kiss my sins away

part 24 : älä valehtele

Herään aamulla hymy huulillani.

Samoilla huulilla, jotka eilen kohtasi Antonin huulet saatuani ensisuudelmani. Jouduin koko illan vähän väliä nipistelemään itseäni ihan vain tarkistaakseni, ettei se vain ollut unta. Ei se ollut. En vain saata mitenkään uskoa, että minulle tapahtui jotain noin uskomatonta. Ihan hullua.

Vaikka nyt hymyilyttää, niin pian se on ohi. Joudun kuitenkin nousemaan ylös ja kohtaamaan ongelmani. Tai oikeastaan kaksi.

Äiti ja isä.

En tullut eilen suoraan kotiin Mintulta, vaikka minun olisi pitänyt. Valehtelu repii minut sisältä kahtia, mutta en voi muutakaan. Isä varmaan pakottaisi mut vaihtamaan koulua kristilliseen opistoon, jos saisi tietää.

Pakkaan koulureppuni ja puen päälleni mustat farkut ja lämpöisen, ylisuuren beigen villapaidan, sillä kurkussani tuntuu pieni karheus. Ei se kyllä ole mikään ihme, toukokuiset uintireissut harvemmin päättyy mihinkään muuhun kuin flunssaan. En silti voi olla hymyilemättä, kun ajattelen minun ja Antonin hyisen kylmää uimaretkeä. Se todellakin oli pienen köhän arvoista.

Muistan taas Antonin huulet omillani. Tunnen niin suurta onnellisuutta, että pelkään ratkeavani, ihan oikeasti. Ihme, etten ole jo ratkennut. Suupielistä.

Alakerrassa on täysi tohina päällä. Äiti hämmentää puurokattilaa Sisu sylissään ja väläyttää mulle tuomitsevan katseen, joka saa omatuntoni kolkuttamaan samantien.

"Missäs sitä eilen oltiin?" äiti kysyy ja puristaa huulensa viivaksi.

Ristin kädet rinnalleni ja yritän olla niin viattoman näköinen kuin vain ikinä kykenen. "Mintulla olin, tehtiin läksyjä ja söin siellä", vastaan katuvan näköisenä. "Anteeks ku en vastannu, en tajunnu ajankulua."

"Älä valehtele Saara, me tiedetään ettet ollu sielä niin kauaa", äiti sanoo tuimasti. "Soitin Mintun äitille ku susta ei kuulunu, olit kuulemma lähteny jo seiskan aikaan kotia päin."

Onneksi olin varautunut tähän. Minttu on aina ollut huono agenda, sillä äiti tuntee Mintun äidin liian hyvin.

Nyt on minun vuoroni improvisoida. Vedän henkeä ja valmistaudun tähän astisen elämäni suurimpaan teatteriesitykseen. "Älä kerro muille", sanon hiljaa ja nielaisen. "Mä— mä törmäsin Ottoon."

Äidin silmät suurenevat ja meinaa pudottaa puurokauhan lattialle. Hänen tuima ilmeensä vaihtuu sadasosasekunnissa hymyksi ja äänensävy tekee totaalisen muutoksen. "Vai niin."

"Jep", vastaan ja väännän tekohymyä, vaikka koko Oton ajatteleminen oksettaa. "Meni ajantaju kokonaan."

"No sitä sattuu", äiti sanoo hymyillen ja yritän hymyillä takaisin. Omatunto repii sisuskalujani kappaleiksi. Joo, Oton kanssahan mä vaan olin. En suinkaan ollut pussailemassa helsinkiläispojan kanssa pikkuruisen kopin seinää vasten. En suinkaan ole maailman onnellisin Antonin takia, en suinkaan tunne kaikkia maailman perhosia vatsassani edes mietin koko tyyppiä ja eilistä.

On niin väärin, että minun pitää valehdella siitä.

Äiti ei onneksi kysele enempää, joten saan syödä aamupalan rauhassa. Omatunto kolkuttaa sen verran, että yritän olla mahdollisimman paljon avuksi. Syötän puuron Sisulle, pyyhin pöydän, tiskaan puurokattilan, laitan astiat tiskikoneeseen, otan päivän ensimmäisen pyykkisatsin kuivausrummusta ja lajittelen ne lasten nimillä varustettuihin lokeroihin. Äiti on kiitollinen ja se riittää minulle.

Tällä kertaa.

***

Kouluun meneminen ei ole koskaan jännittänyt näin paljon. Minun on ylläpidettävä tätä kulissia kaikille — myös Mintulle. Ja Otolle. Toivon hartaasti, ettei äiti törmää häneen lähiaikoina, kumpaankaan heistä, mutta varsinkaan Ottoon. Toisaalta äiti on "onneksi" suunnitellut minun ja Oton avioliiton jo kakarasta lähtien, ettei Otolle lepertely ja virnuilu seuroissa olisi edes mitenkään normaalista poikkeavaa.