kiss my sins away

part 36 : kiss my sins away

Hän ei vielä tiedä, että luetteloon kuuluu muutama muukin henkilö.

En uskalla vielä sanoa mitään. Minusta tuntuu, että minun pitäisi polttaa puoli askia putkeen, että olisin tarpeeksi rentoutunut tähän keskusteluun. Luulin pystyväni tähän, mutta se ei todellakaan ole niin yksinkertaista. Imaisen pitkät savut tupakasta, niin että keuhkoni täyttyy kokonaan savusta ja pidän niitä hetken siellä ennen kun puhallan ne hitaasti ulos. Kyyneleet meinaa väkisin tunkeutua silmiini jo nyt, enkä todellakaan halua itkeä, joten vedän huppua syvemmälle päähäni ja suljen silmäni.

Nyt tai ei koskaan.

"Niin, Siru ja Samuel", aloitan. "Ja Selma ja Sanni. Sebastian. Santeri. Saga. Siiri. Sampo. Sisu."

Pidän jokaisen nimen kohdalla pienen tauon, enkä uskalla katsoa Antonia silmiin. "Ollaan vanhoillislestadiolaisia", saan lopulta sanottua, vaikka ääneni on enää pelkkä pihaus.

Noniin. Nyt se on sanottu. Nyt menee enää muutama sekunti, niin meidän juttu on lopullisesti ohi. En uskalla vieläkään katsoa Antoniin päin ja minua alkaa itkettää. Painostava hiljaisuus painaa hartioitani kasaan ja tajuan, että en oikeasti pysty tähän. Pala nousee takaisin kurkkuuni ja tuntuu, etten saa henkeä. Tumppaan tupakan maahan ja nousen ylös aikeissa lähteä pois.

Tämä oli iso virhe.

"Millasta se on?"

Kysymys yllättää minut ihan täysin, sillä odotin vähintään dissaavaa naurukohtausta tai naljailevia heittoja.

"Kamalaa ja ihanaa", vastaan hiljaa, vaikken uskalla nostaa katsettani.

"Ootsä onnellinen?"

"Välillä."

"Hyvä et ees välil", Anton nousee ylös ja tarttuu käteeni. Hän ei sano enempää. Hän ei kysele tyhmiä. Hän ei naura. Hän vain silittelee kättäni hellästi ja tunnen, kuinka kaipaamani tuttu ja turvallinen olo leviää ympäri kehoani. Kuorma-auton kokoinen taakka putoaa harteiltani ja kyynel vierähtää poskeltani.

Nyt ainakin yksi, ihan helvetin umpisolmussa oleva solmu on avattu ja se antaa minulle voimaa hengittää.

"Senkö takii sua pelottaa olla mun kaa julkisesti? Ku mä oon niin erilainen ku sä?" Anton kysyy.

Sen takia, että Anton on erilainen? Hän on ihan hakoteillä.

"Ei."

"Vaan?"

"Ku mä oon erilainen", vastaan hiljaa ja Anton katsoo minua kysyvästi. "Sä et tiedä millasta se on."

En osaa yhtään lukea Antonin ilmeistä, että mitä mieltä hän on itse asiasta. Pelkään, että hän purskahtaa pian nauruun ja häätää minut pois. Typerä lesta, painu vittuun täältä. Ihan kuin Anton haluaisi olla kenenkään sekopääuskovaisen kanssa, hänen elämässään on tarpeeksi omiakin murheita.

"Kerro mulle", Anton sanoo ja silittää käsivarttani.

"Mua pelottaa", kuiskaan ja pyyhin kyyneleeni hupparin hihaan. "Mua pelottaa, et karkotan sut pois."

"Ai siks et oot lestadiolainen? Saara pliis. Mua ei kiinnosta, vaik sä oisit koditon spurgu tai vittu vaikka saatananpalvoja. Siit asti ku näin sut siel käytäväl en oo voinu kelaa mitää muuta ku sun silmii. Sun silmät on maailman kauneimmat ja niis on niin paljo suruu ja mä en kestä sitä. Mä en kestä nähä sua surullisena", Anton sanoo ja vetää henkeä. "Oon ihan vitun pahoillani et oon saanu sut välil surulliseks. Ansaitset niin paljo parempaa."

Vasta nyt huomaan, että hänen silmänsä on ihan turvonneet. Melkein yhtä turvonneet kuin minulla oli aamulla. Olin niin keskittynyt itseeni, etten ollut edes tajunnut. Anton kääntää katseensa johonkin metsän suuntaan ja pihavalo osuu hänen silmiinsä ja huomaan, että silmäkulmassa kimmeltävää kyynel.