kiss my sins away

part 55 : gaudeamus igitur

Nyt Minttu istuu ensimmäisessä rivissä Oton kanssa, eikä hän todellakaan suunnittele kanssani enää yhtään mitään. Ystävyytemme laiva seilasi jo meidän ulottumattomiin, eikä se enää koskaan tule palaamaan ennalleen.

Rehtori pitää puuduttavan pitkän puheen, jonka jälkeen puheenvuoro on oppilaskunnan puheenjohtajalla, eli Otolla. Puhe on vähintään yhtä puuduttava, ja kun hän puheen pidettyään palaa takaisin paikalleen, hän huomaa meidät ylärivissä. Hänen katseensa on muuttunut ihan erilaiseksi kuin mitä se on ollut ennen viime aikojen tapahtumia. Ennen hänen katseessaan oli toivoa meidän suhteen, nyt hän katsoo minua lasittunein silmin kuin olisin tuhonnut hänen unelmansa.

Otto istuu takaisin paikalleen Mintun viereen ja kuiskaa hänelle jotain, joka 110% varmuudella liittyy meihin, sillä myös Minttu vilkaisee meitä. Tunnen oloni niin tukalaksi hengittämättömässä satiinimekossani, joten käännän katseeni käsiini ja hengitän syvään.

Yksi taistelu kerrallaan, yritän psyykata itseäni.

Lauluesityksen ja runonlausumisen jälkeen tulevat ylioppilaat huudetaan yksitellen hakemaan lakkinsa ja todistuksensa. Samuelin nimen kohdalla taputimme kovempaa. Elisan kohdalla Anton vihelsi, ja huomasin Mintun katsovan meitä paheksuen.

Gaudeamus igitur
Juvenes dum sumus

Tiedän laulun merkitsevän sitä, että ei mene enää kauaa niin joudumme kohtaamaan vanhempani. Suuni on aivan kuiva laulamiseen, joten keskityn vain hengissä pysymiseen. Kun laulu on ohi ja porukka alkaa valua onnittelemaan uusia ylioppilaita, vatsaani alkaa kipristellä. Varsinkin silloin, kun näen äitini Sisu sylissään, sekä isäni laskeutuvan alas saliin ison kukkapuskan kanssa. He eivät vielä ainakaan näytä vihaisilta, joten he eivät ole vielä nähneet kumpaakaan meistä.

Saan siis olla se, joka kertoo salaisuuden ensimmäisenä.

Heidän vanavedessään kipittävät kaikki meidän perheen loput lapset. Otan varovaisia askeleita portaita alas ja Anton kävelee perässäni. Samuelin kasvoille leviää hymy, kun huomaa minut ja pyydän Antonia jäämään hetkeksi taka-alalle. Pakko hoitaa ensin muodollisuudet alta pois, joten astelen halaamaan valkolakkista isoveljeäni.

"Onneks olkoon, urpo", sanon Samuelille. "Oon tosi pahoillani et aion viedä sun valokeilan", kuiskaan perään.

"Just hyvä", Samuel sanoo rohkaisevalla äänellä ja rutistaa minua takaisin kovempaa kuin koskaan ennen.

Äiti ja isä eivät ole kiinnittäneet mitään huomiota etäällä seisoskelevaan Antoniin, he vain seisoskelevat parin metrin päässä katsoen esikoislastaan ylpeinä hymyillen. He eivät vielä tiedä, että tuo hymy tulee hyytymään muutaman sekunnin kuluttua.

Kävelen heidän luokseen. "Moi", sanon varovaisesti.

"No olithan sinäki täällä", äiti sanoo. "Me luultiin jo, että oot livistäny."

Voi äiti, et edes tiedä miten paljon haluaisin tehdä niin.

Suljen silmäni ja yritän tasata hengitykseni puhaltelemalla sitä hitaasti sisään ja ulos. "Äiti ja isä", aloitan varovaisesti ja puristan silmäni hetkeksi kiinni, kunnes uskallan avata suuni. "Haluan et tapaatte yhen mulle erittäin tärkeän ihmisen."

Äiti ja isä katsovat toisiaan ihmeissään, ja voin vain kuvitella heidän ajattelevan, että ollaanhan me jo Otto tavattu, mutta voi pojat, kuinka väärässä he ovatkaan. Heilautan kättäni Antonin suuntaan ja pidätän henkeäni, kun Anton kävelee itsevarmasti ja ryhdikkäästi vanhempiani kohti ja ojentaa kättään ensin isää kohti, jonka ilme on erittäin hämmentynyt.