Kolmen Kuun Valtakunta

64. Askold

Katsoin vielä kerran kuningasta ennen kuin lähdin pois teltasta. Menin muiden sotilaiden mukana hakemaan miekan ja varusteet jotka vein omaan telttaan. Muut sotilaat menivät heti nukkumaan sillä meidän piti olla hereillä hyvin aikaisin.

Minä taas en saanut nukuttua, en vaikka kuinka yritin. Mutta en voinut nukkua, kun tiesin että seuraavana päivänä kohtaisin Askoldin. Sen miehen, joka melkein tappoi minun rakkaani. Minä pyörin koko yön pedilläni ja ennen kuin edes tajusinkaan oli jo aamu.

Muut nousivat kuullessaan kellon soiton, mutta minä olin jo hereillä. Puin haarniskan, kypärän, sekä vahvemmat saappaat ylleni.

Otin miekan käteeni, tunsin voiman joka kasvoi sisälläni. Minä olin valmis. Olin valmista taistelemaan, olin valmis tappamaan Askoldin. En tuntisi sääliä tai katumusta, kun näkisin hänen elottoman ruumiinsa jaloissani.

Minä lähdin teltasta ja seurasin muita sotilaita jotka ryhmittäytyivät aukealle. Kapteeni kokosi joukot ja piti vielä puheen, joka ei näyttänyt tekevän vaikutusta muihin.

Me lähdimme marssimaan kohti heimojen tukikohtaa. Matka ei kestänyt kovinkaan kauan ja näin heti kartanon, joka ei sopinut maisemaan ollenkaan. Se oli kaunis kolmikerroksinen talo jonka ympärille oli tehty jonkinlaista muuria.

Muurin ympärillä oli rähjäisiä telttoja sekä vanhoja nuotionjämiä jotka savuttivat vielä hieman. Ilmeisesti heimolaiset olivat pitäneet jonkinlaisia juhlia luullessaan olevansa niskan päällä.

Kapteeni pysäytti joukot ennen kuin hän näytti merkin, että meidän piti hyökätä. Me lähdimme juoksemaan kohti kartanoa haarniskat kolisten.

Kun saavuimme muurin luo hälytyskellot alkoivat soida. He eivät siis odottaneet meidän tulevan.

Kartanon ovet aukesivat ja kapinalliset juoksivat meitä kohti mylvinnän saattelevana. Mutta en tuntenut pelkoa. En tällä kertaa.

Minä tunsin kuuluvani tänne, taistelukentälle. Muistin sen hetken, kun olin ollut areenalla orjien kanssa. Olin pelännyt henkeni edestä, mutta nyt en pelännyt. Minä tunsin olevani vahva ja tiesin pystyväni auttamaan muita.

Minä annoin miekkani upota heimolaisten lihaan, en välittänyt vaikka tiesin heidän kuolevan. Näin, että kartanon takaa tuli vielä enemmän kapinallisia, he olivat pukeutuneet huonoihin vaatteisiin. He näyttivät rähjäisiltä, vaikka heillä olikin hienot miekat käsissään.

Minä taistelin muiden rinnalla, sivalsin viiltoja vastustajiin ja etenin tarkkaavaisena kohti kartanoa. En kuitenkaan päässyt kovinkaan pitkälle sillä heimolaiset olivat hyvin sitkeitä taistelijoita. Mutta he eivät kuitenkaan olleet kovinkaan taidokkaita miekan käsittelijöitä. He vain hyökkäsivät suoraan kohti ajattelematta sen enempää ja yleensä pystyin sivaltamaan helposti heitä tappavasti.

Me taistelimme kauan ennen kuin kuulin raskaan naurun, joka kiiri pitkin pihamaata. Osa sotilaista pysähtyi ja minä nostin katseeni mieheen, joka tuli esiin kartanon takaa.

Kun näin hänet nielaisin äänekkäästi. Askold oli kookas mies, hän oli melkein kaksimetrinen ja isoluinen jätti. Hänellä oli sotkuiset hiukset, pitkä parta ja tummat silmät jotka tuijottivat suoraan minua.

Häkellyin hetkeksi, hän oikeasti katsoi minua silmiin, hänen huulilleen nousi pirullinen virne, joka muistutti hyvin paljon jokerin hymyä. Hän tietysti kuvitteli minun olevan joku piru parka, joka oli pakotettu taisteluun, mutta hän ei tiennyt että olin sisukas ihminen.

Otin miekastani paremman otteen ja sivalsin minua lähestyvän heimolaisen kurkun auki. Veri roiskui pitkin maata, mutta en välittänyt. Halusin tappaa Askoldin, halusin tuhota tuon virneen, joka hänellä oli kasvoillaan. Hän oli syypää tähän kaikkeen, siihen että kuninkaani, minun rakas Gabrielini makasi puolikuolleena teltassaan. Minä kostaisin hänen puolestaan.