Kolmen Kuun Valtakunta

63. Jälleennäkeminen

Kapteeni ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että hän päästäisi meitä lähtemään takaisin telttoihin sillä hän katseli meitä tutkivasti ennen kuin hän alkoi puhua.

– Me tarvitsemme vapaaehtoisia lääkintämiehiksi. He auttavat haavoittuneita sekä tekevät yhteistyötä lääkäreiden kanssa ja heidän panoksensa on hyvin tärkeä, kapteeni selosti kuuluvalla äänellä, – joten kaikki vapaaehtoiset nostakaa kätenne ylös!

Nostin heti käteni ilmaan sillä tiesin tämän olevan hyvä keino päästä lähelle Gabrielia. Hän oli varmasti lähellä muita haavoittuneita joten voisin hyvin helposti livahtaa hänen luokseen. Katsoin ympärilleni ja näin vain muutaman muun sotilaan jotka pitelivät käsiään ylhäällä.

– Vapaaehtoiset seuratkaa minua! hyvin tutun kuuloinen miehen ääni huudahti saaden minut säpsähtämään.

Käännyin katsomaan äänen suuntaan ja näin sielutohtorin, joka seisoi kaikessa pienuudessaan edessämme. Hän oli vieläkin vanhemman ja kurttuisemman näköinen. Hänen harmaat hiuksensa olivat melkein valkoiset, mutta hänen silmänsä jotka olivat eri väriset olivat hyvin kirkkaat. Ja kun hän kääntyi katsomaan minua näin selvästi kuinka hänen silmänsä välähtivät aivan kuten ne olivat tehneet linnassakin.

Sielutohtori hymyili minulle ja nielaisin äänekkäästi, kun kävelin hitaasti muiden vapaaehtoisten kanssa hänen viereensä.

– No niin, tulkaa mukaani, sielutohtori sanoi miellyttävällä äänellä ja ohjasi meidät telttarivistön ohitse kohti isompia telttoja.

Minä pysyttelin sielutohtorin takana sillä en halunnut, että hän näkisi kuinka hermostunut olin. Toivoin todellakin koko sydämeni pohjasta, että hän ei tunnistaisi minua sillä sitten taruni olisi lopussa ja minut passitettaisiin takaisin linnaan.

Kävelimme viimeisten telttojen luokse jotka nököttivät rinnakkain. Vartijat olivat jokaisen teltan edessä ja he nyökkäsivät meille.

– Te kaksi menette tuonne ja te kolme menette tuonne, sielutohtori sanoi osoittaen muita pienillä sormillaan ja näyttäen heille sitten mihin telttaan heidän piti mennä, – hoitajat neuvovat teitä tehtävissänne, ja te ystäväiseni tulet minun mukaani, sielutohtori sanoi kääntyen puoleeni.

Minä vain nyökkäsin ja seurasin häntä keskimmäiseen telttaan. Vartija siirsi kankaan sivuun ja päästi meidät sisälle.

Kesti tovin ennen kuin silmäni tottuivat utuisen hämärään ilmapiiriin, joka vallitsi teltan sisällä. Katselin ympärilleni ja havaitsin, että teltta oli jaettu kahteen osaan harsomaisella kankaalla. Ensimmäisessä osassa jossa me seisoimme oli pari kynttilälyhtyä, tuoli ja pöytä jonka päällä oli lääkärinlaukku.

– Voitte mennä katsomaa häntä, sielutohtori sanoi saaden silmäni laajenemaan.

– A–Anteeksi mitä? kysyin ja yritin pitää ääneni hyvin matalana.

– Neiti Nordlund, älkää esittäkö tyhmää, sielutohtori naurahti ja tällä kertaa katsoin häntä järkyttyneenä.

– Mi–Miten...te...te.., änkytin, mutta pieni mies vain hymyili minulle.

– Olen sielutohtori, mies huomautti, – minä tunnistan kaikkien sielut ja te ette voi piiloutua minulta valeasun alle.

– Mutta miten tiesitte, että tulin katsomaan kuningasta? kysyin hämmentyneenä.

– Mitä muuta te tekisitte täällä sodan keskellä? sielutohtori kysyi hymyillen tietäväisen näköisenä.

– Ööh...niin, mutisin itsekseni.