Murtunut taistelija

15: Karkotus

(Editoitu)

Minut viedään tuomion jälkeen pieneen huoneeseen ja vartijat avaavat käsirautani. Hieron kivistäviä ranteitani, kun ovi aukeaa ja Tobias kävelee sisälle mukanaan musta reppu. Hän näyttää musertuneelta muttei sano mitään, kun ojentaa repun minulle. Otan sen epäröiden vastaan ja avaan vetoketjun katsoen sen sisälle. Repussa on vesipullo, kolme energiapatukkaa, muutama vaate ja köydenpätkä muttei mitään muuta.

Vilkaisen Tobiasta, mutta hän kääntää katseensa pois. Laitan repun selkääni ja vartijat eivät tuhlaa aikaa laittaen heti käsiraudat takaisin paikalleen. Tobias väistyy pois tieltä, kun minut tönitään ulos huoneesta ja kohti ulko-ovea.

Ulkona minut sullotaan autoon ja se lähtee ajamaan kohti kaupungin ulointa rajaa. Sana karkottamisestani on ilmeisesti levinnyt Daverissa, koska kadut ovat täynnä vihaisia ihmisiä. Jotkut heittelevät autoa esineillä, jotkut vain huutavat solvauksia ja loput tuijottavat minua vihaisena. Ihmismassa jatkuu koko matkan ajan rajalle asti.

Auto pysähtyy aidan eteen ja meitä seuranneet poliisit ympäröivät auton, jotta väkijoukko ei pääse tuhoamaan sitä.

Vartijat raahaavat minut ulos autosta ja kohti rajaa. Osa ihmisistä pääsee repimään vaatteitani ja kynsimään käsivarsiani kunnes poliisit työntävät heidät taaksepäin.

Tobias ja mustahiuksinen mies tulevat ulos autosta, joka pysähtyy meidän eteemme. Heidän perässään ajaa vielä yksi auto heidän autonsa viereen ja siitä astuu ulos valkohiuksiset miehet. Nuorempi heistä sanoo jotain mustahiuksiselle, joka näyttää miettivän ja nyökkää sitten. Valkohiuksinen lähtee kävelemään minua kohti. Hän nyökkää vartijoille tullessaan lähelle ja vartijat jättävät minut vastahakoisesti yksin miehen seuraan. Mies tuijottaa minua tovin kunnes kohotan kulmakarvaani ja mies hätkähtää. Hän toipuu kuitenkin nopeasti ja suoristaa selkänsä.

"Olen pahoillani perheestäsi", hän sanoo. Minä tuhahdan miehen tyhjille sanoille.

"Niin varmaan", tokaisen takaisin.

"Olen tosissani. Sara oli mukava ihminen. Liian mukava sellaiseen paikkaan", hän sanoo ja on kuin kaikki ilma olisi paennut keuhkoistani.

"Sinä..." Aloitan, mutta vartijat ja väkijoukko on saanut tarpeekseen ja minua aletaan taas viemään kohti aitaa. Yritän vilkuilla taakse ja hidastella, mutta vartijat vetävät minut eteenpäin siitä huolimatta. Väkijoukosta tulee yhä äänekkäämpi, mitä lähemmäs aitaa joudun.

Me kiipeämme tikkaita pitkin metallisen aidan huipulle ja siellä vartijat kääntävät minun kasvoni väkijoukkoa kohti. Mustahiuksinen mies nousee myös ylös aidalle.

"Karkotamme presidenttimme murhaajan ikuisiksi ajoiksi ulkopuolelle antaaksemme oikeutta Casen muistolle. Jos joku on sitä vastaan puhukoot nyt tai viettoon iäksi", mies sanoo kuuluvalla äänellä.

Väkijoukko on aivan hiljaa ja vilkuilevat ympärilleen kunnes yksi heistä asti eteenpäin ja vetää hupun päästään.

"Hän on syytön!" henkilö huutaa ja väkijoukko kohahtaa hämmästyneenä ja kauhuissaan.  Tulipunaiset hiukset pistävät silmään ja rynnistän eteenpäin ennen kuin vartijat reagoivat ja vetävät minut takaisin.

"Sean!" Huudan hänelle ja pikkuveljeni nostaa päänsä katsoen minua silmiin. En erota hänen kasvojaan tarkasti koska hän on niin kaukana, mutta huomaan kuitenkin surun hänen ilmeestään. Minä en voi kuitenkaan muuta kuin iloita. Hän onkin elossa. Sean ei ole kuollut. 

"Hän on syytön! Daver lavasti hänet, syyttää turhaan!" hän jatkaa huutaen ja väkijoukko alkaa taas puhua. Vartijat pitävät minua aloillaan, mutta se ei estä minua yrittämästä.

"Sean!" Huudan taas, mutta huutoni hukkuu väkijoukon ääniin ja ehdin vain nähdä kuinka poliisit lähestyvät Seania ennen kuin minut työnnetään aidan energiaseinän läpi. Siitä pääsee ulkopuolelle, mutta sisälle se ei enää päästä. Käteni ovat vielä sidotut, kun putoan ja tuuli humisee korvissani. Tunnen kuinka tömähdän kovaan maahan ja olkapääni menee sijoiltaan ennen kuin kaikki pimenee hetkellisesti.

Näen vain punaisia pilkkuja, kun nousen yskien istumaan. Liikautan kättäni ja sihahdan kivusta. Repun välineet olivat kolahtaneet kipeästi selkääni pudotuksessa, mutta sentään selkäni ei ollut murtunut. Nousen vaivalloisesti seisomaan ja tajuan vihdoin katsoa ympärilleni.

Maa on pelkkää punaista hiekkaa ja tuuli puhaltaa sitä silmiini saaden ne särkemään ja vuotamaan. Siellä täällä on kuivuneita pensaita ja outoja metallirakennuksia tai oikeastaan niiden paloja pilkistää hiekan seasta. Aurinko on vain sumea pallo taivaalla ja ilma on kuumempaa kuin Serverissä. Maltan tuskin odottaa öitä. Saa nähdä minkälaisia ne ovat.

Korjaan reppua paremmin selkääni ja kävelen ensimmäisen rautakasan luokse. Painan kahleeni metallinpalan terävään reunaan ja vedän. Kuulen kuinka ketju naksahtaa poikki ja saan kädet erilleen. Niissä on yhä raudat ranteideni ympärillä ja raudassa pieni ketjun pala, mutta sentään käteni eivät ole enää sidotut yhteen.

Hieron olkapäätäni ja puren hammasta, kun työnnän sen takaisin paikoilleen. Huudahdan kivusta ja huohotan jälkeenpäin. Sentään kipu menee nopeasti ohi ja se ei ole enää ongelma.

Nostan katseeni ylös aurinkoon ja sidon pääni suojaksi paidan, jonka otan repusta. Sitten nostan repun takaisin olalleni ja lähden kävelemään eteenpäin. Pois aidan luota. Kauemmas Seanista. Kohti tuntematonta. Ja kysyn itseltäni monta kertaa jalkojeni vain viedessä minua eteenpäin, Miksi?