kiss my sins away

part 69 : haluan kuolla

"Lähentelen?"

Anton katsoo minua kulmien alta. "Jep."

"Hohhoijaa Anton. Mä meen nyt töihin."

Otan tietoisen riskin, kun nousen ylös ja lähden Danin perään sen sijaan, että jäisin tänne selvittelemään tätä. Tiedän, että hän ei pidä siitä, mutta en nyt jaksa. On ihan liian aikaista tällaiselle draamalle ja Antonin on korkea aika oppia ihan itse se, että en oikeasti ole hyppäämässä ensimmäisen kaksilahkeisen syliin aina kun hänen silmänsä välttää. Selvitän tämän myöhemmin, sitten kun hän on päästänyt vähän höyryjä. En katso taakseni, kun kipitän portaat alas.

Rakennustyömaa on todella iso ja sokkeloinen. Täällä on paljon erikokoisia huoneen alkuja, koska tästä pitäisi kai tulla jonkin sortin vanhainkoti. Ohitan useita raksamiehiä matkallani, mutta yksikään heistä ei ole Dani. Saavun rakennuksen toiseen päähän, ja näen ulko-oven raosta ulos ja sieltä nousevaa tupakan savua. Kurkkaan ulos, ja hän istuu siellä seinää vasten rööki suussa apean näköisenä. Istun hänen viereensä, en sano mitään, otan hänen askistaan tupakan, imen siihen tulen hänen omastaan ja teen kaiken sen, mikä vituttaisi Antonia. Tämä ei tunnu minusta väärältä, joten saan tehdä niin. (Paitsi väärältä sen takia, että poltan näköjään tuon poikaparan kaikki röökit). Puhaltelen savuja keuhkoistani ja katselen peltomaisemaa, joka paljastui rakennustyömaan toiselta puolelta. Pelto muistuttaa minua takapihastani (ja Antonin takapihasta) ja siitä tulee hyvä olo. Tästä tuli juuri minun rauhoittumispaikkani.

"Antonin muija vai?" Dani rikkoo hiljaisuuden.

"Jep."

Dani huokaa syvään. "Oisit voinu vähän varottaa", hän sanoo. "Tein itestäni ihan pellen. Sori."

"No et tehny, olit hauska. Ja saat olla jatkossaki", sanon ja hän hymyilee pienesti. En oikeasti halua, että tämä kesä menee nyt tästä pilalle. Haluan työparin, jonka kanssa saan olla rennosti, ja meillä todella oli hauskaa ennen kun Anton tuli paikalle. Hänenkin pitää oppia ottamaan rennosti. Tässä on vielä niin monta viikkoa aikaa, en halua jäädä tänne jos tämä tulee olemaan tällaista koko kesän.

"Toi oli vaan pahinta mitä voi tapahtuu", Dani sanoo yhtäkkiä.

"Ai miten nii?" kysyn ihmeissäni. "Kerkesitsä jo rakastua muhun?"

Dani nauraa ja pudistaa päätään. Hyvä. "No miks sitte?"

Danin ilme vakavoituu. "Antonin muijien kaa säätäville käy huonosti."

Tunnen ikävän piston sydämessäni. Hän tarkoittaa sitä mitä Anton teki Atelle, kun sai kuulla hänen ja Rosan yhteisestä yöstä. Kun hän hakkasi Aten sairaalakuntoon. En haluaisi puhua Antonista hänen selkänsä takana, mutta palan halusta kuulla siitä lisää. "Tarkotatko sitä Atte-Rosa-juttua?"

"Sitäkin."

Apua. Onko näitä juttuja enemmänkin?

"Ootteko te vielä hyviäki kavereita?" kysyn häneltä, koska Antonin vastaus oli niin suurpiirteinen.

"Ei olla oltu johonki vuoteen oikeestaan missään tekemisis."

"Miks?"

"Kysy Antonilt", Dani sanoo ja sytyttää uuden tupakan. "Jos se on kerran sun poikaystävä nii se saa kyl ite kertoo."

"Ei se puhu sen Helsinkiajoista mulle ikinä", huokaan.

"Ja ihan syystä."

"Mitä tarkotat?"

"Se tappais mut jos kertosin", Dani sanoo ja nyppii maassa olevaa heinää hermostuneena. No nyt mielenkiintoni heräsi ihan täysin. Mikä voi olla noin pahaa? Vaikka Anton onkin pääasiassa maailman ihanin mies, niin nuo puheet saavat minut aavistuksen jopa pelkäämään. Minusta on aina tuntunut että tunnen Antonin meidän henkisen yhteyden takia, mutta tunnenko häntä sitten kuitenkaan? Onneksi asumme täällä yhdessä vielä monta viikkoa, niin ehkä pääsen tutustumaan hänen edelliseen elämäänsä vielä paremmin. Minulla on oikeus tietää nämä asiat, sillä ne tapahtumat on kuitenkin muovanneet Antonista Antonin. Joka on mun poikaystävä.

