Murtunut taistelija

30: Töitä ja tylyjä ihmisiä

Neuvottelun jälkeen melkein juoksen ulos huoneesta. Siellä alkoi jo tulla ahdasta ja tuntui kuin seinät olisivat kaatuneet päälle. Isäni huutaa perääni, mutta en pysähdy. Tobias pysyy heti perässäni. Vasta kun pääsen koko rakennuksen ulkopuolelle raikkaaseen ilmaan, pysähdyn ja vedän syvään henkeä.

"Et taida pitää pienistä huoneista", Tobias tokaisee vähän ajan päästä.

"Niinkö luulet", vastaan happamasti ja nojaan ulkoseinää vasten.

"Nicholas", isäni sanoo tullessaan ulos pyöröovista.

"Minulla ei ole sinulle mitään asiaa", vastaan ja tartun Tobiasta hauiksesta vetäen häntä mukaani kadulle ihmisten sekaan.

"Ole kiltti. Haluan selittää kaiken", valkotukkainen mies huutaa perääni.

"Ei ole tarpeen. Tiedän jo kaiken mitä haluan. Sen, että sinä olet mulkku", huudan perääni ja ansaitsen muutaman happaman katseen ohikulkijoilta, joilla on lapsi mukanaan. En välitä heistä vaan jatkan matkaani.

"Nic", Tobias sanoo.

"Älä sinäkin aloita. Annoin jo periksi ja sinä sait henkivartijasi. Muuta merkittävää en aio tänään tehdä. Ja jos asia liittyy mahdolliseen isääni, en halua koskaan tehdä sitä", vastaan ja hidastan vauhtia, kun olemme hyvän matkaa pois rakennuksesta.

"Eikö tuo ole aika lapsellista. Olet sentään jo kaksikymmentäneljä", Tobias tokaisee.

"Olenko? Enpäs tajunnut. Viisi vuotta on kulunut niin nopeasti" Mulkaisen häntä hiukan.

"Älä viitsi", hän tuhahtaa, mutta kun en sano enää mitään, hän vaihtaa taktiikkaa.

"Haluatko mennä armeijan harjoittelupaikkaan? Voisit treenata taistelua", hän ehdottaa ja se ei kuulosta edes pahalta. Taistelusta oli tullut jo rutiini, joten minusta tosiaan tuntuu oudolta, kun en ole saanut taistella vähään aikaan.

"Selvä", myönnyn ja Tobias viheltää lujaa. Vilkaisen häntä ensin hämilläni, mutta sitten huomioni keskittyy muusta liikenteestä erkanevaan autoon, joka tulee meitä päin. Keltainen auto, jonka katolla on numerosarja pysähtyy viereemme ja Tobias hätistää minut sisään.

"Mitä?" Kysyn hämilläni. Nousta nyt ventovieraaseen autoon, mutta Tobias vain jatkaa tönimistä, joten lopulta päätän luottaa häneen ja pujahdan auton penkille. Tobias hätistää minut vasemmalle puolelle ja tulee itse oikealle puolelleni.

"Minne päin sir?" Mies, joka istuu kuskin paikalla kysyy.

"Kaupungin itälaidalle varastojen eteen", Tobias vastaa, kuin olisi tehnyt tätä aiemminkin. Onko muka yleistä vain hypätä autoon ja käskeä kuskia ajamaan sinne minne haluaa?

Kuitenkin seuratessani liikennettä huomaan monen muunkin astuvan samanlaiseen keltaiseen autoon kuin missä me olemme ja ajavan jonnekkin. Joissain kohdissa keltaisista autoista astuu pois ihmisiä ja uusia tulee tilalle.

"Mikä tämä oikein on? Joku julkinen liikenneväline? Niin kuin bussi?" Kysyn ja Tobias naurahtaa, kuin pitääkseen kysymystäni pilkkana.

"Tämä on taksi. Kuljettaja vie ihmiset heidän haluamaansa kohteeseen maksua vastaan. Jotkut käyttävät näitä, jos heillä ei ole varaa omiin autoihin. He käyttävät näitä, busseja tai junia", hän vastaa.

"Jaa a. Serverissä meillä oli vain kävelyteitä ja muutama moottoripyörä. Niillä ei kyllä kadulla kauhean hyvin pystynyt väkijoukkojen ja kojujen takia ajamaan", tokaisen ja suuntaan katseeni takaisin muuhun liikenteeseen.

"Minä todella yritin auttaa Serveriä. Serveri ja Daveri ovat vain niin erilaiset"

Olen hiljaa.

"Niinpä kai."

"Nic..?"

"Uskon kyllä", vastaan, mutta en katso häntä.

