Murtunut taistelija

14: Tuomio

(Editoitu)

En pysty syömään mitään tarjottimelta vartijan sanojen jälkeen. Työnnän sen vain syrjään ja istun sängylle nojaten polviini.

Tunnit kuluvat ilman minkäänlaista vihjettä siitä, mitä on tulossa. Tarjotinta ei haeta pois. Kukaan ei tule sisälle selliini. En kuule edes ääniä käytävältä vaikka epäilen sen johtuvan siitä, että sellini on äänieristetty. Makaan vain sängylläni ja tuijotan kattoon. En saa unta vaikka minua väsyttää. Aivoni käyvät vain ylikierroksilla.

Mitä he ajattelivat minulle tehdä? Ampuvatko he minut aukiolla ihmisten esillä vai ruiskuttavatko he minuun myrkkyä pienessä huoneessa tämän rakennuksen sisällä?

Ilmeisesti he eivät kaipaa sanallista tunnustusta. He voivat tuomita minut ilmankin.

Viimein tapahtuu jotain. Huone ei ollutkaan äänieristetty niin kuin ensiksi luulin. Alan kuulla hiljaista puhetta ja ne vain kovenevat, kun henkilöt kävelevät lähemmäs. Kuulostaa siltä kuin he riitelisivät jostain. Sanat muuttuvat sellin betoniseinän ja metallioven takia muminaksi, mutta äänensävyt erottaa todella hyvin. Ketkä tahansa kaksi nyt lähestyvätkin selliäni, todellakin riitelevät.

"Tobias nyt riittää!" kuuluu terävä käsky ja äänet hiljenevät. Nousen ylös niin nopeasti, että käteni raapaisee betoniseinää ja rikkoo ihon siitä kohtaa. Sihahdan yhtäkkiselle kivulle ja painan käteni haavan kohdalle. Iho on rikki, mutta siitä ei vuoda verta ja kipukin laimenee pikkuhiljaa. Askeleet pysähtyvät oveni kohdalle ja kuluu hetki ennen kuin ovi aukeaa ja Tobias astuu sisälle aikaisemman mustahiuksisen miehen ja kahden sotilaan kanssa. Sotilailla on aseet vyöllä ja Tobias kantaa mustaa reppua käsissään..

Nousen seisomaan ja katson Tobiasta silmiin etsien tietoa siitä, mitä minulle tehdään, mutta hänen katseensa on kohdistettuna maahan ja vartijat tai mustahiuksinen mies eivät paljasta katseillaan mitään.

Vartija tarttuu minuun, kääntää minut selkä heihin päin ja tarttuu käsiini vääntäen ne selkäni taakse laittaen minulle käsiraudat. Sitten minut työnnetään ulos huoneesta.

Mustahiuksinen mies kävelee ensimmäisenä, sitten Tobias ja viimeisenä minä ja vartijat. Me kävelemme pois käytävältä, joka on tullut minulle niin tutuksi näiden muutamien päivien ohella, ja kävelemme aivan rakennuksen toiseen päähän. Käytävät ovat, joka puolella samanlaisia. Ovet ovat joko puuta tai metallia ja tehdasvalot välkkyivät  katossa.

Menemme aulan läpi ja jokainen univormuinen mies tai nainen kääntyy katsomaan minua.

Parrakas mies vangin oranssissa asussa virnistää minulle kultahammas välkkyen. Hän nostaa ketjujen kahlitsemaa rannettaan ja näyttää minulle peukkua. Muut vain mulkaisevat minua ja jokunen uskaltautuu sylkäisemään minua kohti ennen kuin syöksähdän heitä kohti leikilläni ja he perääntyvät samalla, kun minua pitelevät vartijat vetävät minut takaisin lähelleen. Onneksi minun vaatteitani ei oltu otettu pois ja vaihdettu oranssiin asuun. Sellaisessa en todellakaan halua kuolla. Kuin rikollinen. Leimattu vaatteilla ja metallisilla kahleilla.

Mustahiuksinen mies kävelee sisälle puuovesta Tobias kannoillaan, mutta minä joudun jäämään odottamaan oven ulkopuolelle vartijoiden kanssa. Kuluu ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin vartija koskettaa kuulokettaan, on hetken paikoillaan ja nyökkää sitten toiselle vartijalle ja he aukaisevat oven työntäen minut sisälle.

Sisältä paljastuu suuri huone, jossa on ympyrässä monta riviä tuoleja peräkkäin. Niiden keskellä on aukko ja oven edessä tuolien välissä käytävä ympyrän keskelle. Jokaisella tuolilla istuu joku tärkeän näköinen mies tai nainen pikkutakissa ja kauluspaidassa.

Mustahiuksinen mies istuu sisimmällä rivillä suoraan minua vastapäätä ja Tobias on jäänyt yhteen huoneen kulmaan seisomaan. Käännyn katsomaan huoneen toiseen nurkkaan ja näen aiemman valkohiuksisen miehen seisomassa siellä. Hänen vierellään seisoma mies kuitenkin sai minut hämmentyneeksi. Hän on valkohiuksista hiukan nuorempi ja hänellä on terävämmät poskiluut. Mutta se mikä on kaikkein oudointa on se, että hänelläkin on vitivalkoiset hiukset. Kun miehet seisovat vierekkäin he näyttävät veljeksiltä. He voivat hyvin ollakin mikä pistää minut miettimään. Kun ensimmäisen kerran näin sen vanhemman miehen luulin, että hän on minun isäni. Nyt heitä onkin kaksi eikä minulla ole hajuakaan onko jompikumpi heistä edes minun isäni. Hiukset voivat olla vain pelkkää sattumaa. Erittäin harvinaista ja epätodennäköistä, mutta silti.

Huomioni kiinnittyy taas ympyrässä istuviin ihmisiin, kun vartijat vievät minut suoraan ympyrän keskelle ja laittavat käsirautani kiinni lattian ketjuun, joka on niin lyhyt, että pystyn seisomaan, mutta en ylettymään edes lähimpiin tuoleihin ja ihmisiin. Vilkuilen valkohiuksisia miehiä vähän väliä ja heistä nuorempi tuijottaa minua oudon arvostelevasti. Hänen katseensa siirtyy valkoisista hiuksistani silmiini ja siitä aina kenkiini asti.

"Nicolas", mustahiuksinen mies aloittaa. Käännyn katsomaan häntä, kun hän aloittaa puhumisen. He eivät tiedä sukunimeäni, joten hänen sanansa eivät kuulosta niin juhlallisilta ja vakavilta kuin hän olisi varmasti toivonut.

"Olemme keskustelleet Serverin johtajien kanssa  kohtalostasi ja olen saanut kunnian ilmoittaa mihin päädyimme. Presidentti oli hyvä ystäväni ja voin sanoa etten ole tyytyväinen rangaistukseen, johon me päädyimme äänin 20-14", hän sanoo ja melkein huokaisen helpotuksesta.

"Joten. Sinut Nicolas tuomitaan Presidentti Casen murhasta  ja Tobias Lynnin kidnappauksesta sekä lunnaiden vaatimisesta johtajalta karkoitettavaksi Serverin ulkopuolelle aavikolle iäksi", hän sanoo vakavalla äänellä nousten seisomaan ja maailmani viimeisetkin sirpaleet särkyvät palasiksi.