kiss my sins away

part 56 : wake me up

Kävelemme talon reunaa pitkin kohti takapihaa, Siru ja Marius tulevat perässämme. Isosiskona minä joudun menemään edeltä, vaikka me kaikki tiedämme Sirun olevan meistä vahvempi. Olemme parin metrin päässä talon reunasta, kun sydämeni kierähtää ympäri. Nurkan takaa astuu esiin isä.

Eikä hän näytä yhtään iloiselta.

"Oon pahoillani tytöt—", hän sanoo vakavalla äänellä. "—mutta teillä ei ole tänne mitään asiaa."

Katson isää tyrmistyneenä ja pala nousee kurkkuuni. Isä tuijottaa minua ja Sirua vuorotellen, eikä noteeraa Antonia ja Mariusta millään tavalla, ihan kuin he eivät edes olisi siinä. Tunnen sydämeni pirstaloituvan pieniksi sirpaleiksi.

Teillä ei ole tänne mitään asiaa.

Noita sanoja olen pelännyt koko elämäni. Aina, kun olen miettinyt lestadiolaisuudesta eroamista, nuo sanat saavat minut unohtamaan koko asian. Että kotiin ei sitten ole asiaa. Kotiin ei saa tulla. Tunnen kyyneleiden nousevan silmiini ja kurkkuani alkaa kuristaa kovemmin kuin koskaan ennen.

"Isä—", yritän sanoa, mutta sanat takertuvat kurkkuuni. Vilkaisen pikkusiskoani, joka seisoo paikallaan katse varpaissa, kyynelten virratessa paksuna purona hänen poskellaan. Näky on niin sydäntäsärkevä, että itkun pidättämisestä tulee kokoajan vaikeampaa.

"Anna mun viedä Sampalle ees nää kukat ja sanoo sille moi", Siru sanoo ääni väristen.

Nyt minäkin itken.

"Siru ei oo nähny Samuelia yli kahteen viikkoon", Marius sanoo ja ottaa rohkean askeleen isää kohti. "Sillä on ikävä, anna sen käydä edes onnittelemassa sitä."

"Tää ei oo oikea paikka tällaselle sirkukselle", isä tuhahtaa.

Siru yrittää vielä anella kyyneltensä lomasta, mutta isä vain nappaa kukat hänen kädestään ihan kun hän ei välittäisi tyttärestään tippaakaan. Lopulta heiveröiseksi muuttunut pikkusiskoni upottaa kasvonsa käsiinsä, kyyristyy maahan ja alkaa haukkoa henkeä.

Laskeudun Sirun viereen. "Ei mitään hätää", kuiskaan ja silitän hänen hiuksiaan. Isä katsoo meitä kaikkia inhoten ilmekään värähtämättä ja minua alkaa pelottaa. En uskalla sanoa mitään.

"Mä en tunne sua, etkä sä mua, mut tunnen sun tyttäret", Anton avaa suunsa ja pidätän henkeä. "Ja ne on molemmat niin upeita ihmisiä, et sä et halua menettää niitä tällasen takii."

"Sinä et puutu tähän", isä korottaa ääntään ja Anton hätkähtää. "Nyt lähdette pois."

Siru nostaa katseensa tärisevien käsiensä lomasta. "Pliis iskä—"

"Nyt!" isä keskeyttää Sirun lauseen ja osoittaa autoille päin.

Sitten hän vain kääntyy pois, katoaa näkyvistä.

Ilman minkäänlaista sympatiaa tai myötätuntoa hän vain jättää itkevät tyttärensä talon seinustalle. Marius näyttää silminnähden ahdistuneelta, kun hän vetää syvään henkeä ja yrittää pitää itsensä kasassa. Hän on itse käynyt tämän tuskan läpi 5 vuotta sitten oman isänsä kanssa ja nyt ymmärrän kirjaimellisesti miltä hänestä on mahtanut tuntua. Anton potkii kengällään talon seinustalla olevia kiviä kasvoillaan sellainen ilme, että mitä helvettiä juuri äsken tapahtui. Siru nousee ylös ja rutistaa minua kovempaa kuin ikinä aikaisemmin. Hän vuodattaa kyyneleensä olkapäälleni ja minä teen samoin.

"Tulkaa, lähetään helvettiin täältä", Marius mutisee hampaidensa välistä ja lähtee kävelemään autolle. Siru katsoo pihalle vievää talon reunaa niin surullisin silmin, että sydäntäni riistää. Hän ei ehtinyt onnitella Samuelia. Isä ei antanut hänen onnitella Samuelia. Isä ei antanut meidän mennä omalle takapihallemme. Tartun Sirua kädestä ja vedän hänet perässäni auton takapenkille. Anton menee etupenkille, Marius käynnistää auton ja lähtee ajamaan jo ennen kun viimeinen ovi on edes mennyt kiinni.

Siru purskahtaa saman tien lohduttomaan itkuun ja vedän hänet kainalooni. "Ei tää voi mennä näin", Siru sanoo itkunsa lomasta. "Sen katseessa ei ollu rakkautta. Se ei ollu meiän iskä."

"Mä tiedän", vastaan ja yritän pysyä vahvana. Siru on yleensä meistä se vahvempi. Se, joka uskaltaa uhmata vanhempiamme. Se, joka ei itke. Tämä oli hänelle suurempi asia, kuin ikinä osasin edes kuvitella. Se, ettei isä antanut Sirun edes käydä onnittelemassa veljeään, särkee sydämeni. Siru ja Samuel ovat aina olleet ihan hirveän läheisiä, joten tämä oli pikkusiskolleni todella kova paikka. Marius ajaa rattia puristaen eteenpäin eikä kumpikaan pojista uskalla sanoa sanaakaan. Siru nyyhkyttää olkapäätäni vasten ja pieni auto on yhtäkkiä niin täynnä tuskaa, etten pysty käsittelemään sitä.

Se olikin liian hyvää ollakseen totta.