"Nyt pitää oikeesti mennä tekee duunii, ollaan jo yli tunti sluibattu", Dani sanoo letkeästi. "Mist haluut alottaa?"

"Ei väliä, näytä mulle."

Dani johdattaa minut sisälle ja menemme eri portaita ylös kuin viimeksi, ja siitä vielä ylempään kerrokseen. Oletan syyksi sen, ettei hän halua enää törmätä Antoniin. Se sopii minulle. Sieltä löytyy yksi imuri lisää, joten päätämme siivota yhdessä yhden isommista tiloista. Dani hoitaa raskaammat työt, kuten turhien lautojen ja isojen roskien kantamisen ja heittää niitä ikkunanreiästä vaihtolavalle. Minä aloitan raksapölyn ja pikkukivien imuroimisen. Työ on oikeastaan ihan mukavaa. Rakennustyömaan lattia on niin sotkuinen, että on todella palkitsevaa nähdä työn tulos samantien. Aloitan järjestelmällisesti yhdestä reunasta ja siirryn siitä aina eteenpäin, samalla kun Dani helpottaa työtäni kykkimällä isoja roskia pois tieltä. Meillä menee sen siivoamisessa puolitoista tuntia. Sammutan imurin ja korvani vapautuvat viimein tuosta järkyttävän kovasta metelistä. Imuri jo itsessään pitää kovaa meteliä, mutta kun siihen lisätään letkun seinämiä pitkin rämistelevät pikkukivet, ääni on äärimmäisen kova. Tarvitsen korvatulpat.

Dani pyyhkii hikeä otsaltaan, istuu maahan ja katselee työmme tulosta. "Aika hyvin."

"Ööö excuse me? Aika hyvin? Täähän on täydellinen", sanon ja istun hänen viereensä.

"Ensikertalaiseks joo", Dani nauraa.

"No katotaan muutaman viikon päästä, ku oon jo siivouksen maailmanmestari."

"Ei se oo mahdollista", Dani sanoo ja pudistaa suurieleisesti päätään. "Ku mä oon jo."

"Ihan varmasti", vastaan ja katson kelloa. "Mennääks kahvitauolle?"

"Mee sä vaan."

"Ai eksä tuu?" kysyn ihmeissäni.

"Vanhalt frendiltä pataan saaminen ei kuulu tän päivän plääneihin", Dani sanoo nolona ja katselee jalkoihinsa.

"Höh, no ei Anton sua lyö."

Dani purskahtaa nauruun. "Ai ei?"

"No ei", naurahdan.

"Puhutaanks me nyt samasta Antonista?"

Tunnen oloni ihan idiootiksi. Tiedän, että en ole tuntenut Antonia todellakaan niin pitkään kuin hänen lapsuudenkaverinsa. Aikaisemmin olen joutunut todistelemaan muille, että Anton on hyvä mies ja että hänestä kertovat huhut eivät pidä paikkaansa. Nyt olen ihan eri tilanteessa. En voi puolustaa Antonia ihmiselle, joka tuntee hänet niin paljon pidemmältä ajalta. Minulle tulee paha olo.

"Eli et siis tuu?"

"Noup."

"Selvä, mä meen sit yksin, moikka", sanon ja lähden kävelemään kohti päämajaa. En näe Antonia matkalla, joten yritän soittaa hänelle. Se menee suoraan vastaajaan. Voi helvetti.

Kahvihuoneessa on kasapäin raksamiehiä, joten en uskalla mennä sinne yksin. Antonin pukuhuoneen ovi on auki ja kurkistan sinne, mutta sielläkään ei ole ketään. Juuri kun olen menossa omaan pukuhuoneeseeni ottamaan 15 minuutin tehopäikkärit, Maurin työhuoneen ovi aukeaa ja hän luikahtaa ovesta ulos.

"Saara! Olipa hyvä että sä satuit siihen", Mauri huudahtaa iloisesti.

En saanut Antonia kiinni, en saanut kahviseuraa, enkä edes sitä kahvia, joten olisin todella halunnut ne päiväunet. Tunnen oloni niin paskaiseksi, kun hiukseni on ihan täynnä raksapölyä ja kasvot ihan hikiset. Olisin halunnut edes vähän ehostautua. Olen jo nyt ihan puhki, mutta en halua näyttää sitä kenellekään, enkä varsinkaan pomolleni. Yritän vääntää niin uskottavan tekohymyn kasvoilleni, kuin ikinä osaan. "No mitäs?"

"Saatiin yks pari auttavia käsiä lisää", Mauri sanoo. Katson häntä hölmistyneenä. Hänen takaansa ovesta astuu ulos ihminen, jota en olisi ikipäivänä uskonut näkeväni rakennustyömaalla. Hän on täydessä tällingissä, hiukset kiharrettu ja raksakypäräkin näyttää hänen päässään seksikkäältä. Hän katsoo minua päästä varpaisiin, ja minusta tuntuu kuin joku puristaisi kurkkuani ja sisuskalujani väänneltäisiin kasaan. "Saara, tässä on Rosa."

Haluan kuolla.