"Ymmärrät kai miksi tuota on vähän hankala uskoa."

"Anteeksi, jos en vain voi puhua kanssasi paikasta, joka ennen oli kotini", tiuskaisen sarkastisesti.

"Ei sitten. Toivottavasti kamppailu auttaa sinua päästämään hiukan höyryjä".

"Mitä tuo tarkoittaa?!"

"Ei mitään. Olet vain neuvottelun jälkeen ollut hiukan kireällä", Tobias vastaa.

"Haluatko, että alan samalla harrastamaan joogaa sinun kanssasi?" Tokaisen takaisin ja Tobias naurahtaa.

"Mistä sinä päättelit, että minä harrastan joogaa?" Hän kysyy nauraen.

"Mikset voisi? Vaikutat vain sellaiselta, joka ei harrasta kamppailulajeja vaan joogaa naisten kanssa trikoissa kolme kertaa viikossa", vastaan ja Tobias vain nauraa enemmän.

"Voidaan ottaa matsi sitten everstin tiloissa sen jälkeen, kun olet opettanut alokkaita."

"Alokkaita? Voi luoja, minä tulen tappamaan heidät vahingossa."

"Älä siitä huolehdi", Tobias vain sanoo ja näpyttää jotain kännykkäänsä.

"Olemme pian perillä", Tobias sanoo katsottuaan ensin puhelintaan pitkän aikaa ja laittaen sen sitten pois.

"Vihdoin".

"Pysähdy tähän", hän sanoo kuskille ja taksi pysähtyy kadun viereen suurien puisten rakennusten viereen. Rakennukset ovat kaikki saman tyylisiä, mutta niitä kaikkia kiertää metalliaita, joka on yhtä vanhan näköinen kuin rakennukset itse.

Tobias ojentaa kortin kuskille ja tämä laittaa sen pieneen koneeseen. Koneeseen ilmestyy luku ja Tobias painaa näppäimistöön nelinumeroisen luvun siihen tämän jälkeen. Kun laite piippaa hyväksyvästi, Tobias irrottaa kortin ja kuski nyökkää hymyillen.

"Ja sitten mennään", hän sanoo minulle ja nousee ulos autosta.

Seuraan pian perässä ja kävelen hänen vierellään, kun Tobias lähtee kohti varastojen piilossa olevaa puolta.

"Miksi me tänne tulimme?" kysyn. Varastot näyttävät niin... Rähjäisiltä ja vanhoilta ettei niiden sisällä voinut olla mikään armeijan koulutuskeskus. Rakennuksethan saattaisivat sortua päälle minä hetkenä hyvänsä. Tosin, jos täällä ampuisi aseella, kukaan ei kuulisi. Nämä varastot ovat niin kaukana kaikesta elämästä, aivan Daverin reunalla. Näen meidät ulkomaailmasta erottavan suuren muurin, joka on kummitellut mielessäni ja painajaisissa karkotuksesta asti.

"Täällä on se koulutuskeskus. Aita ja varastot on vain naamioitu vanhan näköisiksi ettei kukaan kiinnostuisi tästä paikasta", Tobias vastaa ja kohautan olkiani.

"Olisi mennyt minulla läpi. Nuo näyttävät siltä kuin kaatuisivat aivan kohta", tokaisen ja Tobias nyökkää.

"Se on tarkoitus. Kukaan ei uskalla mennä sisälle katsomaan, koska pelkäävät rakennusten kaatuvan päälle. tavalliset kansalaiset pysyvät kaukana näistä", hän sanoo.

Tobias pysähtyy varaston takana olevalle suurelle teräsovelle ja koputtaa. Hetken päästä pieni luukku ovessa silmien kohdalla aukenee ja silmäpari kurkistaa ulos.

"Presidentti Lynn", Tobias ilmoittaa. Silmät katsoo häntä päästä varpaisiin.

"Entä hän?" hän sanoo vilkaisten minua.

"Vain häntä seuraava varjo", tokaisen hymyillen ivallisesti ennen kuin Tobias ehtii vastaamaan.

"Tarvitsen enemmän kuin tuon", mies oven takana vaatii.

"Sori. En voi antaa enempää. Minua ei ole virallisesti olemassa", sanon hymyillen.

"Minä takaan hänet", Tobias kiirehtii sanomaan, sillä mies oven toisella puolella näyttää menettävän kohta hermonsa.

"Hän on sinun vastuullasi. Ja muista, täällä sinulla ei ole merkitystä", mies sanoo tiukasti, sulkee luukun ja pian ovi aukeaa kolahtaen.

"Tule", Tobias sanoo ilmeisen tottuneena tylyyn kohteluun täällä.