Kolmen Kuun Valtakunta

EXTRA LUKU KUNINKAAN NÄKÖKULMASTA

Joillakin eri kansalaisilla oli merkkejä ihossa jotka kertoivat mistä he olivat kotoisin. Joillakin heimoilla merkit oli kaulalla, toisilla niskassa tai jalkaterässä, mutta olin nähnyt ihmisen alasti useampaan kertaan enkä ollut nähnyt minkäänlaisia jälkiä hänen ihossaan. Hänen ihonsa oli ollut kaikkialta virheetön, melkein täydellinen. Hänen jokainen vartalon kaari oli kuin hyvin suunniteltu taideteos, siinä ei ollut virheen virhettä ei minkäänlaisia jälkiä.

Ajatukseni ajautuivat täysin vääriin asioihin ja jouduin kovettamaan sydämeni etten olisi heittäytynyt ihmisen kaulaan kiinni ja suudellut häntä. Olin niin kaivannut häntä, mutta nyt en tiennyt mitä tehdä hänen kanssaan.

– Minä..., hän aloitti puhumaan saaden kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin.

Nostin nopeasti etusormeni pystyyn ja sain hänet vaikenemaan. Hän laski katseensa maahan nypläten samalla hermostuneena paitansa hihaa.

Hän näytti niin viattomalta, niin hauraalta että melkein lepyin. Miten voisin uskoa hänestä pahaa? Miten voisin epäillä häntä huijariksi, kun hän oli niin suloisen näköinen kuin raikas tuulahdus sotatantereella.

– Gab..., hän aloitti jälleen kerran lauseensa, mutta keskeytin hänet jälleen yhdellä sormen liikkeellä, mikä sai hänet turhautumaan.

Näin kuinka hänen poskensa punehtuivat hieman ja hän puristi huulensa tiukasti yhteen ennen kuin hän huudahti kovalla äänellä:

– Lopeta tuo!

Ihmisen kasvoilla oli vihainen ilme, mutta hän näytti ihan pieneltä koiranpennulta joka yritti esittää vihaista.

En kuitenkaan antanut oman naamioni rapistua, en halunnut ihmisen luulevan että hän olisi muuttanut minua, että hän olisi eri asemassa kuin muut kuningaskunnassani elävät kansalaiset.

– Herra Radolwski vie teidät takaisin palatsiin, totesin kolkolla äänellä, – lähdette matkaan heti ja kun saavutte määränpäähänne pysytte huoneessanne, kunnes toisin käsketään, jatkoin tunteettomana.

Elle heitti minuun avuttoman katseen. Hän tuijotti minua isoilla tummilla silmillään anovasti yrittäen vaikuttaa päätökseeni lähettää hänet pois. Mutta hän ei tiennyt, että halusin hänet turvaan. Vaikka kuinka olin vihainen ja hämilläni niin silti halusin hänet pois täältä.

En voinut edes ajatella sitä, että hän oli taistellut muiden sotilaiden rinnalla kuin kuka tahansa mies. Hän olisi voinut satuttaa itsensä, hän olisi voinut kuolla.

– Gabriel minä..., hän aloitti taas puhumaan, mutta keskeytin hänet nopeasti.

En halunnut kuulla hänen ääntään, joka sai minut katumaan käytöstäni.

– Neiti Nordlund, minä olen teidän kuninkaanne! karjaisin läimäyttäen nyrkilläni pöydän kovaa pintaa, – ja te käyttäydytte läsnä ollessani niin kuin kuka tahansa kansalainen! Teillä ei ole mitään erityisoikeuksia! ONKO SELVÄ!? kysyin ääni kylmyyttä sylkien.

Hän vain nyökkäsi silmät täyttyen kyynelistä. Hän ei sanonut enää sanaakaan vaan hän vain laski katseensa maahan itkien hiljaa itsekseen.

Sydämeni heltyi, se rikkinäinen sydämeni jonka hän oli pelastanut itki ihmisen kanssa. Olisin niin tahtonut kietoa käteni hänen ympärilleen ja halata häntä, lohduttaa häntä, mutta en vain voinut.

Halusin nähdä hänen reaktionsa, halusin tietää rakastiko hän oikeasti minua vai oliko kaikki vain hyvin suunniteltua näytöstä jonka pääesiintyjä ihminen oli ja minä olin se hölmö jota huijattiin.

– Minä luulin, että sinä olit kuollut! Elle kiljaisi saaden minut hätkähtämään, – ja tulin heti tänne, kun sain tietää että oletkin elossa! Mi–minä olen ollut vierelläsi melkein koko ajan! J–Ja näinkö sinä kiität minua!? Näinkö sinä kohtelet minua!? hän huusi nyyhkyttäen.

