The Voodoo Doll

Luku 1: Yksinäisyyden kahleet

Angel oli kiltti tyttö. Hän totteli aina viipymättä vanhempiensa käskyjä, auttoi aina tarvittaessa ja noudatti mukisematta hänelle asetettuja kieltoja ja rajoituksia. Niin, hän oli herttainen pieni tyttö. Vanhemmat olivat tietenkin hyvin ylpeitä tyttärestään.

Ennen kuin tyttö oli syntynyt, äiti oli päättänyt antaa hänen nimekseen 'Angel', joka tarkoitti enkeliä. Hän oli sanonut tyttärestään kasvavan vielä hieno nainen. Ja rakas tytär oli täyttänyt vanhempansa rakkaudella jo heti synnyttyään.

Angelilla oli pitkät vaaleat hiukset, jotka ryöppysivät alas selkää pitkin kuin kultainen vesiputous. Silmät olivat syvemmät kuin taivaan sini. Hän oli ihastuttava tyttölapsi siroine piirteineen ja hymykuoppineen. Mutta hänen todellinen viehättävyytensä piili rinnassa sykkivässä sydämessä, jonka lämpö sulatti kaiken jään ympäriltään.

Angelilla oli kaikkea mitä toivoa saattoi, sellaista, joka jäi usein monien haaveeksi. Tytön perhe asui suuressa ja loistokkaassa kolmikerroksisessa kartanossa, jota ympäröi hyvin hoidettu värikkäiden kukkien kirjoma puutarha. Rouva Faraday nimittäin rakasti kukkasia. Hänen mielestään tuoksuva puutarha täynnä kukkia oli merkki varallisuudesta. Ja sitähän he olivat.

Angelilla ei ollut sisaruksia. Hän oli perheen ainoa lapsi ja sai siten kaiken vanhempiensa huomion. Aluksi asia ei haitannut häntä. Hän ei osannut kaivata leikkiseuraa, sillä hän oli tottunut leikkimään yksikseen. Hänet nähtiin usein leikkimässä pihalla yksin isänsä vanhoilla autoilla, lukemassa kirjoja huoneessaan tai piirtelemässä paperille hulluimpia ideoitaan.

Kerran hän oli näyttänyt yhtä työtään isälle, joka oli istunut työhuoneessaan sormet näppäimistöä naputtaen. Isän iän uurtamat kasvot olivat näyttäneet väsyneiltä.

"Katso, isä! Tein sinut, minut ja äidin!" hän oli huudahtanut, kun isä oli kysynyt, mitä työ esitti. Hän oli katsonut Angelia kummallisesti, ennen kuin oli sanonut sen olevan hieno. Tyttö oli nähnyt isänsä ilmeestä, ettei tämä ollut osannut arvostaa hänen työtään, ja oli alkanut heti miettiä, mikä siinä mahtoi olla vialla.

Hän ei ymmärtänyt, miksei kumpikaan hänen vanhemmistaan osannut arvostaa hänen piirustuksiaan. Se teki hänet aavistuksen surulliseksi, sillä hän rakasti piirtämistä.

"Äiti, leikitäänkö?" hän kysyi eräänä päivänä äidiltään, joka oli puutarhassa kastelemassa monenkirjavia tulppaanejaan. Niiden suloinen tuoksu leijaili ilmassa ja sekoittui puhtaan ruohon, mullan ja raikkaan kesätuulen hajuihin.

"Olen kiireinen. En ehdi."

Äiti pyyhkäisi kädellään otsallaan helmeilevät hikipisarat. Hänen äitinsä oli keski-ikäinen nainen, joka oli mennyt naimisiin vanhemmalla iällä. Silti hänellä riitti tarmoa ja intoa käydä puutarhansa kimppuun valmiina kitkemään rikkaruohoja ja kastelemaan janoiset kasvit. Puutarha vain oli liian iso hänelle, mistä johtuen hän oli palkannut mailleen monia puutarhureja.

Pettyneenä Angel kysyi isältään, joka oli keittiössä valmistamassa aamupalaa. Hän haukotteli makeasti ja vetosi väsymykseensä - todisteena siitä hänellä oli mustat puolikuut silmiensä alla.

Angel oli yksinäinen. Eikä kävelymatkan päässä ollut ketään, jonka luokse hän olisi voinut mennä. Hän ei ollut koskaan ennen halunnut sisarusta yhtä paljon kuin sillä hetkellä. Hän halusi jonkun, kenen kanssa hän saattoi leikkiä ja purkaa yksinäisyyttään, joka oli kasautunut vuosien saatossa hänen mieleensä lähes ylitsepääsemättömäksi esteeksi.

Häntä harmitti, että heidän perheensä piti asua niin kaukana. Laakean kukkulan laella, seuranaan ainoastaan niityt ja kapea maisemaa halkova ajotie, joka mutkitteli läpi peltojen kadoten metsän siimekseen. Ja tietysti puutarhurit ja muu väki, joka piti kartanon siistinä. Mutta kukaan heistä ei ollut lähelläkään Angelin ikää.

Niinä harvoina kertoina, kun tyttö pääsi äitinsä kanssa kaupungille, hän yritti tarmokkaasti vetää äitinsä jokaiseen kohdalle sattuneeseen leluliikkeeseen. Se oli syy, miksi hänet jätettiin usein kotiin.

Ja syy siihen, miksi äiti pudisteli päätään kierrellessään tyttärensä perässä liikkeissä, oli se, että hänen mielestään Angel oli jo liian vanha leikkiäkseen nukeilla. Mutta todellinen syy oli se, että rouva Faradaylla ei ollut miellyttäviä kokemuksia nukeista. Ne olivat hänen mielestään kirottuja. Mutta sitä hän ei pienelle Angelille sanonut.

"Katso kuinka söpö!" Angel huudahti ihastuksissaan. Hän piteli pientä nukkea, jolla oli kaksi kultaista palmikkoa, vaaleansininen mekko ja söpöt, pyöreät nuken kasvot. Mutta äiti käski tyttärensä palauttaa nukke sinne, mistä hän oli sen ottanutkin. Angel totteli mukisematta, joskin erittäin pettyneenä.