Kolmen Kuun Valtakunta

80. Pimeyden vaalija

Kenraali seisoi oven vieressä, hän nyökkäsi minulle ja näytti sitten Xenonille merkin, että tämä sai lähteä.

Gabriel istui työpöytänsä takana ja hieroi kädellään leukaansa. Hän ei katsonut minuun päinkään, vaan istui täysin omassa maailmassaan. Yritin saada häneen katsekontaktia, mutta hän ei kertaakaan vilkaissutkaan minua, vaikka hän ilmiselvästi tiesi, että olin huoneessa.

Kenraali osoitti minulle tuolia, joka oli tyhjillään työpöydän edessä. Tuijotin sitä hetken aikaa, ennen kuin kävelin tuolin viereen ja istuin siihen hitaasti.

Tunnelma oli hyvin kireä ja jännittynyt. En uskaltanut sanoa sanaakaan, koska tiesin että jotain oli pahasti vialla. Nielaisin äänekkäästi ja hieroin nihkeältä tuntuvia käsiäni mekkoni pehmeään kankaaseen.

– Kenraali voitte poistua, Gabriel sanoi nostamatta katsettaan.

Kenraali käveli pois, kuulin kuinka ovi sulkeutui takanani ja jäimme kuninkaan kanssa kahdestaan. Vain minä ja Gabriel, sekä näkymätön muuri, joka oli tullut väliimme. En tiennyt mitä ajatella tästä tilanteesta. Vielä eilen kaikki oli ollut hyvin, tai ainakin olin olettanut niin. Gabriel oli ollut hiljaisempi ja hän oli välillä vain katsellut minua ihan kuin hän olisi tarkkaillut liikkeitäni, mutta hän usein vain tuijotti minua ilman syytä.

En ollut ajatellut minkään olevan vialla. Olimme viettäneet mukavia hetkiä koko viikon ajan, en ollut udellut häneltä lisäkysymyksiä Dariuksesta, vaikka hän olikin käynyt usein mielessäni.

Sydämeni hakkasi voimakkaasti rinnassani, kun odotin että Gabriel kertoisi syyn miksi olin täällä. Kuulin oman hengitykseni, kun odotin ja odotin, mutta mitään ei tapahtunut.

Hiljaisuutta kesti ikuisuudelta tuntuvan ajan. Kuningas ei sanonut mitään, hän vain tuijotti paperia edessään, ihan kuin se olisi ollut avain kaikkiin maailman mysteereihin.

Tiesin, että kuningas ei välttämättä aloittaisi keskustelua. Hän voisi pitää mykkäkoulua koko loppuelämänsä ajan, joten minä rohkaisin lopulta mieleni ja kysyin varovasti:

– Onko jotain sattunut?

Gabriel hätkähti ääntäni, hän laski kätensä pöydän kovaa pintaa vasten ja kohotti katseensa minuun. Minä säpsähdin hieman, hänen tummanvihreitä silmiään, jotka olivat epätietoisuuden vallassa. Ne olivat niin oudon näköiset, niin elottomat, mutta silti täynnä erilaisia tunteita jotka velloivat hänen sisällään.

– On, jotain on todellakin sattunut, hän sanoi kylmällä äänellä, joka sai jokaisen soluni itkemään, kun muistin kuinka monesti hän oli käyttänyt tuota ääntä, repiessään sydämeni kappaleiksi.

– Mitä? kysyin hämilläni, mutta Gabriel ei vastannut.

Hän pysyi vaiti. Hän sulki silmänsä hetkeksi, hän hengitti syvään ennen kuin hän avasi ne uudestaan, laskien katseensa taas paperiin, joka lepäsi hänen edessään.

– Me saimme tietää syyn, miksi Askold ei kuollut minun miekkani kautta, kuningas totesi kuiskaustakin hiljaisemmalla äänellä.

– Mutta sehän on hyvä juttu, sitä tietoahan olet odottanut, huomautin hieman hämilläni, sillä en ymmärtänyt, miksi kuningas oli niin järkyttyneen oloinen.

Hän oli murehtinut joka ikinen päivä sitä, miksi tiedustelijoilla kesti niin kauan selvittää Askoldin menneisyys ja se mistä hän oli tullut. Ja nyt hänellä oli tieto, mutta hän näytti kärsivän siitä tiedosta.

– Hän oli keiju, Gabriel sanoi nopeasti ääni vihaa täynnä.

– Keiju? toistin kummastuneena.