Silmissäni välähti, eikö hän ymmärtänyt kuinka vaikeaa tämä oli minulle? Eikö hän tajunnut kuinka hämilläni minä olin tästä kaikesta? Hän oli vain pelkkä ihminen, joka tappoi sellaisen miehen jota minä en pystynyt tappamaan. Se oli täysin mahdotonta. Se oli asia jota en pystynyt käsittämään ja vaikka kuinka olisin halunnut näyttää oikeat tunteeni Ellelle niin en voinut.

Halusin tietää totuuden, halusin tietää salasiko hän minulta jotain. Halusin vain tietää, etten kärsisi taas uudestaan. En halunnut tuntea sitä kipua enää koskaan, kun sydän kuoli, kun se revittiin irti rinnasta ja rutistettiin silmiesi edessä pieneksi mytyksi. En halunnut kärsiä, oliko se liikaa pyydetty? Oliko se liikaa vaadittu?

– Neiti Nordlund..., sanoin virallisen kuuloisena.

– Älä neidittele minua senkin tunteeton idiootti! hän karjui kovaa, – olen itkenyt vuoksesi silmät päästäni ja sinä kehtaat puhua minulle niin kuin olisin taas joku typerä arvoton ihminen, joka ei merkitse sinulle mitään! hän raivosi lyöden nyrkillä pöytääni.

Kyllä minä tiesin sen kuinka monia kyyneleitä ihminen oli vuokseni vuodattanut. Ja hän merkitsi minulle jotain, hän oli tärkeä minulle, mutten voinut antaa tämän asian olla. Minun täytyi selvittää hänen oikeat juurensa ennen kuin antaisin itselleni luvan näyttää tunteeni.

– Lopetitko jo? kysyin ja kohotin kulmaani.

Ihmisen silmät laajenivat hieman ja hän tuijotti minua epäuskoisena.

– Minä rakastan sinua, hän kuiskasi pettyneen kuuloisena, – etkö sinä ymmärrä sitä, että minä rakastan sinua, hän nyyhkäisi.

Minä suljin hetkeksi silmäni, en pystynyt katsomaan hänen surullisia kasvoja, kyynelsilmiä ja huulia jotka anelivat minua suutelemaan häntä. En halunnut katsella hänen vaaleaa ihoa, joka näkyi hänen paitansa kaula–aukosta.

Hän teki minusta hullun, hän sai minut käyttäytymään sellaisella tavalla jota en käsittänyt. Hän harhautti minua, hän sai minut jotenkin unohtamaan sen että minun piti olla kuningas ja käyttäytyä sen mukaan.

Kankaan kahahdus sai minut avaamaan silmäni ja näin Desmondin joka vilkaisi ensin Elleä ja sitten minua.

– Kutsuit minua, Desmond huomautti ja nyökkäsin hänelle.

Olin kutsunut hänet heti, kun tajusin kuka sotamies London oikeasti oli.

– Vie hänet pois silmistäni, murahdin ehkä liiankin vihaisesti.

Desmond kohotti kulmaansa minulle ja tuhahdin vain, hän oli joskus niin tyhmä. Eikö hän muka huomannut että sotilas oli Elle.

Desmond käveli ihmisen viereen tuijottaen tätä hämmentyneenä.

– Elle?! hän henkäisi syvään, – mitä ihmettä sinä teet täällä?

Katsoin ystävääni silmät sirrillään. Elle? Milloin hän oli saanut oikeuden kutsua ihmistä tämän etunimellä?! Minulla oli vain oikeus sanoa häntä Elleksi. Hän oli minun pikku ihmiseni, ei kenenkään muun.

Ennen kuin edes ehdin huomauttaa asiasta Elle juoksi pois teltasta Desmond perässä. Läimäytin turhautuneena pöytääni ja nousin ylös.

Kävelin nopein askelin pois teltastani hevosten luokse jotka seisoivat rauhallisina aitauksessaan. Minä lumosin kaksi nopeinta hevosta ja viestitin Desmondille ajatuksissani mitkä hevoset hänen piti ottaa.

Sitten palasin takaisin telttaani ja rojahdin sängylleni makaamaan. Minä ummistin silmäni kiinni, ja toivoin että saisin selvyyden tähän asiaan joka kaihersi sydäntäni. En tiennyt mitä tekisin, jos saisin tietää Ellen olevan jotain muuta kuin olin kuvitellut.

Mutta mitä jos hän olikin jonkin muun maan kansalainen? Mitä jos hän ei edes itse tiennyt sitä? Mutta miten se oli edes mahdollista?

Huokaisin syvään, halusin vain unohtaa tämän kaiken edes hetkeksi. Halusin vain että kaikki olisi taas normaalisti. Olisi vain minä ja ihminen.