kiss my sins away

part 73 : huomiseen

Katson Dania silmät vähintään lautasen kokoisina. Tuota en olisi osannut ikipäivänä odottaa kuulevani. Dani? Lestadiolainen? Mitä ihmettä?

"Sinä?"

"Jep."

"Ootko tosissas?"

"Miks mä keksisin päästä jotain tollast?" Dani sanoo ja hieroo otsaansa kiusaantuneena.

"No en mä tunne sua yhtään, ja sit pamautat tällasen pommin."

"No totta se on, älä tee täst noin isoo numeroo", Dani sihahtaa ja katselee ympärilleen kuin peläten jonkun kuulevan. Tämä on hänelle selvästi kiusallinen aihe ja minä jos kuka ymmärrän sen paremmin kuin hyvin. Se on ollut sitä minulle koko elämäni.

"Mut et sä vaikuta yhtään lestadiolaiselta."

"Teknisesti oon vaan puoliks lestadiolainen. Mun mutsin puolen suku on. Faijast nyt näkee kilometrien päähän et se ei usko yhtää mihinkää", Dani naurahtaa ja kaivaa taskustaan tupakan.

"Nyt saat kyllä antaa mullekki", sanon ja katson tupakka-askia. "Vitun lesta."

Dani purskahtaa nauruun ja heittää askin ja tulitikut minulle. "Haista vittu."

Ihanan vapauttavaa heittää läppää aiheesta. En ole päässyt puhumaan lestadiolaisuuteen liittyvistä asioista hyvässä hengessä pitkään aikaan, joten tämä on todella mukavaa. Hämmentävää, mutta mukavaa."Mut siis suviksissa vuonna 2013? Miten ihmeessä sä voit muistaa mut sieltä? Olin sillon joku 11-vuotias."

"Nii mäki olin", Dani naurahtaa. "Miten sä et voi muistaa? Mä olin sillon nii söpöki."

Pyöritän silmiäni ja raapaisen tulitikun ja sytytän tupakan. Sen hetken, kun olemme hiljaa, Dani katselee seinille vähintään yhtä hämmentyneenä. Haluan tietää tästä enemmän. "Mitä sielä tapahtu jos sä kerran muistat mut vielä 6 vuoden jälkeenki?"

"Siis mun mieleen jäi vaan yks sinisilmänen tyttö, joka möi sielä yhtenä päivänä pillimehuja. Sul oli sellanen hauska iso sininen villapaita."

Jep. Minä todella möin pillimehuja suviseuroissa vuonna 2013. Isä sai töistä ison laatikollisen pillimehuja, ja hän antoi meidän tehdä niille mitä ikinä halusimme. Sirun kanssa keksimme myydä niitä 20 senttiä kappale, koska kuvittelimme sen olevan ihan käypä hinta pillimehusta. Möimme niitä asuntovaunumme takana ja lopulta saimme niistä 12 euroa, ja ostimme sillä karkkia. Se oli ihana päivä. Ja muistan elävästi sen villapaidan. Siellä alkoi sataa kaatamalla ja suurin osa vaatteistani kastui litimäräksi, joten jouduin lainaamaan Samuelin villapaitaa. Pelottavaa, että Dani muistaa sen noin tarkasti. Minusta alkaa tuntua, kuin olisin jossain piilokamerassa.

"Muistan ne suvikset ku eilisen päivän. Mun porukat eros kaks päivää ennen ku ne alko ja olin siit ihan rikki, nii ne on jääny mun mielee. Mutsi pakotti mut sinne", Dani jatkaa ja kuulostaa surulliselta. Hän vetää välissä pitkät henkoset tupakastaan, ennen kun hän jatkaa: "Muistan vaa et yritin kokoajan pakoilla ettei mun tarvis jutella kenenkään tutun kans asiast. Oltiin muutenki jo mustii lampait joidenki silmis, ku faija ei oo uskossa. Pyörin siel itekseni ja sit mä vaa tulin ostaa sult sillon muutaman kerran pillimehun, et saisin muuta ajateltavaa."

"Oon pahoillani", saan sanotuksi.

"Ei tarvi olla pahoillas, se oli hyvää mehuu", Dani virnistää.

"Kiva et oon tietämättäni pystyny auttaa vaikken sua muistakaan", hymyilen hänelle. Tunnen samantien merkillistä yhteenkuuluvuutta Danin kanssa, vaikka en häntä suviseuroista muistakaan. Olin silloin niin lapsen tasolla, että en kiinnittänyt huomiota vielä poikiin. Halusin vain saada taskurahaa ja nähdä serkkuja ja kavereita. Samankaltainen lapsuus yhdistää meitä, ja jollain tavalla tunnen sydämessäni, että voin luottaa häneen. "Saanko kysyä..?"