kiss my sins away

part 61 : helsinki

***

Nukahdan Antonin olkapäätä vasten ja herään vasta, kun peltomaisemat ovat vaihtuneet kaupunkimaisemaksi.

"Noi sun unenlahjat on kyl nii vitun epäreilut", Anton sanoo ja antaa minulle pusun. "Ollaan ihan just perillä."

"Jeee", vastaan haukotusten saattelemana. "Millanen se Silvian asunto on?"

"Sellanen kaksio, aika perus kämppä. Oon aina välil viettäny siel aikaa", Anton vastaa.

Saamme asua kesän puoli-ilmaiseksi Antonin tädin asunnossa. Silvia on Carlosin sisko, ja viettää yleensä kesänsä Espanjassa. Normaalisti hän vuokraa sitä matkojensa ajaksi Airbnb-kämppänä, mutta otti sen nyt meidän vuoksi pois markkinoilta. Olen niin onnellinen, että saamme leikkiä koko kesän ihan oikeata pariskuntaa. Tehdä ruokaa yhdessä, käydä iltakävelyillä auringonlaskussa ja saan nukkua joka yö Antonin kainalossa. En malta odottaa.

"Saavumme Helsingin päärautatieasemalle", kuulutus kuuluu. Alamme pakata kamoja kasaan ja kun astumme junasta ulos, haistan nenässäni pakokaasun läpitunkevan hajun. Kun on asunut koko elämänsä peltojen keskellä raikkaassa ilmassa, niin tähän on nyt totuttelemista. Helsingissä on muutama aste lämpimämpää kuin maalla, mistä olen iloinen, koska toistaiseksi ainoat housuni on nämä farkkushortsit. Kello on vartin yli neljä, ja ihmismäärä rautatieasemalla on kaoottinen.

"Tervetuloo Stadiin", Anton virnistää. "Seikkailu alkakoon."

"Vitsi miten siistiä", henkäisen ja tartun Antonia tiukasti kädestä. Vastaantulevat ihmiset tönivät, eikä mikään ihme, heillä on kiire töistä kotiin. Anton vetää minua perässään kun liu'umme sulavasti ihmismassan läpi, opin ostamaan puhelimella matkalipun sekä istun ensimmäistä kertaa elämässäni ratikassa. Kaikki ihmiset on täällä niin kauniita. Tunnen oloni jokseenkin juntiksi kaikkien hipstereiden, instagram-mallien ja bisnesleidien seassa, mutta olkoon. Tällainen minä nyt olen. Onneksi se kelpaa Antonille, ja tunnen oloni prinsessaksi, kun saan kävellä hänen käsipuolessaan. Minusta tuntuu, että jokainen tyttö tässä ratikassa on minulle kateellinen.

Matka ei kestä kauaa ja totta puhuen minä olisin ihan hyvin voinut kävellä tuon matkan. Anton kuitenkin kertoo, että ehta stadilainen menee aina sporalla, joten mennään sitten. Mielummin olisin kyllä käyttänyt tuon 2,20€ vaikka karkkipussiin ja kuluttanut ne kalorit tuolla kävelymatkalla. Seisomme jossain Helsingin sivukadulla vanhojen korkeiden kerrostaloasuntojen edessä. Anton näppäilee ovikoodin ulkomuistista ja astumme sisään. Jopa rappukäytävä on tyylikäs ja koristeellinen, tummanruskeat portaat kiertyvät kauniisti vanhanaikaisen hissikuilun ympärille. Seinät ovat jotain arvokkaan näköistä kiiltävää materiaalia ja ulko-ovi on kaksiosainen ja sen yläkarmit on pyöristetyt. Olen sanaton.

"Ei taida olla mikää ihan halpa asunto kyseessä?" kysyn henkeä haukkoen. Anton vain kohauttaa olkiaan ja vetää hissin veräjän sivuun ja painaa kerrosta numero 5. Hissi tuntuu heiveröiseltä ja hieman heiluvalta ja sillä sekunnilla päätän, että aion tästä lähtien kävellä nämä 5 kerrosta. Tänne jos jään jumiin, niin goodbye Saara Kantola.

Saavumme suuren oven eteen, jossa lukee Gonzales. Anton etsii järjettömän isosta avainnipustaan oikean avaimen ja vääntää oven auki. 

Jos rappukäytävä oli hieno, niin tämä asunto on se potenssiin miljoona.

Asunto on minimalistinen, mutta kaikki huonekalut ovat koristeellisia ja antiikkisen näköisiä. Jos asuisin täällä, niin en ikipäivänä uskaltaisi jättää tätä kenellekään tuntemattomalle Airbnb-vuokralaiselle. Jätän vanssini eteiseen ja astun olohuoneeseen. Huonekorkeus on vähintään 4 metriä ja jokaisessa huoneessa (joita on kolme, by the way) on valkoiset pariovet. Seinää koristaa erkkeri ikkunalautoineen ja näen jo itseni tuossa aamukahvi käsissäni tutkailemassa kadulla kulkevia ihmisiä. Tämä on paratiisi.