Murtunut taistelija

18: jalat eivät kanna pitkälle

(Editoitu)

Voi hemmetti, minun pääni tappaa minut. Sitä särkee ja tykyttää enkä ole yhtään varma, olenko elossa vai kuollut? Onko sillä kuitenkaan enää väliä? Yhtä hyvin voisinkin olla. Mutta kuvittelin kyllä, ettei kuolleella ole kipuja, joten olen aika varmasti elossa. Harmi sinänsä.

Maailma silmäluomieni takana on kirkas, joten on varmaankin aamu. Myös muiden aistieni pikkuhiljaa herätessä tunnen alustan allani olevan pehmeä, kuin patja. Nyt, kun mietin niin en tunne tuulenvirettä kasvoillani ja minulla ei ole kuuma, kuten yleensä aamulla. Tai no... ei yhtä kuuma. Sitten mieleeni muistuu se nainen, jonka näin ennen kuin pyörryin. Veikö hän minut jonnekkin? Mutta hän ei ollut oikea. Ei voinut.  Jokin kilahtaa vähän matkan päästä minusta ja silmäni avautuvat refleksin omaisesti. Ne sokaistuvat hetkeksi kirkkaasta valosta, mutta kun saan näköni takaisin, vilkaisen äänen suuntaan. Huudan täysiä kauhusta ja peräännyn vaistomaisesti yhtäkkiä pudoten ja kolahtaen kovalle alustalle.

"Ai perkele" kähisen ääni karheana ennemmin yllättyneenä kuin että minua olisi sattunut. Olen äkkiä erittäin hereillä. Vilkaisen ylös ja huomaan pudonneeni jostakin sängystä, sitten vilkaisen ihmistä, joka aiheutti sen äänen. Nurkassa istuu todella vanha ja kurttuinen nainen, jonka vähäiset hiukset ovat vaaleanharmaat, melkein valkoiset. Nainen nousee penkiltä hiukan vapisten ja alkaa kävellä minua kohti jokin savikuppi kädessä.

"Älä tule lähemmäs", käsken naiselle ja yritän etsiä jotain terävää aseeksi, mutta ympärilläni on vain peittoja, tyynyjä ja joitakin ihme rojuja hiukan kauempana. Ei kai tämä nainen ollut se joka minut löysi, sillä silloin minä taisin todella olla myrkyn vaikutuksen alaisena aika vahvasti. Ainoa, mikä naisessa on samaa siihen kaunokaiseen verrattuna, on silmät. Tälläkin kurttuisella naisella on kirkkaat, elämänhaluiset pähkinänruskeat silmät.

"Rauhoitu poika. Revit kohta tikkisi", vanhus sanoo yllättävän pehmeällä äänellä. Olin kuvitellut hänellä olevan sellainen nariseva, käheä ääni.

"Kuka sinä olet?" Kysyn häneltä epäilevänä. Vanhus vain naurahtaa.

"Sanoo poika, jonka tyttärentyttäreni löysi kuoleman partailla olevana läheltä punaisen hiekan aluetta suuri hammas pohkeessaan. Epäilen, että sinulla on kiinnostavampi tarina kuin minulla vaikka olenkin elänyt tuplasti sinua kauemmin", nainen tokaisee selvästi huvittuneena tilanteestani  ja istahtaa sängylle. Huh, mikä helpotus. En nähnytkään ihan näkyjä ennen kuin pyörryin.

Vilkaisen epäilevänä ympärilleni. Olemme näköjään jonkinlaisessa hökkelissä. Sen seinät ovat suurimmaksi osaksi kangasta ja tasaisin välein on puupylväitä tukipilareina. Teltan yhdessä kulmassa on iso kasa kankaita, toisessa arkku ja yhdessä kohtaa on pöytä sekä sen ympärillä neljä tuolia.

"Missä minä olen?" Kysyn sitten vähän ajan päästä.

"No tuo on jo paljon parempi kysymys", nainen vastaa oikeastaan vastaamatta kysymykseeni. Samalla yksi kulma kankaista vetäytyy sivuun ja sisälle astuu se sama nainen, jonka näin aiemmin. Täytyy kyllä sanoa, että hän oli kauniimpi sumeana. Tytöllä on yhä pitkät, ruskeat, kiharat hiukset ja ruskeat silmät, mutta tytön oikeaa kasvojen puolta koristaa kuun muotoinen, jo arpeutunut palovamma. Se oli varmasti vakava ja erittäin kipeä silloin, kun hän sai sen. Vanhus seuraa minun katsettani ja hymyilee sitten tytölle.

"Aa. Hienoa. Palasitkin jo. Toitko kaiken?" Hän kysyy ja tyttö nyökkää.

"Hyvä", nainen sanoo ja ojentaa kätensä häntä kohti. Tyttö astuu eteenpäin ja ojentaa minun reppuni hänelle.

"Hei! Mitä..?" Huudahdan ja yritän rynnätä heitä kohti, mutta lysähdän heti sängyn reunaa vasten. Jalkani eivät toimi. Eivät kummatkaan.