kiss my sins away

part 21 : tuu tänne

Kodin sijasta ajan sittenkin lähellä sijaitsevalle rannalle, minun on pakko saada hetki ajatella äskeisen välikohtauksen jälkeen. Miten Otto kehtaa sanoa jotain tuollaista? Että minun pitäisi pukeutua tyttömäisempiin vaatteisiin? Ja Anton on narkkari? Mitä hittoa sen ihmisen päässä oikein liikkuu? Pukeutumiseni ei kuulu Otolle pätkän vertaa, saatika sitten Antonin elämä.

Minulla on hätätilanteita varten laukussa aina vähintään yksi tupakka ja tämä todellakin on hätätilanne. Sytytän sen tärisevin käsin ja vedän pitkät henkoset, pidän savua keuhkoissani hetken ennen kuin puhallan ne rauhallisesti ulos. Katson savun aaltoilua ilmakehässä ja yritän rauhoittaa mieleni.

Miksi sen ääliön edes pitää sekaantua asioihini? Tai Antonin asioihin? Otto on kusipää.

Kaivan hetken mielijohteesta saksan tehtäväkirjan auki ja tallennan Antonin numeron puhelimeeni. Vedän toiset pitkät savut, kerään kaiken rohkeuteni ja näppäilen Antonille whatsapp:ssa viestiä.

[19:23]
jos oikeesti haluut hyvittää sun kusipäisyytes nii tuu tänne

[19.24]
vartti aikaa
tic toc ⏱

[19.24]
ja tuo röökiä ja joku lämmin takki
(se takki on sit mulle)

Jaan sijaintini Antonille 15 minuutiksi, hymähdän omalle neroudelleni, ja jään odottamaan.

Anton kirjoittaa...

Vatsassa tuntuu perhosten päätön liitely vatsanseinämiä pitkin, kun odotan malttamattomana vastausta. En ole tekstaillut poikien kanssa aiemmin, sillä yleisesti ottaen tykkään tutustua ihmisiin kasvotusten, vaikka olenkin tällainen ujo ja sosiaalisesti kömpelö. On vain paljon helpompi tutustua kasvotusten, kun ei ole mitään odotuksia. Viestitellessä rupeaa helposti kuvittelemaan kaikkea, sekä hyvää että pahaa, kun ei näe toisen aitoa reaktiota asioihin. Ilmeet ja eleet on niin tärkeitä.

Puhelin värähtää ja säpsähdän niin, että koko puhelin meinaa luiskahtaa jälleen käsistäni. Muutaman sekunnin päästä puhelin värähtää toisen kerran. Avaan viestin silmiä siristellen.

[19.26]
Hoituu 👌🏼
Nähää koht prinsessa

Vatsanpohjassa muljahtaa, kun näen näytöllä myöntävän vastauksen. Vedän syvään henkeä, ja samalla sekunnilla minua alkaa jännittää. Hän tulee oikeasti. Imaisen viimeiset savut tupakastani, ennen kuin otan laukusta purkan suuhun ja alan miettimään mitä minulle on oikein tapahtunut.

En voi uskoa että tein jotain noin rohkeaa — vieläpä ihan oma-aloitteisesti. Ensin puolustin itseäni Otolle, haukuin hänet (ihan ansaitusti) maanrakoon ja nyt istun rannalla, vaikka pitäisi olla kotona auttamassa äitiä. Kirsikkana kakun päällä kutsuin seurakseni maailman söpöimmän pojan.

Tykkään tästä tyypistä mikä minusta on tulossa. Itsevarma ja rohkea Saara Kantola.

Katson minua ympäröivää rantaa. Ranta on syrjäinen ja pieni, toisessa reunassa on alle neliömetrin kokoinen pukukoppi ja toisella puolella pikkuinen laavu. Jos tätä paikkaa ei tiedä, niin tänne ei kyllä ole kovin helppo löytää. Ilta alkaa hämärtymään ja minua rupeaa hermostuttamaan. Toukokuisen illan viima nostattaa ihokarvat pystyyn, joten kiedon käteni tiukemmin ympärilleni lämmittääkseni kylmettynyttä vartaloani. Katson kelloa — enää 6 minuuttia niin sijaintini jakaminen Antonille päättyy. Istahdan laavun reunalle ja yritän etsiä parasta tuulensuojaa. Nostan molemmat jalkani laavun sisään, nojaan sivuseinää vasten ja suljen silmäni.

