asuntoauton sisällä. Tutkailen näppärän kokoista minikeittiötä ja maalaisromanttista verhoilua, joka on selkeästi Linnean käsialaa (ehkä myös äidin, mikä saa palan nousemaan kurkkuuni). Autossa tuoksuu vanha suviseuramainen kesäillan tuoksu sekä Linnean hunajainen hajuvesi. Haluan kuollakseni päästä näkemään heidän kotinsa, kun pelkkä asuntoautokin on näin suloinen. "Kyllähän tänne hätätapauksessa yks Siru mahtuu."