kiss my sins away

part 6 : halusin vain olla lapsi

Koulussa ei ole vielä ristinsielua, joten istun käytävän portaille selvittelemään sekavia ajatuksiani.

Äiti ja isä tappaisivat minut, jos saisivat tietää mitä kaikkea olen miettinyt viimeisen parin kuukauden aikana. Olen nimittäin pohtinut lestadiolaisyhteisöstä eroamista. Kyseenalaistan ihan liikaa lestadiolaisia elämäntapoja, joskaan en ikinä ääneen, en ole kertonut näistä asioista kenellekään. Haluaisin vain elää elämääni vapaasti ilman mitään rajoituksia ja ottaa selville, mitä kaikkea muuta maailmassa on yhteisön ulkopuolella. Olen elänyt pian 17 vuotta vankina omassa kodissani ja itse vanhimpana tyttönä pelkään jokaista äidin ja isän kahdenkeskistä reissua, sillä joka kerta pari kuukautta reissun jälkeen istumme koko perhe alas kuuntelemaan, kuinka Jumala on jälleen suonut perheellemme uuden vauvan. Olen niin kyllästynyt olemaan apuäiti, mitä olen ollut lähestulkoon siitä lähtien kun osasin tehdä muutakin kuin puklata oksennusrätille.

Siskoni Siru syntyi, kun olin juuri täyttänyt vuoden. Sain siis olla perheen vauva vain yhden kokonaisen vuoden. Sen jälkeen oli parin vuoden tauko ennen kaksosten syntymää. On niin surullista, että en osaa nimetä lapsuudestani yhtäkään onnellista muistoa arjesta, sillä kaksosten syntymän jälkeen kaikki on ollut vain yhtä sumua. Äiti oli niin väsynyt viiden pienen lapsen kanssa, että nukkui vain kokoajan, ja silti hän tuli reilun vuoden kuluttua taas raskaaksi. Sen takia lestadiolaisuus on osittain aika sairas herätysliike oppeineen ja sääntöineen — äiti on kuolemanväsynyt, mutta Jumala antaa lahjaksi lisää vauvoja, jotka pitää ottaa ilolla vastaan.

Voiko sellainen Jumala olla hyvä, joka ei kuuntele näitä epätoivoisia rukouksia?

Toinen ongelma on se, että haluaisin poikaystävän, mutta sen puuttumisen lisäksi siinä on toinenkin pulma. Lestadiolaisuuteen nimittäin kuuluu, ettei vastakkaisen sukupuolen kanssa harrasteta seksiä ennen kuin vasta avioliitossa. Eli jos haluan harrastaa seksiä, minun täytyy mennä hänen kanssaan naimisiin ennen kuin voimme tehdä sen. Ja tietenkin ehkäisy on ehdottoman kielletty, ja suojaamattomasta seksistä voi tietenkin tulla raskaaksi, mikä taas tarkoittaa sitä, että himojen iskiessä on hyvin todennäköistä, että olen yhdeksän kuukauden päästä äiti.

Hitto, en edes tiedä haluanko lapsia.

Poikaystävän kanssa ei myöskään saa muuttaa yhteen ennen kuin ollaan naimisissa. Mistä minä tiedän, että mies on juuri se oikea? Mistä tiedän millainen tyranni se tyyppi on arjessa, jos saan tietää asiasta vasta kun olemme jo naimisissa? Pelkkä ajatus ahdistaa selkäytimiä myöten ja ajatuksissani päädyn aina siihen lopputulokseen missä toivon, etten olisi enää lestadiolainen. Tietenkin haluaisin auttaa äitiä, haluaisin oikeasti, mutta olen 16-vuotias ja haluaisin tehdä jotain muutakin kuin rapata kovettuneita puuroläikkiä pöydältä. Minulla ei ole lapsia, mutta olen silti tavallaan äiti.

Minä en halunnut olla äiti. Halusin vain olla lapsi, mikä en koskaan ehtinyt olla.

Silmäni vettyvät väkisin, kun edes ajattelen asiaa. En haluaisi jättää äitiäni pulaan ja muuttaa pois, mutta en voi jäädä kotiinkaan. Tulen muuten hulluksi. Kaivan laukustani nenäliinan ja kurkkaan pienestä peilistä, etten näytä itkeneeltä. Pian kouluun alkaa valua ihmisiä enkä halua aiheuttaa kysymyksiä. Minttu ei varsinkaan saa nähdä minua tällaisena. Kuolisin, jos joutuisin kertomaan näistä ajatuksista hänelle. Minttu rakastaa ihan kaikkea lestadiolaisuudessa, on aina rakastanut. Hän pitäisi minua hulluna, jos kertoisin.

Hätkähdän ajatuksistani vasta, kun joku napauttaa olkapäätäni.

"Hei söpö, onks kaikki hyvin?"