Murtunut taistelija

24: Varjo aavikolla

"Mitä helvettiä sinä teet täällä?" Kysyn vihaisesti häneltä ja Tobias näyttää toipuvan säikähdyksestä.

"En voi päästää sinua enää karkuun niin helpolla", hän sanoo.

"Minä en aio heittää viiden vuoden etsintöjä hukkaan", tämä jatkaa ja Tobiaksen sanat jysähtävät tajuntaani aivan kuin minua olisi lyöty nuijalla. Käteni alkaa täristä pidellessäni terää Tobiaksen kaulalla ja joudun ottamaan metallin kauemmas etten vahingossa viillä Tobiaksen kurkkua auki. Aivoni käsittelevät tätä tietoa ja yhtäkkiä minun on hankala hengittää.

"Mitä?" Kysyn ääni vapisten.

Metalli putoaa maahan ja hengitykseni tihentyy. Silti tuntuu, etten saa tarpeeksi happea. Taivun kaksinkerroin yrittäen vetää henkeä. Silmissäni sumenee aina välillä ja painan kädet polviini pysyäkseni pystyssä.

"Nic?" Tobias kysyy huolta äänessään ja viha kuohahtaa sisälläni.

"Ole hiljaa!" Karjun hänelle ja tönäisen hänet metallia vasten horjuen sitten itse kauemmas. Jätin hevoseni sitomatta ja tämä juoksee hirnahtaen karkuun, kun lyön nyrkilläni metallia niin, että siitä lähtee kova, korvia vihlova ääni. Tobiaksenkin hevonen nousee säikähtäen takajaloilleen, mutta Tobias tyynnyttelee sitä ja sitoo sen sitten maasta törröttävään puupölkkyyn.

"Saatana!!" Huudan lyöden metallia uudestaan. Kipu säteilee ylös kättäni pitkin ja rystyseni iho rikkoutuu tuoden veren pintaan.

"Vittu! Perkele! Helvetti...!" Huudan jokaisen kirosanan, joka tulee mieleen ja jokaisella sanalla lyön metallia uudestaan ja uudestaan. Viidennellä kerralla Tobias tarttuu käteeni ja kiskaisee minut irti seinän vierestä.

"Lopeta!" Hän huutaa, mutta se menee kuuroille korville. Silmissäni välkkyy punaista ja potkaisen toista metallihäkkyrää jalallani

"Ei!" Karjun ja samalla jalkani astuvat vinoon ja kaadun polvilleni maahan.

"Ei..." toistan yhä, mutta tällä kertaa normaalilla äänellä. Miten? Miten on voinut mennä niin pitkään? Miten olen voinut olla areenalla melkein viisi vuotta? Tobias kyykistyy viereeni ja painaa kätensä olkapäälleni, mutta viha kuohahtaa taas sisälläni ja käännyn yllättäen häntä kohti lyöden Tobiasta suoraan oikeaan silmään. Olen niin vihainen ja poissa tolaltani. Sisälsin kaikki tunteeni tuohon iskuun ja vaikken kahleiden takia saa kauheasti voimaa iskuun, se riittää. Tobias kaatuu iskun voimasta selälleen maahan eikä pysty nousemaan heti ylös.

Hyökkään hänen päälleen ja istun tämän päälle hajareisin. Lyön Tobiasta hänen kauniisiin, posliinimaisiin kasvoihin. Hän se enkeliltä näyttää. En minä.

Rystysiäni pakottaa jo siitä, kun löin metallia, mutta jatkan silti lyöntejä ja jossain välissä kuulen Tobiaksen nenän murtuvan. Olen vain niin raivoissani.

"Sinä.. riistit..... minulta... kaiken", huohotan ja lyön Tobiasta uudestaan ja uudestaan. Hän ei tee kuitenkaan mitään estääkseen lyöntejäni. Hän vain makaa paikoillaan ja antaa minun lyödä häntä.

"Taistele vastaan, kusipää!" Huudan vihoissani ja lyön häntä taas. Tobias ei kuitenkaan tee mitään. Nostan nyrkkini uuteen iskuun, mutta jostain syystä pysähdyn ja jätän käteni tärisemään pääni yläpuolelle. Huohotan raskaasti ja kierähdän pois Tobiaksen päältä pitäen kivistävästä kämmenestäni kiinni. Sekin taisi murtua jo metallia lyödessä ainakin jotenkin.

Jään Tobiaksen viereen istumaan hiekalle ja vedän syvään henkeä rauhoittuakseni. Hetken päästä ei toivotut kyyneleet alkavat valua alas poskiltani ja putoavat käsilleni ja hiekkaan. Mitään ääntä ei minusta kuulu. Kyyneleet vain valuvat.