kiss my sins away

part 78 : palapeli

"Miks kukaan tekis toiselle mitään tällasta?! Ei tää voi olla todellista! Mitä pahaa mä oon tehny et mulle tehään näin? Tää on ihan väärin! Ei tää oo totta", nyyhkytän kyyneleet poskilla olohuoneen lattialla, kun katson epäuskoisena puhelimen näyttöä.

"Rauhotu, ei mitään hätää", Anton yrittää sanoa rauhallisesti, mutta kuulen hänenkin äänessään paniikin. Hän yrittää halata minua, mutta työnnän hänen kätensä pois.

"Ai ei mitään hätää? Anton, tää on painajainen! Sano et tää on painajainen. Sano pliis, et tää on vaan painajainen", itken lohduttomasti samalla kun yritän pitää puhelintani tärisevissä käsissäni.

VIISI TUNTIA AIEMMIN ...

"Oot sä ihan varma et haluut käyttää sun vapaa-ajan näin?" Anton kysyy huvittuneena.

"No todellaki", vastaan ylpeänä.

Olemme kirjakaupassa ja katselemme erilaisia palapelejä. Tänään on hyvin klassinen sunnuntaipäivä. Harmaa ja synkkä, vettä sataa kuin saavista kaataisi. Päätin, että tänään teemme palapelin.

Rakastan palapelejä. Rakastan sitä, että ensin se on vain pöydällä oleva kasa pieniä palasia. Sitten viimeinen pala napsahtaa monen tunnin työn jälkeen nätisti paikoilleen ja edessäni on yhtäkkiä sotkun sijasta kaunis maisemakuva. Kumpa omassakin elämässä kävisi niin. Kasa irrallaan olevia palasia muuttuisi muutamassa tunnissa yhtenäiseksi kauniiksi maisemakuvaksi.

Olen yrittänyt olla ajattelematta Rosaa kanavoimalla ajatuksiani kaikkeen muuhun. Liian usein olen päätynyt ajattelemaan kotia ja perhettäni. Kaipaan heitä kaikkia niin paljon. Vaikka rakastan herätä Antonin vierestä, niin joskus toivoisin herääväni pikkusiskojeni kikatukseen. Kuten kerran heräsin siihen kun yhdeltä Barbielta lähti pää irti ja heidän naurultaan ei tullut loppua. Normaalisti lapsi alkaisi itkeä, kun heidän suosikkilelunsa on mennyt rikki. Mutta ei meidän kaksoset. Sanni ja Selma vain kikattivat, koska nukke näytti niin hölmöltä ilman päätä. He eivät antaneet isän korjata sitä. Kaksoset ovat nyt jo 13-vuotiaita ja tästä on jo ainakin 5 vuotta aikaa, mutta sekä päätön Barbie että irtopää on edelleen leikeissä mukana. Joskus meidän 6-vuotiaamme Sagan leikeissä Ken kantaa irtopäätä urheilukassissaan ja pää toimii kahvakuulana. Toisessa leikissä Päätön Barbie taas on toiminut naulakkona tai variksenpelättimenä. Joskus meidän älykkömme Sebastian korjaa nuken. Ei mene montaa päivää, kun irtopää toimii jälleen pikkubarbien jalkapallona. Kuulen korvissani heidän kikatuksen. Meinaan alkaa itkeä, mutta ryhdistäydyn. "Otetaanko tää?" Osoitan Pariisin maisemakuvaa.

"Ei Ranskaa", Anton sanoo heti ja yökkää. "Huonoja muistoja."

"Etkö sä oo käyny siellä? Ainaki sieltä sä ostit Rosalle sen niiiiin ihanan kaulakorun, jota se pitää edelleen ku se on niiiiin rakas koru", kujerran matkien Rosan ääntä.

"Jep. Sillä aikaa ku mä ostin sen, nii se nusas mun parasta kaverii", Anton sanoo ja vääntää suunsa väkinäiseen tekohymyyn.

"Ai", sanon ja häpeän samantien käytöstäni. "Anteeks."

"I'm over it", Anton hymyilee ja heittää karkin suuhunsa. "Otetaaks tää ku ollaan pöndelt?" Anton osoittaa palapeliä, jossa on maalaismaisema. Maisemaan kuuluu lato, jonka ikkunasta kurkistaa hevonen. Vihreä talo, joka näyttää kuistineen ja pihoineen ihan samalta kuin meidän koti (ilman sotkua). Pihalla juoksee koira, joka tosin on eri rotua kuin Milli, mutta ei se haittaa. Se voisi olla Millin uusi poikaystävä, ja hän juoksee hullua tyttökaveriaan karkuun. Pihalla on myös kaksi ankkaa. Ne voisivat olla Siru ja Marius. He eivät kyllä pääsisi meidän pihalle yhdessä, mutta tämä onkin haavemaailma. Sinne kaikki saavat tulla. Myös rumat ankanpoikaset (eli Marius).