Murtunut taistelija

19: Hiekkakaupunki

(Edioitu)

Näin se tuntuu aina menevän. Minä tukeudun ja luotan johonkin toiseen kuin itseeni ja sitten tapahtuu jotain enkä voi tehdä muuta kuin alistua, sillä henkilöt, jotka olen päästänyt sisään joko pettävät minut tai ovat vaarassa minun takiani.

Niin on nytkin. Kolme miestä pitävät miekkoja Sarian kurkulla ja loput kolme Mirenin, johtaja jää seisomaan kauemmas yhden muun miehen kanssa eikä minulla ole muuta vaihtoehtoa, kuin antautua ja pudottaa aseeni. Johtaja virnuilee, kun nostan käteni ristiin takaraivolle. Hän ratsastaa lähemmäs ja laittaa käsiraudat käsiini. Nämä ovat paljon karkeammat ja epätasaisemmin tehdyt, kuin Daverissa. Saria tuntuu murisevan sotilaille, mutta Miren näyttää vain alistuneelta.

"Olen pahoillani", hän kuiskaa minulle.

Nyökkään vain ja vastaan: "Minä myös."

Mies alkaa jo vetämään minua kohti heidän tulosuuntaansa, kun Saria hyppää yllättäen ilmaan ja vetäisee jostain pienen puukon. Hän iskee sen ensimmäisen miehen kaulaan ja jatkaa seuraavaa kohti, kun yksi miehistä huutaa jotain ja me kaikki käännymme katsomaan häntä. Miehellä on miekka Miren kaulalla ja tämä virnistää samalla, kun viiltää tämän kurkun auki.

"Ei!" kuulen itseni huutavan ja Saria parahtaa unohtaen miehet ja rynnäten Mirenin luokse. Hiekka Mirenin alla värjäytyy punaiseksi ja tämän silmistä katoaa elämä nopeammin kuin hän ehtii edes rojahtaa maahan.

Miesten johtaja sylkäisee maahan hiukan säälivän näköisenä ja minut nostetaan hänen taakseen hevosen selkään.

"Turha tappo. Se olisi voitu välttää, jos olisitte vain totelleet. Lähdetään", hän sanoo Sarialle ja kopauttaa kantapäänsä hevosensa kylkiin.

Vilkaisen vielä taakse ennen kuin teltta katoaa horisonttiin, mutten kestä katsoa sitä näkyä kauaa. Miren makaa maassa silmät elottomina ja Saria nyyhkyttää äänettömästi hänen ruumiinsa vieressä.

Saria nousee seisomaan silmät täynnä kyyneliä ja heittää puukkonsa miehiä päin voimattomasti ennen kuin rojahtaa maahan ja halaa Mirenia eikä nouse enää ylös.

Tuskin näen heitä enää koskaan.

Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vain istua miehen takana ja yksittäinen, pieni kyynel vierii silmäkulmastani.

Miren ei ollut minulle mitään muuta kuin mukava ja hän otti minut tuosta noin vain kotiinsa ja hoiti minua. Hän ei ollut tehnyt pahaa kenellekään ja vaikka syy ei ollut varsinaisesti minun vaan Sarian, olin osasyynä Miren kuolemaan. Kaikki, jotka ovat minun puolellani tai yrittävät auttaa, tuntuvat kuolevan. Kaikki ne hyvät ainakin.

Ja taas, vaikka kuinka olen yrittänyt ja onnistuinkin siinä näinä viikkoina Mirenin ja Sarian luona, mieleni muistuttaa minua Tobiaksesta. Niin kovasti, kun yritän hänet unohtaa, jotenkin hän pyrkii aina pintaan muistoistani. Useimmiten pahat asiat muistuttavat minua hänestä, mutta nyt kun olen taas yksin ja toisen ihmisen vankina, hän muistuu mieleeni eikä suostu lähtemään. Muistan ikuisesti hänen hahmonsa nukkumassa piilopaikassani, kantamassa minua, kun olin sairas, tutkimassa tatuointejani ja lopulta näen mielessäni hänen ilmeensä, kun sotilaat piirittävät minut portila. Petturi ja selkäänpuukottaja. Mutta silti...

Niin no... Sillä ei ole väliä. Suljen silmäni ja istun vain paikallani odottaen meidän saapumistamme uuteen kotiini.

Pysähdymme yöllä ja minut lasketaan alas. Miehet köyttävät hevoset kiinni metalliputkeen ja minun kahleeni kiinnitetään ketjulla ja lukolla toiseen metalliputkeen, joka on osa suurempaa metallisotkua. Lysähdän istumaan ja nojaan metallia vasten uupuneena ja janoisena. Aseistetut miehet laskevat viltit maahan ja syövät kuivattua ruokaa sekä juovat vettä. Yksi miehistä on tuomassa vettä minulle, kun johtaja pysäyttää hänet kädellään.