kiss my sins away

part 17 : vitun idiootti

Saan jostain rohkeutta nojautua Antonin olkapäätä vasten. "Säki oot ihan ok", kuiskaan.

Anton hymyilee ja vetää minut kokonaan kainaloonsa. Siinä me vaan olemme, ihan hiljaa, ja Anton silittää hellästi käsivarttani. En ole koskaan aikaisemmin kokenut juuri minkäänlaista läheisyyttä — kun asuu yhdentoista lapsen perheessä, on hellyydenosoitukset melko vähissä. Sen takia myös kaihdan vieraan ihmisen kosketusta, mutta en Antonin kanssa. Antonin kanssa se tuntuu maailman luonnollisimmalta asialta — kuin minut olisi luotu tähän. En ymmärrä miten se on edes mahdollista, enhän periaatteessa edes tunne koko ihmistä, ihan hullua.

Aikaisemmin haaveilin vastakkaisen sukupuolen kosketuksesta, mutta ääni sisälläni, se uskovainen minäni, onnistui hyvin nopeasti hiljentämään sen. Jos olisin normaali uskovainen ja haaveilisin poikaystävästä, sen mukana tulisi paineet naimisiinmenosta ja lapsen saamisesta. Haaveilen salaa epäuskovaisen poikaystävän löytämisestä, mutta eihän kukaan täysijärkinen poika alkaisi tietoisesti seurustelemaan tällaisen sekopään kanssa. Varsinkaan, kun siinä mukana tulee väkisinkin myös hullut appivanhemmat ja 10 enemmän ja vähemmän hullua sisarusta.

Tupakkani palaa loppuun ja pudotan sen tuhkakuppiin ja hetken päästä minua alkaa haukotuttaa.

"Haluisitsä mennä nukkuu?" Anton kysyy varovasti.

"Joo", vastaan ja kun haukottelen uudestaan, onnistun tartuttamaan sen myös Antoniin.

"Mennää", Anton sanoo hymyillen ja nousee seisomaan. "Haluuks nukkuu mun vieres?"

Nielaisen. En tajunnut suoda ajatustakaan nukkumisjärjestelylle.

Tunnen pienen pakokauhun valtaavan mieleni, kun uskovainen minäni alkaa nostaa päätään ikävällä tavalla. Et todellakaan voi nukkua puolituntemattoman jätkän vieressä, ootko hullu, ääni sisälläni mutisee.

"Onko teillä — onko teillä vierashuonetta tai jotain?" kysyn hiljaa ja Anton kurtistaa kulmiaan kysyvästi. Minua alkaa hävettää kokemattomuuteni, toisin kuin Henna olisi varmaan pää kolmantena jalkana jo hyppäämässä sänkyyn hänen kanssaan.

"Öö no voit nukkuu mun huoneessa, mä voin nukkuu vaik tos sohval", Anton sanoo jäykästi ja nousee seisomaan hiuksiaan haroen ja vaikuttaa kadonneen ihan muihin maailmoihin.

Tunnelma laski yhtäkkiä kuin lehmän häntä.

Odottiko Anton oikeasti, että menen samantien hänen kanssaan sänkyyn? Sen takiako hän minut tänne kutsui? Pelkkä ajatus siitä saa minut tuntemaan oloni likaiseksi, sellaiseksi, millainen en todellakaan ole.

Tai en ainakaan haluaisi olla.

"Joo, se ois kiva", vastaan hiljaa, johon Anton nyökkää silmiin katsomatta.

Astelen Antonin perässä sisälle. Nyprään hihojani, niskaa kuumottaa. Varsinkin, kun Anton menee jääkaapille ja nappaa sieltä yhden kaljan. "Meinaatko sä juoda vielä?" kysyn hämmentyneenä, saaden Antonin huulilta karkaamaan naurahduksen.

"Ei yks bisse tunnu mulla missään."

"Aijaa."

Miten tilanne meni yhtäkkiä tällaiseksi? Mihin ne kaikki kipinät hävisivät? Päätäni jomottaa ja minua alkaa itkettää.

"Mun huone on yläkerras siin vasemmal", Anton sanoo kylmästi ja heiluttaa kättään kohti portaikkoa. "Haluutsä et vaihdan sulle lakanat?"

Hänen äänensävynsä on ihan erilainen kuin mitä se on aikaisemmin ollut ja minua alkaa hävettää entistä enemmän. Ensinnäkin olen keskeyttänyt hänen bileiltansa, sitten tunkeutunut hänen kotiinsa, pakottanut hänet tekemään minulle munakasta ja nyt vielä tämä. Mitä ihmettä minä sanoin tai tein, että hän muuttui tuollaiseksi? Ei kai kukaan oikeasti voi suuttua siitä, ettei tyttö hyppää tuntemattoman kanssa samaan sänkyyn melkein heti tutustuttuaan.