Murtunut taistelija

41: Valmiina tai ei...

No tässä kesti... pahoittelut siitä. Olen siis tosiaan vaihdossa Amerikassa tällä hetkellä ja elämä on ollut jännää suoraan sanottuna, elokuusta lähtien. Tässä nyt sitten kuitenkin vihdoin uusi luku. Loppu lähenee.

Kaupungit kadut ovat tyhjemmät kuin koskaan. Autoja ei liiku, ihmisiä ei ole ulkona ja monessa talossa on aivan pimeät ikkunat. Hyökkäys pelästytti heidät ja ihmiset haluavat viettää mahdollisimman paljon aikaa läheistensä kanssa sen sijaan että he kävelisivät kaduilla tai juhlisivat baareissa. Ainakin suurin osa heistä.

Ajatukseni laukkaavat sinne tänne enkä voi miettiä mitään muuta kuin, miksi tein noin. Sean käski tehdä sen, mikä on minulle parasta ja kuunnella sydäntä. Menin hetken mukana. Miksi siis päädyin tuohon ratkaisuun? Olin juuri sanonut Seanille, että taistelen hänen ja Tobiaksen vuoksi, läheisteni. Ja mitä teenkään heti kun annan sydämeni päättää? Valitsen sodan.

En tiedä miksi, mutta vaikka Daverin yllä on saasteilta suojaava kupu, se näyttää päästävän sateen läpi.

Tunnen ensin kuinka muutama pisara laskeutuu ensin otsalleni ja sitten käsivarrelleni. Pian ne tihentyvät ja katuun ilmestyy tummia läikkiä, jotka häviävät yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Tungen kädet taskuun ja käännyn kadunkulmalta, kun salama jyrähtää ja alkaa satamaan kaatamalla. Hiukseni liimautuvat päähäni ja suoristautuvat pitkiksi piikeiksi. Katu värjäytyy tummemmaksi ja sade ropisee kattoja ja rakennuksia vasten. Puiden lehdet keräävät vettä ja taipuvat sitten sen painosta niin, että vesi valuu isona norona alas maahan. Ei kestä kauaakaan kun kadut tulvivat ja vaatteeni ovat likomärät. Silti ilma on raikas ja vapaa. Vedän syvään henkeä ja pysähdyn keskelle puistoa. Istun penkille ja käännän katseeni kohti taivasta sulkien silmäni. Sade kastelee kasvoni ja pisarat putoavat poskiani myöten. Ainoa ääni, mitä kuulen on sateen ropina.

"Helvetti", kiroan hiljaa itsekseni ja pyyhkäisen veden pois kasvoiltani. Kenties tämä on paras näin.

Minun täytyy keskittyä sodan voittamiseen ja ehkä sitten...

Herään puiston penkiltä seuraavana aamuna. Sade lakkasi jossain vaiheessa ja kaduilla on enää pieniä lammikoita todisteena viimeöisestä ukkosesta. Kaupunki ei ole yhtään sen pirteämpi. Kadut huutavat tyhjyyttään ja ennen niin kaunis Daveri on nyt synkkä, kolkko ja rikkinäinen.

"Nic!" joku huutaa ja jopa unisena tunnistan sen äänen. Askeleet ropisevat asfalttia vasten ja ne pysähtyvät vähän matkan päästä minusta. En nosta katsettani ja askeleet tulevat lähemmäs.

"Mitä teet ulkona?" Kysyn, kun Sean istuu viereeni penkille.

Hän on hetken hiljaa kuin miettien, mitä vastaisi.

"Tobias soitti Roselle, kun olit lähtenyt... Hän oli huolissaan, että tekisit jotain huolimatonta."

...

"Sinä olit oikeassa", sanon ja katson katukivetystä.

"Mistä?" Sean kysyy yrittäen hymyillä.

"Kun sanoit aiemmin sellissä, että en taistellut sinun tai Tobiaksen takia...", aloitan.

"Niin.. En tarkoittanut..." Sean keskeyttää. Pudistan hellästi päätäni.

"Et ollut väärässä Sean", väitän vastaan, "Kun käskit minun tehdä niin kuin halusin, mikä olisi parasta minulle. Toimin vaistojeni varassa ja katso mihin päädyin." Naurahdan kuivasti ja levitän käteni.

"Vakuutin sinulle että suojelen Tobiasta menemällä sotaan mutta sitten lopetin henkivartijan hommat. Sanoit minulle, että minun täytyy tehdä niin kuin itse haluan ja valitsin sodan ylitse teidän."