Lopulta säpsähdän puhelimeni värähdykseen.

[19.38]
Onks tää se hetki ku hyökkäät jostai metsäst ja murhaat mut?
Tiiän et olin kusipää mut en ihan niiiin kusipää

Kurkkaan laavun reunalta rantatielle ja näen tutut puhelimen näytön valaisemat kasvot. Yritän pidättää naurua, kun näen hänen pelokkaan ilmeensä ja näppäilen nopean vastauksen.

[19.38]
oon täällä laavussa urpo

Anton nostaa katseensa puhelimesta, silmäilee ympärilleen ja vihdoin huomaa minut. "Vittu mä pelästyin", Anton henkäisee, mutta nauraa sitten ja alkaa lähestyä minua.

Joudun tarraamaan vatsastani kiinni saadakseni perhoset kuriin — ja ollakseni itsevarma Saara Kantola.

"Aika hyvin, jäi kuule vielä minsa aikaa", huomautan ylpeänä.

"Joo oli vähä vaikee löytää tänne", Anton sanoo hengästyneenä. "Kerkesin kelaa jo et oot joku psykopaatti, eka stalkkaat mun pukeutumista ja lopulta kylmäverisesti murhaat."

Kohotan kulmiani. "Mistä sä tiedät, etten mä tee niin?"

"Äläää", Anton anelee ja näyttää niin söpöltä. "Anna mun todistaa et oon ihan hyvä tyyppi."

"No todista", sanon huolettomasti.

Anton kaivaa repustaan ruskean karvareunuksisen talvitakin ja kiertää sen ympärilleni. "Oliks prinsessalla kylmä?"

"No vähän."

Kylmyys ja ympärillämme vallitsema jännite saa henkeni salpautumaan ja on vähän haastavaa sanoa yhtään mitään. Anton kaivaa repustaan vielä tupakka-askin, sytkärin, tuikkukynttilän, suklaapatukan ja termospullon. "Mä en tienny tän retken funktioo joten pakkasin varalt vähä kaikkee mukaan", Anton sanoo hieman nolostuneena. "Oon oikeesti tosi pahoillani Saara."

"Ai ku toit vaan yhen suklaapatukan?"

Anton hymähtää ja katsoo järvelle. "Eiku ihan oikeesti käyttäydyin tosi nolosti lauantaina. Olit nii söpö ja kaikkee ja mä mokasin. Anteeks."

"Mun ei ois pitäny tunkeutuu teille sillon."

"Et sä tunkeutunu. Musta oli ihanaa ku tulit meille", Anton sanoo ja katsoo minua varovasti hymyillen.

"En vaa tajuu mikä vittu mua vaivaa", hän sanoo hiljaa ja kääntää katseen käsiinsä, mutta ehdin nähdä hänen silmissään surua ja ahdistusta. Näen tuossa kehonkielessä jotain hyvin samaa kuin itsessäni silloin kun ahdistuskohtaukset tekevät tuloaan.

"Tuu tänne mun viereen", sanon rohkaistuani ja nykäisen häntä varovasti hihasta. Teen tilaa laavun korkeampaan päähän ja liu'utan itseni syvemmälle. Anton istuu viereeni ja kevään tuuli puhaltaa Antonin tuoksua suoraan nenääni ja minua alkaa taas jännittää. Anton nojaa kyynärpäillään polviinsa, painaa kämmenensä otsaan ja sulkee silmänsä.

"Oon tosi pahoillani", Anton sanoo hiljaa. "Mä en välillä tiiä miks teen asioita niinku teen. Mä en ajattele asioita ennen ku teen. Sun pitäis pysyy musta kaukana."

Nyt minä vuorostani silitän Antonin paljasta polvea rikkinäisten farkkujen reiästä. Anton on lohduttanut minua jo parikin kertaa ja osannut sanoa aina oikeat sanat, joten nyt on minun vuoroni yrittää vaihtaa puheenaihetta dramaattisesti.

"Mä en aio pysyä susta kaukana", kuiskaan, ja saan Antonin katsomaan minua kulmia kurtistaen.

"Miks ihmees?"

"En halua, enkä mä oikeestaan edes pystyis, koska —", aloitan ja pidätän hengitystä ennen kun uskallan lausua sanat, joita en ole vieläkään uskaltanut paljastaa. "— koska mä asun alle sadan metrin päässä susta."