kiss my sins away

part 73 : huomiseen

"Anna mä arvaan", Dani sanoo saman tien. "Että oonks mä vielä uskos?"

Nyökkään.

"En mä tiiä oonko ikin ollukkaa. Sain nii ristiriitasen kasvatuksen, ku mutsi jauho Jeesuksest ja faija evoluutioteoriast. Oon aina ollu vähä sillee jaa. Tykkäsin kyl skidinä käydä seurois, ku siel oli nii paljo frendei. Mut se yhteisö vähä niinku jäi sit ku porukat eros. Sen jälkeen mä oon ollu vaan mä."

Viimeinen lause saa minut rentoutuneeksi ja uskallan taas hengittää. Vaikka Dani on todella rennon oloinen tyyppi, niin minulla oli pieni pelko siitä että hän olisi samanlainen kuin Minttu. Tai Otto. Että joutuisin täälläkin pelkäämään tuomituksi tulemista sen takia, miten olen päättänyt alkaa elää elämääni, mutta hän onneksi ajattelee ihan samoin kuin minä. Minäkin haluan olla vain Saara. En lestadiolainen Saara Kantola, pelkkä Saara vaan.

"Entä sä? Ootsä uskos?" Dani keskeyttää pohdintani.

"En mä taida olla enää. En mä saa mennä enää kotiinkaa."

"No mitä vittuu miks et?

"Liian pitkä tarina", sanon ja katson kelloa. Työaika loppuu 5 minuutin päästä. Yritän käyttää sen ajan hyväkseni ja saada mahdollisimman paljon tietoa irti. "Onko sulla paljo sisaruksia?"

"Meit on kaheksan, mut mä oon ainoo joka jäi asuu faijan kaa. Muut asuu mutsin kaa Floridas."

"Floridassa?"

"Joo, mutsi asu joskus lapsena siel ja se halus muuttaa sinne", Dani sanoo ja kohauttaa olkiaan. "Kävin mä siel kääntymäs mut en mä kokenu sitä mun paikaks. Suomi finland perkele."

Dani näyttää käsillään hevimerkkiä enkä voi olla nauramatta. "No mut Florida, vähänkö siistiä."

Dani kohauttaa olkiaan ja tumppaa tupakkansa seinään. "Onhan se. Mut tykkään silti Suomest enemmän. Ja oon ollu aina läheisempi faijan kaa nii halusin jäädä asuu sen kaa. Faijal on uus vaimo ja se on tosi jees. Ja mun pikkusiskot on ihan hullui, ei niitä kestäis", Dani sanoo ja hänen silmänsä sädehtii, kun hän mainitsee siskonsa.

"Siitä mulla on kokemusta", sanon ja alan samantien ikävöimään Sirua. Miten Dani voi elää tuhansien kilometrien päässä siskoistaan, ja minä meinaan kuolla ikävään jo näiden vaivaisten 500 kilometrin päässä? En malta odottaa, että pääsen soittamaan Sirulle ja kertoa tästä. Hän tulee sekoamaan.

"Kyl maailma on pieni", Dani huokaa. "Enpä ois uskonu, et pillimehunmyyjä tulis mulle duunipariks."

"Sanos muuta."

Työaika loppuu ja sillä samalla sekunnilla Anton soittaa minulle että hän on jo päämajalla, joten lähdemme kävelemään sinne päin. Matkalla työmaalta sinne Dani kertoo, että hän yhdisti palaset heti, kun Rosa mainitsi minun olevan lestadiolainen. Kuulemma harva täällä tietää hänen Floridassa asuvasta perheestään, on vain helpompaa sanoa että asuu isänsä kanssa. Ymmärrän sen hyvin, sillä en itsekään ole asiaa omalla tahollani kailottanut. Dani sanoo, että luonteeltani muistutan hänen vuotta vanhempaa siskoa ja hänestä tuntui heti, että tunnemme jostain. Olosuhteisiin nähden olen tällä hetkellä erittäin onnellinen. Vaikka Rosa tietää minusta asioita, joita en haluaisi hänen tietävän ja hänellä on mahdollisuudet pilata ihan kaikki, niin silti. Ilman häntä tämä asia ei varmaan olisi koskaan tullut puheeksi. Olen vihannut Minttua ja Ottoa niin tunteella, etten edes ollut tajunnut kuinka paljon oikeasti olen kaivannut omahenkistä seuraa. Lapsena rakastin olla lestadiolainen, kun omahenkistä seuraa löytyi kasapäin joka puolelta. Mutta mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä enemmän kyseenalaistin asioita ja sitä vähemmän tunsin oloani rennoksi yhteisössä.